Isän hylkäämät tyttäret, miten te olette kokemuksesta (traumasta) selvinneet?

Huono itsetunto, hyväksynnän hakeminen miehiltä. Olen ollut valmis uhri narsisteille ja heitä onkin elämässäni riittänyt. Mutta ei enää kiitos. Tähän vedän rajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Niin, teille hylkääjäisille: kun tytär kokee itsensä arvottomaksi, hän kelpuuttaa myös puolison, joka ei arvosta. Kun isä rakastaa tytärtään, tytär odottaa ja edellyttää rakkautta myös puolisoltaan.

Minä sanon pikemminkin näin: kaikki naiset edellyttävät rakkautta myös puolisoltaan, mutta hyljätty nainen tulkitsee miehen toiminnan väärin. Hän ei tiedä, miten rakkaus toimii, koska ei ole sellaista nähnyt. Hän suhteen alussa tulkitsee ei-arvostuksen rakkaudeksi.

Tämäpä hyvinkin! Minulla oli nuoruudessa eli päälle parikymppisenä suhde "hyvän" miehen kanssa. Hän teki asioita kanssani, jutteli minulle, piti kädestä ja helli, ei ryypäänyt, ei riehunut, ei huutanut. Kun hän jätti minut toisen naisen takia, olin niin surullinen, että näin erosta painajaisia vuosikausia. Menetin hyvän miehen!

Vasta kolmekymppisenä tajusin, että mieshän oli täysi mulcero. Päätti kaikesta, väänsi riitaa jos oli eri mieltä, minulla piti olla samat arvot ja näkemykset tai tuli riitaa, petti, jätti huomioimatta, ei välittänyt, kiukutteli usein, ulkona ollessa huomioi muita ihmisiä minua enemmän, kaveritapaamisissa ja häissä jätti minut aina yksin ja mennä viiletti itse miten huvittaa, syytti minua asioista vaivihkaa joita oli itse tehnyt tyyliin "Inhosit varmaan hirveesti sitä ruokaa, mitä syötiin eilen kaverilla" = "En, ite sitä inhosit, minusta se oli hyvää".

Kaikenlaista pientä, josta kasautui sellainen lumipallo, ettei sitä hyvällä tahdollakaan voi sanoa rakastavaksi suhteeksi tai edes välittäväksi mieheksi. Mutta, kun miehellä oli edes jonkinlaiset normaalit käytöstavat toisin kuin minua avoimesti vihaavalla isälläni, joka ei edes puhunut minulle kuin vasta pitkälle aikuisiässä ensimmäisen kerran, niin olihan se mies aivan huippulöytö äitini löytämään tyyppiin (isääni) verrattuna.

Itse kipuilin jonkin verran isäni hylkäämistä teininä. Nyt kun oma lapsi, olen toisaalta työstänyt asiaa uudelleen, toisaalta päässyt voimaantumisen puolelle tajua alla, että suurempaa vahinkoa tyyppi olisi aiheuttanut sekoilullaan jos olisi ollut läsnä elämässäni. Ehkä sittenkin pääsin vähällä. Olin onnekas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Niin, teille hylkääjäisille: kun tytär kokee itsensä arvottomaksi, hän kelpuuttaa myös puolison, joka ei arvosta. Kun isä rakastaa tytärtään, tytär odottaa ja edellyttää rakkautta myös puolisoltaan.

Minä sanon pikemminkin näin: kaikki naiset edellyttävät rakkautta myös puolisoltaan, mutta hyljätty nainen tulkitsee miehen toiminnan väärin. Hän ei tiedä, miten rakkaus toimii, koska ei ole sellaista nähnyt. Hän suhteen alussa tulkitsee ei-arvostuksen rakkaudeksi.

Voit puhua omasta puolestasi. Omalta kohdaltani totean, että ajatus siitä, ettei isänkään rakastanut, saa uskomaan, ettei mieskään rakasta. Ainakin itse ajattelin, että minussa on joku vika, jota en vain itse tunnista. Huonon kohtelun kyllä tunnistin enkä pitänyt sitä rakkautena.

Tunnen samoin. Olen 39-vuotias ikisinkku, ollut sinkkuna 17 vuotta ja sitä ennen minulla oli pari lyhyttä tapailusuhdetta. Ne kaatuivat siihen, etten tunnista omia tunteitani, en osaa ilmaista niitä, enkä uskalla avautua miehille, koska hei, eihän mies voi rakastaa! Ei se mitään minulta halua! Miksi mies haluaisi minulta hellyyttä, läheisyyttä, keskusteluja? Ei niitä kukaan ole ennenkään halunnut. Minä olen ollut isälleni pelkkä tuska ahterissa.

