Mies on mahdoton - onko mitään toivoa?

Meidän parisuhde on joutunut umpikujaan. Onko tässä enää mitään muuta mahdollisuutta, kuin erota?

Olemme olleet yhdessä noin 4 vuotta. Meillä on vuoden ikäinen lapsi ja toinen tulossa talvella. Alussa mies oli todella ihana ja rakastuin rajusti. Pikkuhiljaa asiat ovat luisuneet pahempaan suuntaan ja liian myöhään havahduin tajuamaan, millaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. 

Mies on väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti. Hän haukkuu minua ja käy käsiksi, jotta saisi minut toimimaan tietyllä tavalla (hän on itse sanonut niin). Mutta omasta mielestään hän ei tee mitään väärää; hän ei hauku minua, vaan minä oikeasti olen niitä asioita, mitä hän sanoo minun olevan ja hän "ei hakkaa minua, koska ei lyö nyrkillä". Hän on kyllä lyönyt minua nyrkillä päähän, läimäyttänyt sitäkin useammin, hän kuristaa ja potkii, vääntää sekä käsiä että jalkoja, vetää tukasta jne jne. Tämä ei siis ole fyysistä väkivaltaa hänen mielestään. 

Joskus riidat lähtevät siitä, että minä suutun asiasta x. Silloin mies sanoo, että kaikki tapahtunut on minun syytäni. Sitten on tilanteita kuten tänä aamuna, kun lapsemme heräsi ja tuli sänkymme viereen leikkimään. Olen hidas heräämään enkä singahtanut sängystä suorin jaloin ylös, koska lapsella oli kiva leikki meneillään. Mies kuitenkin havahtui lapsen ääniin ja ärsyyntyi, kun en napannut lasta kainalooni ja vienyt häntä muualle leikkimään, jotta mies voisi vielä nukkua. Hän tarttui kovakouraisesti niskastani kiinni ja haukkui minut hutsuksi, laiskaksi lusmuksi, lehmäksi jne. Sanoi, että tässä menetin nyt harrastukseni, hän ei aio maksaa seuraavaa laskua (olen hoitovapaalla). Tällä kertaa tilanne jäi siihen, miehellä on onneksi sen verran järkeä, että varoo vauvavatsaani. 

Mies ei kadu tekojaan. Hän ei koskaan pyydä anteeksi, eikä ole pahoillaan riidoistamme. Tänäänkin hän on murjottanut koko päivän (on kotona etätöissä), olettaa varmaan, että minä pyydän anteeksi aamuista. :(

Olemme olleet eron partaalla tämän vuoksi, mutta mieheni ei kuitenkaan halua erota.  Hän väittää rakastavansa minua. Itse olen kurkkuani myöten täynnä tätä suhdetta. Tänään, kun palasin lapsemme kanssa puistosta kotiin, ajattelin, että olisipa ihanaa mennä ihan omaan kotiin, yksin lasten kanssa. En kuitenkaan uskalla erota, sillä pelkään mieheni vievän lapset minulta. Erosta puhuttaessa hän on sanonut, etten tule saamaan lapsia, koska olen käynyt (yksityisellä) psykologilla juttelemassa (lapsuuteni traumasta) ja hän aikoo käyttää sitä minua vastaan, että olen hullu. En tiedä, onnistuisiko hän tässä, hän osaa kyllä puhua melkoisen vakuuttavasti ja saa ainakin minut uskomaan, että musta voi olla valkoista. Vaikka ei onnistuisikaan, tulee hän joka tapauksessa tekemään erosta yhtä helvettiä, eikä minulla riitä voimavarat sen läpikäymiseen (ainakaan vielä).

Terapiaan mies ei varmastikaan suostu, eihän hänessä ole mitään vikaa. Voiko tälläinen mies muuttua, onko kenelläkään positiivisia kokemuksia?  Tai mistä saisi voimia ja uskallusta lähteä? Minulla on paha mieli siitä, että lapset joutuvat elämään tälläisessä tilanteessa. Lapsia hän ei ole koskaan satuttanut tai haukkunut, isänä mies on ihan eri ihminen. Minua kuitenkin pelottaa, jos eroamme, antaa lapsia yksin isälleen useiksi päiväksi. Pysymällä yhdessä pystyn vartioimaan, miten hän heitä kohtelee. Koska hän on ollut hyvä isä, en haluaisi kieltää lapsia näkemästä häntä, joutua kasvamaan ilman isää. Jos saisin valita toisin, en olisi tehnyt lapsia tämän miehen kanssa. Mutta en ikävä kyllä osannut ennustaa tulevaa ja tässä liemessä nyt ollaan.

Neuvoja? :-(