oletko saanut kuolleen ihmisen näkemisestä traumoja?

Olin viisi, kun veljeni kuoli. Hän oli arkussa kotona päivää ennen hautajaisia, ja jouduin kulkemaan usein hänen avoimen arkkunsa ohi. Pelkäsin lipaston laatikoitakin vuosia. Myöhemmin olen nähnyt kuolleita, ei traumaa. Afrikassa ajoimme kolaripaikan ohi, missä ihmisiä roikkui siellä täällä bussista.18 ihmistä kuoli pikkubussin mukana. Kuva piirtyi muistiin, mutta ei onneksi painajaisiin.

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 20:55"]

Omien läheisten näkeminen kuolleena on tavallaan ollut raskasta mutta toisaalta helpottavaa.

Oman äidin kuoltua hoidin hänet hoitajan kanssa kuntoon, äiti halusi tietysti ortodoksina olla näteissä vaatteissa ja hiukset kammattuina. Laitoin vielä kädet ristiin, ikonin ja kukan rinnalle itse. Sattui vielä olemaan ortodoksi hoitaja vuorossa, joka lauloi äidille sopivat troparit (värssyt). Vastoin tapaa en pukenut äidille kenkiä jalkaan vaan lämpimät villasukat, hänellä kun oli tapana palella jaloista.

Tuollaiset tavat ja tekemiset on lohduttavia omaisille ja viimeinen palvelus poismenneelle. En siis kokenut traumattiseksi mutta vaati kyllä henkisiä voimia tuossa tilanteessa.

[/quote]

olen nähnyt molemmat vanhempani arkussa kun ovat olleet kuolleina pari päivää. Koin se lohduttavaa vaikka molemmilla kerroilla etukäteen pelotti. Silloin tajusi ettei heidän henki, sielu ole enää täällä. Se ruumis on vain kuori. Se oli minusta lohduttavaa ja itse asiassa auttoi suruprosessissa.

Toivottavasti ei tarvitse IRL koskaan nähdä sellaista. Teini-iässä selaisin jotain mummolasta löytämääni aikakauslehteä ja siellä oli liikennesivuilla kuvia moottoripyöräonnettomuudessa mehentyneestä nuoresta pariskunnasta. Muuten näytti suunnilleen kuin olisivat nukkuneet, mutta molemmilta oli suolisto pihalla. Pari päivää olin aika tolaltani, kun se näky leijui verkkokalvoilla :(

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 17:18"]

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 17:13"]

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 17:09"][quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 16:39"] On eri juttu yrittää elvyttää kuin vaan vilkaista tai katsoa ohimennessään. Elvyttäjälle tilanne muuttuu henkilökohtaisemmaksi. [/quote]  No se varmaan riippuu ihmisestä. Minusta kuolema on niin luonnollinen asia, ettei ainakaan oudon ihmisen kuolleena näkeminen tai edes elvyttäminen mitään kriisiä tuo. Tuttu on eri asia, koska hänen kuolemaansa suree Ihmiset ovat niin etääntyneet luonnosta, että eivät halua edes ajatella kuolemaa. Se on ihan luonnollista ja normaalia ja koskee myös meitä jokaista joku päivä. [/quote] Juu se on ihan ihmiskohtaista kyllä, MUTTA tiedän monta monta hoitajaa ja lääkäriä (itseni mukaan lukien), jota koskettaa oikeasti lapsen tai nuoren kuolema siinä vaiheessa, kun elvytys ei ole onnistunut ja potilas menehtyy siihen käsiin. Todella kylmä ja tunteeton ihminen saa olla, jos sellainen ei kouraise millään tavalla. Vanhuksien kuolemat ovat yleensä luonnollisia ja ne eivät kosketa samalla tavalla.

[/quote]  tuota, kuuluuko hoitajan vaatimuksiin myös se, että jokaisen kuoleman pitää oikein kouraista. Muuten on kylmä ja tunteeton ihminen.

Et ole kuullut ammatillisuudesta. Ei jokaisen kuoleman jälkeen voi hakea kriisiapua ja lamautua. Työvuoro on tehtävät loppuun ja mentävä kotiin elämään vapaa-aikaa.

Nämä asiat on tehtävä selväksi itselle, jos hoitoalalle alkaa. Jos romahtaa jokaisen oudon ihmisen kuoleman vuoksi, kannattaa harkita alan vaihtoa

[/quote]

Tunteiden tunteminen/näyttäminen ja romahtaminen on kaksi aivan eri asiaa. 

Näin pappani kuolleena ollessani 5v ja todellakin jäi traumat!

ei jäänyt traumoja. paitsi joskus nähnyt unta yhdestä potilaasta.
olen viemässa hänet kylmiöön , mutta hän nousee ylös ja selittää että hän ei kuollut. Ja minä vastustelen, ei kun olet kuollut.

Itseasiassa en, mutta mieheni sai traumat, kun näki tyttäremme hirttäytyneenä vintissä. Itse olin tuolloin töissä ja tapahtuneesta on piakkoin 5 vuotta. Mieheni on myös nähnyt äitinsä kuolleena, muttei saanut traumoja. Tottakai oman lapsen kuolleena näkeminen - ja vieläpä itsemurhan takia - on traumatisoivaa. Sen sijaan anoppini kuolema oli miehen sanojen mukaan jopa kaunis, hän nukkui pois saattohoidossa. Tässä on selkeä ero kahden täysin erilaisen poismenon jäljiltä. Itse en ole siis kuollutta ihmistä koskaan nähnyt, mutta osaan hyvin kuvitella, että menehtyneen ihmisen näkeminen jättäisi minulle traumat, oli kuolintapa mikä hyvänsä.

