Lue keskustelun säännöt.
Onko jollain omakohtaista kokemusta tai muuta tietoa, miten äidin itsemurha vaikuttaa lapseen?
22.08.2021 |
Hänen psyykkeeseensä, minäkuvaan, maailmankuvaan, itsetuntoon, tulevaisuuteen, mielenterveyteen, kaverisuhteisiin, kasvuun, koulunkäyntiin jne.? Jos vaikka ajatellaan, että lapsi olisi pieni koululainen. Lapsella olisi läheinen isä ja muita sukulaisia.
Enkä nyt puhu mistä tahansa äidin kuolemasta, vaan nimenomaan itsemurhasta.
Kommentit (36)
Ainakin näin joskus YouTube videon missä entinen transsukupuolinen (syntynyt naiseksi, transistoitua mieheksi ja yritti transistoitua takaisin naiseksi) kertoi, että oli tajunnut että isoin syy miksi transistoitui mieheksi, oli ettei kestänyt sitä että hänen äitinsä oli tehnyt itsemurhan ja hän näytti äidiltään. Niinpä hän transistoitui mieheksi koska ei kestänyt sitä että näytti äidiltään joka oli kuollut itsemurhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä varmasti voi yleistää.
No todellakin voi. Läheisen itsemurha vaikuttaa läheisten koko loppuelämään.
Olen ajatellut asian niin että niin kauan kun mulla ei vielä ole lapsia niin saan tehdä i-m, mutta jos hankin lapsia niin sitten pitää vaan kärsiä se masennus ja tuska ja yrittää hankkia apua. Vielä lapsia ei ole enkä koe olevani kenellekään velkaa tai vastuussa elänkö vai en. Sen sijaan jos menen hankkimaan itse vapaaehtoisesti lapsia en voi pilata heidän elämäänsä noin isolla traumalla.
Tsemppiä aplle joka tapauksessa. Toivottavasti saat voimia hakea apua tai olla kärsivällinen avun tulosten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen ajatellut asian niin että niin kauan kun mulla ei vielä ole lapsia niin saan tehdä i-m, mutta jos hankin lapsia niin sitten pitää vaan kärsiä se masennus ja tuska ja yrittää hankkia apua. Vielä lapsia ei ole enkä koe olevani kenellekään velkaa tai vastuussa elänkö vai en. Sen sijaan jos menen hankkimaan itse vapaaehtoisesti lapsia en voi pilata heidän elämäänsä noin isolla traumalla.
Tsemppiä aplle joka tapauksessa. Toivottavasti saat voimia hakea apua tai olla kärsivällinen avun tulosten kanssa.
Täsmälleen samat ajatukset, muistan kun raskaana tajusin, että en voi enää päättää elämääni ja jollain tapaa se myös harmitti, että tämä pakokeino vietiin multa, samalla iloisen asian äärellä.
Haleja ja rakkautta etänä myös minulta ap:lle ja kaikille muillekkin.
Moninkertaistaa riskin lapsen itsemurhalle ja vakaville mt-ongelmille. Ei kovin hieno perintö siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku oli kirjoittanut hienosti joskus jossain netin syövereissä, ettei itsemurha poista kipua, se vain siirtää sen kivun jollekin toiselle.
Tätini teki itsarin serkkuni ollessa alakoulussa, serkkuni teki itsarin aikuisena.
Tämä toki yksittäistapaus mutta käsittääkseni vanhemman itsari lisää reilusti lapsen itsaririskiä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moninkertaistaa riskin lapsen itsemurhalle ja vakaville mt-ongelmille. Ei kovin hieno perintö siis.
Jossittelua, syyllisyyttä, kontrollointia, päihteitä ja muita riippuvaisuuksia, epävakaata käytöstä, itsetunnon romahtaminen (mikä vika minussa oli) jne. Lista on pitkä. Tietenkään kaikille ei tule kaikkia. Siitä huolimatta elän tällä hetkellä hyvää elämää, mutta se on vaatinut muun muassa _pitkän_ terapian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin aina mietin tuota, mutta lapsen vuoksi en kehtaa tehdä vaan sinnittelen.
Tosin en tiedä mitä aiheutan lapselle olemalla elossa ja p a s k a, mielenterveysongelmainen äiti…
Minä olen itsemurhan tehneen äidin lapsi, ja voin sanoa, että niin kauan on toivoa, kuin on elämää. Ottaisin tuhat kertaa mieluummin paskan mielenterveysongelmaisen äitini elossa, kuin elämän ilman äitiä.
Näin olen yrittänyt ajatella.
Varmaan teen hallaa lapsen kehitykselle ihan vaan olemalla tällainen, enkä tiedä vastaanko edes hänen tarpeisiin?
Ainakin hän sanoo, että en ikinä kuuntele ja aina vaan rageen (en omasta mielestäni enkä esim. huuda, mutta olen varmaan vaan niin elämänhaluton, että lapsen silmin se vaikuttaa tuolta).En tiedä, on se aika karu ajatus ajatella, että lapsi kasvaa tällaisen äidin kanssa.