Minun on pitänyt ihan opettelemalla opetella, että miehet ovat ihmisiä ja ihmisillä on tunteita. Miehet osaavat rakastaa ja hoivata. He osaavat kaivata ja sinua rakastava mies haluaa seuraasi ja ikävöi sinua.

Vielä, jos löytyisi sellainen mies, se olisi kivaa! Nyt kaikki on vaan paperilla olevaa teoriaa, joka näyttäytyy oman syntymästä lähtien vääristyneen myrkyllisen isäsuhteen seurauksena lähinnä utopialta jostain romanttisesta novellista eikä arkielämästä.

Kuten moni muukin on tässä ketjussa kertonut, myös minä olen se yksin pärjäävä, läpi harmaan kiven puurtaja, joka ei romahda eikä järkyty mistään. Kertoo siisb vaan siitä, että yhteys omiin tunteisiin on pitänyt kuolettaa ja elämä menee koneenomaisesti eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut ketjua ja päässäni pyörii yksi kysymys; luuletteko te, että meillä muilla on ollut jotenkin paremmat isät?

Jos narskut rajataan pois, niin ihan normi-isiä tässä ketjussa kuvaillaan. Sodan kasvattamia ja sodan kasvattamies miesten poikia.

Kävin ala-astetta 70-luvulla. Kerran yksi luokan tyttö kertoi, miten oli pelannut palloa isänsä kanssa edellisenä iltana ja miten isä oli opettanut hänelle kikkoja. Me muut luokan tytöt seistiin siinä vieressä silmät ymmyrkäisinä ja ihmeteltiin, että miten isä leikkii lapsen kanssa. Muistan vieläkin sen kateuden vihlaisun. Meidän luokalla oli vain muutama tyttö, joten ei tuollaiset isät sitten kovin harvinaisia olleet silloinkaan.

Olisin halunnut ala-asteella, että ystäväni tulee illalla koulun jälkeen leikkimään meille. Hän sanoi, että haluaa olla kotona, kun isä on tehnyt pitkiä työpäiviä ja on viimeinkin kotona. Hän halusi viettää aikaa isän kanssa.

Minä en saanut sanaa suustani. Että joku haluaisi viettää aikaansa isänsä kanssa ja ISÄ vielä haluaa tätä samaa!

Käsittämätöntä. Meillä olisi ollut isän mielestä parasta, jos en olisi koskaan syntynyt. Sain kuulla siitä usein.

""Mulla on isä ja asuttiin jopa samassa talossa, mutta ei hän koskaan ole isyyttään hoitanut mitenkään. En kaipaa sellaista, mitä ei ole koskaan ollut. Jos siis itket jonkun poissaolevan isän takia, niin voin vakuuttaa, että se läsnäolo ei olisi mitään taannut. Tämä varmasti 80 %:lla 90-luvulla ja sitä ennen lapsuutensä eläneellä.""

Itse en katso lukeutuvani tuohon 80%, kyllä sekin isä jota on nähnyt lähinnä vain jouluisin on isä.

Isä voi olla paska jätkä minkä takia vanhemmat eronneet eikä välitä edes sinusta tai äitisi on tehnyt jotain minkä vuoksi tullut ero ja luuli kostavansa ädillesi pitämättä yhteyttä sinuunkaan kunnes aikaa kului liikaa.

Ei kukaan kaipaa paskaa tyyppiä. Se tyttärensä hyljännyt isä on voinut olla tyttärelle läheinen, äitiä läheisempi ja juuri se, joka on osannut sanoa lohduttavimmat sanat. Ei kai se hylkääminen muuten haavoittaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan kaipaa paskaa tyyppiä. Se tyttärensä hyljännyt isä on voinut olla tyttärelle läheinen, äitiä läheisempi ja juuri se, joka on osannut sanoa lohduttavimmat sanat. Ei kai se hylkääminen muuten haavoittaisikaan.

Hyvä pointti. Hassua kuitenkin, että tytär ei kuitenkaan ole ollut isälle mitenkään erityisen tärkeä. Ei kai hän muuten häntä hylkäisikään, jos olisi tärkeä. Tai sitten lapsen äiti on jotain niin kammottavaa, että pitivalita pienempi paha.

Voiko tähän juttuun liittyä liittää myös sellaiset kokemukset, että isä on esimerkiksi kuollut ja niin sanotusti tytär/tyttäret tulleet isän hylkäämiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan kaipaa paskaa tyyppiä. Se tyttärensä hyljännyt isä on voinut olla tyttärelle läheinen, äitiä läheisempi ja juuri se, joka on osannut sanoa lohduttavimmat sanat. Ei kai se hylkääminen muuten haavoittaisikaan.