En. Olen nähnyt kauheasti kuolemaa nuoresta asti, niin eläinten kuin ihmisten. Jotenkin siihen on niin tottunut, että se vaan on kaiken elävän tie, ettei sitä kauheasti jaksa ihmetellä tai kauhistella. Enkä myöskään odota että kaikkien ihmisten tulisi elää sinne 80-v:ksi ja että järkyttyisin jos joku kuolee paljon aikaisemmin. Sellaista elämä on. 

Jollain tapaa kai tämä on kyynisyyttä. Minulta on 2 veljeä tappanut itsensä kun olin vielä alaikäinen. Isäni kuoli vatsasyöpään kun olin 12. Työssäni näen kuolevia lapsia ja nuoria (terv. hoitoala) säännöllisesti. Olen ollut kerran myös heimosotia käyvässä maassa vapaaehtoistyössä, ja siellä viimeistään näki että ihmisia kuolee kuin kärpäsiä, eikä sitä auta murehtiminen tai kauhistleeminen, vaan täytyy keskittyä niihin jotka vielä elää. Vaikka tämä kuulostaa kauhealta ja kyyniseltä, niin tämä kuoleman täydellinen hyväksyminen on tuonut minulle suuren sisäisen rauhan sekä työssäni, että oman kuolevaisuuteni suhteen.

Kaikki liha kuolee, ja ei ole takeita kellään, vaikka kuinka olisi nuori ja tervekin, että huomenna enää elää. Se saa nauttimaan tästä päivästä, jona vielä elän, kummallisen täydesti.

Kyllä mä oon traumatisoitunut kuolleiden näkemisestä. Oon nähnyt sukulaisia..mummon, papan, sedän, pappa-puolen, isosedän.. Oikeastaan kun mietin, niin ne läheisimmät on jääny mieleen kummittelemaan. Mistähän sekin johtuu? Nuo kaukaisimmat nähtyäni ajattelin, että näyttävät niin rauhallisilta. Mummoni näytti nukkuvalta. Ei oltu läheisiä. Kun taas äitini mielestä se hänen äitinsä näytti erilaiselta..

Olen saanut traumoja niin lapsena kuin aikuisena. Viimeksi 29v kahden lapsen äitinä. Tulevat uniin ja kun valot sammuu niin näen vain arkkuja kaikkialla. Tai jotain zombi-tyylistä. Ehkä se on asian käsitetelyä, sillä jonkin ajan päästä nuo katoaa. Arkussa kaikki nähty.

Olen ajatellut, etten halua nähdä vanhempiani kuolleena. Pahaa kyllä tekee laskea maahan..viimeksi papasta ajattelin, että kuinka se ohut peitto pitää lämpimänä :( itselle haluan polttohautauksen.

Olen nähnyt vanhempani ja sisareni vainajina. Äidin ja isän puin arkkuun omiin vaatteisiin. Muutamia liikenneonnettomuuden uhreja olen myös nähnyt heti tapahtumapaikalla. Näistä ei jäänyt kuin muistoja, ei traumoja.

Pienen lapsemme kuoltua halusimme katsoa häntä vielä kappeliin vietäessä. Hautaustoimiston ihminen katsoi ensin arkkuun ja sanoi, että on parempi ettemme katso liinalla peitettyjä kasvoja, ainoastaan vartaloa, koska vainajassa on niin isoja muutoksia jo tapahtunut (aikaa oli kulunut pari viikkoa kaikkien tutkimusten takia). Mieheni nosti kuitenkin liinaa ja sitten minä otin liinan pois. Pieni, kaunis tyttömme oli mennyt pahan näköiseksi, mm. silmät olivat painuneet hyvin syvälle kuoppiinsa. Joku olisi varmaan saanut ikuisen trauman, mutta en minä saanut. Kasvot olivat verkkokalvoillani kuukausia ja vieläkin kahden vuoden jälkeen muistan helpommin ne kuin tytön kauniit, terveet kasvot. Kuitenkin jotenkin tuo näky antoi rauhan siitä, että hän on tosiaan kokonaan poissa täältä.

Löysin hirttäytyneen sukulaisen 10-vuotiaana. Kyllä se muutti minua ihmisenä.

En ole traumatisoitunut. Olen nähnyt kuolleen vanhuksen työpaikallani, olen siis hoitsu. Olen nähnyt kuolleen poikani synnytyksen jälkeen, isovanhempani jotka kuolivat tapaturmaisesti (jälkiä onnettomuudesta näkyi vielä ruumiissa) sekä toisen pappani arkussa, hän kuoli "vanhuuteen". 

Sukulainen sen sijaan kerran näki moottoripyöräonnettomuudessa menehtyneen ilman päätä, oli aika vakavana hetken sen jälkeen.

En.

En. Itse asiassa kuolleiden ihmisten näkeminen on vähentänyt kuoleman pelkoa. 

En.

Tuli vaan mieleen tuosta toisesta ketjusta missä joku kyseli kriisiapua, että onko toi normaalia? Olenko kylmä ihminen?

Ap

[quote author="Vierailija" time="12.09.2014 klo 16:35"]Tuli vaan mieleen tuosta toisesta ketjusta missä joku kyseli kriisiapua, että onko toi normaalia? Olenko kylmä ihminen?

Ap
[/quote]
Olet kylmä ja on normaalia. Myös hoitoalan ammattilaiset saa tarvittaessa apua YLLÄTTÄVÄN kuoleman osuessa kohdalle. Kaikki mikä tapahtuu ihmiselle yllättäen, arvaamatta voi traumatisoida.

On eri juttu yrittää elvyttää kuin vaan vilkaista tai katsoa ohimennessään. Elvyttäjälle tilanne muuttuu henkilökohtaisemmaksi.

Ja sitten pitää siitä aiheesta tehdä asiaa täällä. Mitä kova jannu 14v