Onneksi on paljon muita läheisiä joilta lapsi saa terveempää seuraa.Mutta kyllähän minua pääsee esim. halaamaan ja koskemaan, kun olen elossa.
Hei tiedätkö, me kaikki äidit painimme näiden samojen kysymysten kanssa vaikka olemmekin ns. ihan terveitä ja hyvinvoivia. Minunkin lapseni sanovat etten kuuntele ja että raivoan koko ajan. Meillä on ydinperhe ja kaksi välittävää vanhempaa ja vietämme todella paljon aikaa yhdessä perheenä. Mutta lapset ovat silti tosi kriittisiä eivätkä edes ymmärrä miten hyvin heillä on asiat. Eli parhaansa voi yrittää mutta omilta lapsilta on turha mitään hyväksyntää tai kehuja odottaa. Sellaista se vaan on se vanhemmuus :) Sinäkin pärjäät siis varmasti aivan hyvin, vähintään keskivertovanhemman tasoisesti ja se riittää. Halaaminen on muuten TOSI tärkeää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin aina mietin tuota, mutta lapsen vuoksi en kehtaa tehdä vaan sinnittelen.
Tosin en tiedä mitä aiheutan lapselle olemalla elossa ja p a s k a, mielenterveysongelmainen äiti…
Olet vähemmän p a s k a kuin itsesi lopettaneena.
Voimia sinulle.
Elinikäinen trauma. Eikä siitä koskaan pääse yli. Myös jatkuva itsensä syyllistäminen, tappoiko äiti juuri minun vuoksi. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Olla kiltimpi?
Siitä olen kiitollinen, kun äiti päätti kuitenkin antaa minulle elämään. Ja niin monen asian olisin halunnut jakaa juuri äidin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin aina mietin tuota, mutta lapsen vuoksi en kehtaa tehdä vaan sinnittelen.
Tosin en tiedä mitä aiheutan lapselle olemalla elossa ja p a s k a, mielenterveysongelmainen äiti…
Minä olen itsemurhan tehneen äidin lapsi, ja voin sanoa, että niin kauan on toivoa, kuin on elämää. Ottaisin tuhat kertaa mieluummin paskan mielenterveysongelmaisen äitini elossa, kuin elämän ilman äitiä.
Näin olen yrittänyt ajatella.
Varmaan teen hallaa lapsen kehitykselle ihan vaan olemalla tällainen, enkä tiedä vastaanko edes hänen tarpeisiin?
Ainakin hän sanoo, että en ikinä kuuntele ja aina vaan rageen (en omasta mielestäni enkä esim. huuda, mutta olen varmaan vaan niin elämänhaluton, että lapsen silmin se vaikuttaa tuolta).En tiedä, on se aika karu ajatus ajatella, että lapsi kasvaa tällaisen äidin kanssa.
Onneksi on paljon muita läheisiä joilta lapsi saa terveempää seuraa.Mutta kyllähän minua pääsee esim. halaamaan ja koskemaan, kun olen elossa.
Voi, tuollaista se on kaikissa perheissä. Lapsi kyseenalaistaa ja haastaa vanhempansa, koska lapselle vanhemmat on ne rakkaimmat ja läheisimmät, joille paineet puretaan.
Paljon huolestuttavampaa, jos lapset potkisivat naapurin mummoa.
Vastaampa tähän vaikka kirjoituksetasi onkin monta vuotta. Näin psyykkisesti sairaana yksinhuoltajana jolle oma lapsi on maailman tärkein ja rakkain.
Tiesitkö että mielenterveysongelmat ovat sairaus. Kuten esimerkiksi syöpä. Tiesitkö että mielenterveysongelmat samalla tavalla kuin syöpä, voivat täysin ihmisestä itsestään riippumattomista syistä johtaa kuolemaan. Tiesitkö miten vaikeaa tässä maassa on saada apua. Ymmärrän oman henkilökohtaisen tuskasi ja olen siitä pahoillani. Mutta itse asiaa harkitsevana en koe millään tavallani olevani itsekäs paska. Vaan valitettavasti sairastan vakavaa sairautta, jota tässä maassa ei haluta hoitaa. Suosittelisin tutustumaan aiheeseen ja suhtautumaan myötätuntoisesti vanhempaasi joka menehtyi tähän vakavaan sairauteen. Sinun kipua se ei vie pois, mutta jos luopuisit vihasta ja ymmärtäisit ettei se ole päätös vaan sairaus joka johti kuolemaan olisi sinun varmaan helpompi elää. Itse sinnittelen ja loppuun asti taistelen, että voin olla täällä lastani varten. Loppujenlopuksi se ei kuitenkaan ole vain minun päätöksestäni kiinni. Kaikkea hyvää ja myötätuntoa, ymmärrystä ja rakkautta. Ikävää et olet joutunut kokemaan noin kovia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsemurhaajan lapsena joo. Tapahtuneesta jo yli kymmenen vuotta ja itsekin olen jo aikuinen, mutta aika ajoin silti tulee mieleen. Hautajaispäivänä toivat tarjoilujen tähteet kotiin ja mietin jo silloin miksi minä saan vain katoavan kakkupalan, kun muilla lapsilla on elossa olevat rakastavat vanhemmat.