Hyvä pointti. Hassua kuitenkin, että tytär ei kuitenkaan ole ollut isälle mitenkään erityisen tärkeä. Ei kai hän muuten häntä hylkäisikään, jos olisi tärkeä. Tai sitten lapsen äiti on jotain niin kammottavaa, että pitivalita pienempi paha.

Viina vei... Alkoholiongelmaisia miehiä tässä maassa riittää. Alkoholi on lopulta se ykkönen.

Alkakaa pääministeriksi kuten MÄ. Get over it.

Pm menetti kontaktin isäänsä 2-vuotiaana. Yhteisiä muistoja ei ole. 10 vuotta vanhempana menetys olisi jättänyt pahemmat jäljet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Näinpä. Minun äitini oli joskus teininä ollessani haukkunut puhelimessa minulle soittaneen pojan (oli lankapuhelinaikaa). Illalla sanoi minulle, että poika oli soittanut ja isäni oli haukkunut sen puhelimessa. Siis oman tekonsa vieritti isäni niskaan. Tämä selvisi mulle aikuisena, kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen, kun luokkakokouksessa juttelin "pojan" kanssa, joka kertoi olleensa ihastunut, mutta ÄITINI haukkujen pelästyttämänä lopetti soittelun.

Isä oli vaikea ihminen kyllä myös, mutta vasta terapiassa ymmärsin äitini roolin ja miten hän myös huolehti siitä, että suhteeni isään oli mahdollisimman huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Äiti sanoo olevansa rehellinen eikä halua pitää salaisuuksia. Mutta nyt kun mietin, niin jos joku on kehunut minua, niin niistä olen kuullut sitten vuosia myöhemmin. Moitteet olen saanut kuulla tuoreeltaan. Tuskin äiti huomasi onnellisuuttani, en siinä pöydässä mitenkään hihkunut.

Isän oma lapsuus oli umpisurkea, että isänä hän oli parempi mitä oma isänsä. Meitä ei sentään ajettu takaa pitkin metsiä kirveen kanssa juoppohulluuskohtauksessa. Isä sai raivokohtaukset ihan selvinpäin.

Suoruuteen ja rehellisyyteen vetoaminen on aika yleinen selitys, jota jotkut käyttää, kun tarkoitus on oikeasti ollut vain loukata.

Siinä iässä ollut että mitään omia muistikuvia tyypistä ei ole. En kaipaa isää, enkä kaipaa kyllä mitään muitakaan miehiä elämääni. Tätäkin ketjuakin kun lukee niin huomaan kyllä että enpä ole jäänyt mistään paitsi. Olen oikein tyytyväinen elämääni enkä toivoisi että mikään olisi toisin.

Kysykää Sannalta.

Paha sanoa, kun on "kuollut kuin kivi" jo kauan. Näin omalla kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Voiko tähän juttuun liittyä liittää myös sellaiset kokemukset, että isä on esimerkiksi kuollut ja niin sanotusti tytär/tyttäret tulleet isän hylkäämiksi?

Toinen vanhempani on kuollut ja toinen hylännyt minut. Ainakin omalla kohdallani kokemukset eroavat toisistaan täysin sekä surun että ikävien jälkiseuraamusten osalta.

Itsemurha tietysti on hylkääminen.

Ei tämä ole mikään kisa kenellä on kurjinta lapsuudessa. Se, että on ollut laiminlyövä isä elämässä ei tee APn tunteista yhtään arvottomampia.

Minulla sama, kuin monella muullakin eli kokemus miehistä ihmisinä puuttunut koko lapsuuden ja nuoruuden. Myös nuoren aikuisuuden.

Olen halunnut hyväksyntää mutten ole uskaltanut hakea sitä. Sain miehiltä pelkkää seksuaalista huomiota mikä hämmensi lisää.

Sittemmin tuli mies, joka oli aivan kammottava ja kohteli minua huonosti. Tarrauduin häneen koska hän pysyi riittävän etäällä. Virhe mutta käytin häneen aikaa vuosia ja jätin jopa hakematta opiskelemaan hänen toiveestaan. Tämän lusmun jälkeen pari muuta etäistä, jotka eivät koskaan sanoneet rakastavansa (=asia, jota eniten olen kumppanista kaivannut).

Viimeisin ex oli toista maata. Hän sanoi rakastavana mutta oli myös mustasukkainen ja kontrolloiva. Henkisen väkivallan ohella hän myös pahoinpiteli fyysisesti.

Olen ehkä naivi ajatellessani, että minua rakastanut ja arvostanut isä olisi antanut mallin siitä, millaista kohtelua kannattaa tavoitella.