Isän hylkäämät tyttäret, miten te olette kokemuksesta (traumasta) selvinneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli kun olin ihan pieni, lapsen mielessä kuolema on yhtä kuin hylkääminen. Sama hylkäämisen kokemus toistui hieman vanhempana kun koin myös äidin hylänneen. Terapiassa on käyty mutta tarpeeksi syvällisesti ei siellä varmaan tätä käsitelty koska herkistyn edelleen kun isästä tulee puhe. Sekin on kai silti edistystä, koska ennen en tuntenut mitään.

Ymmärrän silti, että hyväksynnän haku miehiltä johtuu tästä traumasta ja olen siitä pyrkinyt eroon..Avioliittoni on täynnä ongelmia varmaan menneisyydestäni johtuen, en luota ja usko että toinen pysyy vierellä, mustasukkainenkin olen toisen ajankäytöstä.. Hyväksynnän ja kehujen tarve olisi valtava, sitä tyhjiötä ei varmaan kukaan voi täyttää. Olisipa ollut edes rakastava isoisä😞 Kokonaan en varmaan koskaan traumoistani selviä, mutta ymmärrän paremmin omaa käytöstä.

Tämä kuulostaa omalta äidiltäni. Ainoa ero ettei hän ymmärtänyt ja pyrkinyt käytöksestään eroon. Hänen lapsenaan oli raskasta ja tunsin oloni todellakin rakkaudettomaksi.

Isäni oli alkoholisti ja jätti äitini. Minä näin häntä kyllä, mutta alkoholistina häneen ei ollut luottamista. Oli kuitenkin omalla laillaan inhimillinen ja rakasti minua, mutta viina oli tärkeämpi.

Olen ollut itse nuorena ”helppo” ja en osannut arvostaa itseäni. En osannut vaatia mitään ja olin rikkinäinen. Onneksi sentään rakastuin oikeaan mieheen ja minua veti puoleensa luotettavuus, sekä kunnollisuus.

luistolehdosta :D :D :D siis muistolehto!

n39. ja siis 33v nainen

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että voittaja kirjoittaa aina historian.

Jos on avioero vanhemmilla lapsen ollessa nuori, huoltajuuden voittaja eli äiti ehtii kertoa moneen kertaan oman versionsa tapahtumista.

No on voittajia ja vaikka Vietnamin sodan voittajia. Olen itse aloituksessa mainittu nainen ja olen vela. Minusta voittaja on se joka ei saa sitä kirkuva sinappikonetta riesakseen eikä joudu tuhlaamaan aikaansa, rahojaan eikä elämäänsä lapsipaskaan. Voi sitten kuitenkin olla ylpeä että geenit kelpasi siitokseen. Voi puhua töissä lapsistaan(joita ei edes tunne) esittää vastuullista ja päästä sillä kiinni ylennyksiin

Vierailija kirjoitti:

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Ihan äiti sitten sattumalta soitti, ja kertoi "totuuden"...hmmm?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Voi olla noinkin, mutta lapset itse sanoivat äidilleen ”x ja y ovat isälle tärkeämpiä kuin me”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Hohhoijjaa. Sinänsä hyvä aihe ja tärkeä keskustelu. Kommenttiisi viitaten kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, että kumppanisi lapset olisivat isälleen tärkeitä. Eli tuntevat oikein. Isä vain ei halua myöntää sitä, että muut asiat ajavat lastensa ohi. Lapsiaan rakastava vanhempi tekee lähes mitä tahansa lastensa vuoksi, tämä on totuus. Vaihtaa huonommin palkattuun työhön, muuttaa toiselle puolelle maapalloa, eroaa kumppanistaan. Noin esimerkkejä mainitakseni.

Voisin kuvitella kommenenttiasi provoksi ellei tällä palstalla toisinaan pyörisi todella yksinkertaistakin porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Hohhoijjaa. Sinänsä hyvä aihe ja tärkeä keskustelu. Kommenttiisi viitaten kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, että kumppanisi lapset olisivat isälleen tärkeitä. Eli tuntevat oikein. Isä vain ei halua myöntää sitä, että muut asiat ajavat lastensa ohi. Lapsiaan rakastava vanhempi tekee lähes mitä tahansa lastensa vuoksi, tämä on totuus. Vaihtaa huonommin palkattuun työhön, muuttaa toiselle puolelle maapalloa, eroaa kumppanistaan. Noin esimerkkejä mainitakseni.