Nykyisin aikuisena en osaa käsittää miksi vanhempi haluaa hylätä lapsensa sanomatta sanaakaan ja itsekkäästi vain kadota ja kipata ongelmansa näiden harteille. Miksi piti kadota ja olla välittämättä, miksi minun pitää tulevaisuuden lapsille selittää että heillä ei ole kaikkia isovanhempia, koska yksi niistä tappoi itsensä. Miksi vanhempi ei halunnut nähdä minun valmistuvan lukiosta, menevän yliopistoon, hankkimaan ammatin, kasvamaan aikuiseksi. Miksi piti tappaa itsensä ja jättää meille taakka. Miksi piti lähteä sellaisella tavalla että ikinä ei kenellekään voi kertoa mitä kävi, ja muistuttaakseen miten usein nuorelta aikuiselta ihmiset
Tuo asia täytyy ajatella niinpäin, että vanhempasi ei ollut täysissä järjissään, kun hän riisti henkensä. Ehkä hänellä oli pitkäaikainen psyykkinen sairaus, esim. psykoosi, johon ei ollut saanut hoitoa tai jokin äkillinen kriisi , jota ei jaksanut juuri sillä hetkellä kohdata. Jos henkilö silloin pysähtyisi ajattelemaan lähiomaisten surua, joka tulee kestämään näiden koko loppuelämän, niin ei kai silloin haluaisi aiheuttaa toisille niin pahaa kohtaloa. Itsemurha koskettaa monia ihmisiä: tekijän puolisoa, lapsia, vanhempia, sisaruksia ja ystäviä. Tiedän koome ihmistä, ei sukua toisilleen, joille jäi pahat traumat vanhemman itsemurhasta. Yksi näistä oli alakouluikäinen, yksi oli lähellä aikuiskää ja yksi oli aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu lapsesta ja äitisuhteesta sekä isästä ja muusta perheestä (tähän lasken myös isovanhemmat). Ei tuohon ole olemassa mitään yleispätevää vastausta. Jos lapsi ei satu itse löytämään kuollutta äitiään, sukulaiset voivat kertoa jonkin muun kuolinsyyn. Eihän syytä välttämättä kerrota perheen ulkopuolellekaan. Joskus todetaan vain, että tuli sairauskohtaus eikä muuta tarvitse selitelläkään.
Eräs suomalainen psykologi tai terapeutti patisti lehtijutussa ihmisiä kertomaan totuuden. Etenkin pitää kertoa omille lapsille, jos lähellä on tapahtunut jotakin surullista. Se voi olla oman perheen, sukulaisperheessä tai naapurissa tapahtunut tragedia. Psykologi sanoi, että useimmiten lapsi aavistaa, että jotain on hullusti, vaikka aikuiset teeskentelevät, että kaikki on hyvin. Vaikeneminen voivat pahentaa tilannetta. Olen lukenut kirjan, jossa tanskalaiset kertovat omaisen itsemurhasta. Yksi kertoja oli jo vanha, mutta asia oli vaivannut häntä koko aikuiselämän. Tapahtumahetkellä oli erilainen tapa toimia eikä perheille tarjottu henkistä tukea. Erityisesti muistan naisen, joka oli taaperoikäisenä löytänyt isänsä kuolleena. Lapsi ei ymmärtänyt yhtään, mitä oli tapahtunut. Äiti ja sisko eivät puhuneet hänelle asiasta koskaan. Hän kehitteli mielessään outoja selityksiä ja hänen psyykkinen terveytensä oli nuorena huonossa jamassa. Tilannetta vielä pahensi se, kun toinen vanhempi oli kotoisin Grönlannista ja mukaan tuli myös kultturierojen tuomia asioita.
Näin olen yrittänyt ajatella.
Varmaan teen hallaa lapsen kehitykselle ihan vaan olemalla tällainen, enkä tiedä vastaanko edes hänen tarpeisiin?
Ainakin hän sanoo, että en ikinä kuuntele ja aina vaan rageen (en omasta mielestäni enkä esim. huuda, mutta olen varmaan vaan niin elämänhaluton, että lapsen silmin se vaikuttaa tuolta).
En tiedä, on se aika karu ajatus ajatella, että lapsi kasvaa tällaisen äidin kanssa.
Onneksi on paljon muita läheisiä joilta lapsi saa terveempää seuraa.
Mutta kyllähän minua pääsee esim. halaamaan ja koskemaan, kun olen elossa.