Voisin kuvitella kommenenttiasi provoksi ellei tällä palstalla toisinaan pyörisi todella yksinkertaistakin porukkaa.

Todella, todella harva mies vaihtaisi mielekästä työtään lastensa vuoksi. Ehkä 5 % tekisi sen.

Äideistäkään ei sitä tekisi kuin 30 prosenttia.

Vielä vähempi muuttaisi toiselle puolelle maapalloa.

Ohis

Olen nelikymppinen eikä minkäänlaista traumaa asiasta.

Mitään isäongelmaa minulla ei ole koskaan ollut. Aloituksesta en tunnistanut itseäni:

Tähän liittyy niin kovin paljon kaikenlaista;

häpeää > en ymmärrä mistä kokisin häpeää?

arvottomuuden tunnetta > en koe enkä tästäkään ymmärrä miksi kokisin

surua > miksi surisin kun en tiedä mitä se toinen vaihtoehto on

raivoa > no en

pettymystä... > En tätäkään, ainoastaan suhtaudun isääni tosi kypsymättömänä

luottamuspulaa kaikkiin ihmisiin nähden > en luota jos siihen ei ole syytä. Mutta eikös se ole kaikilla näin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Hohhoijjaa. Sinänsä hyvä aihe ja tärkeä keskustelu. Kommenttiisi viitaten kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, että kumppanisi lapset olisivat isälleen tärkeitä. Eli tuntevat oikein. Isä vain ei halua myöntää sitä, että muut asiat ajavat lastensa ohi. Lapsiaan rakastava vanhempi tekee lähes mitä tahansa lastensa vuoksi, tämä on totuus. Vaihtaa huonommin palkattuun työhön, muuttaa toiselle puolelle maapalloa, eroaa kumppanistaan. Noin esimerkkejä mainitakseni.

Voisin kuvitella kommenenttiasi provoksi ellei tällä palstalla toisinaan pyörisi todella yksinkertaistakin porukkaa.

Todella, todella harva mies vaihtaisi mielekästä työtään lastensa vuoksi. Ehkä 5 % tekisi sen.

Äideistäkään ei sitä tekisi kuin 30 prosenttia.

Vielä vähempi muuttaisi toiselle puolelle maapalloa.

Ohis

Eikö tuo olisi sitten ihan reilua kertoa ääneen eikä valehdella rakastavansa lapsiaan? Veikkaisin, että sinulla on jotakin suurempaa katkeruutta taustallasi. Tai sitteen et ainakaan koskaan ainsaitse tulla vanhemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Hohhoijjaa. Sinänsä hyvä aihe ja tärkeä keskustelu. Kommenttiisi viitaten kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, että kumppanisi lapset olisivat isälleen tärkeitä. Eli tuntevat oikein. Isä vain ei halua myöntää sitä, että muut asiat ajavat lastensa ohi. Lapsiaan rakastava vanhempi tekee lähes mitä tahansa lastensa vuoksi, tämä on totuus. Vaihtaa huonommin palkattuun työhön, muuttaa toiselle puolelle maapalloa, eroaa kumppanistaan. Noin esimerkkejä mainitakseni.

Voisin kuvitella kommenenttiasi provoksi ellei tällä palstalla toisinaan pyörisi todella yksinkertaistakin porukkaa.

Todella, todella harva mies vaihtaisi mielekästä työtään lastensa vuoksi. Ehkä 5 % tekisi sen.

Äideistäkään ei sitä tekisi kuin 30 prosenttia.

Vielä vähempi muuttaisi toiselle puolelle maapalloa.

Ohis

Ohis mutta eikö tuon perusteella ole ihan selkeää, että suurin osa lasten huoltajuuskiistoista ratkeaa äidin hyväksi? Keskimäärin erittäin paljon suurempi osa on valmis tekemään kaikkensa lastensa eteen.

Kunhan kysyn, en tiedä. Kerro toki faktaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Hohhoijjaa. Sinänsä hyvä aihe ja tärkeä keskustelu. Kommenttiisi viitaten kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, että kumppanisi lapset olisivat isälleen tärkeitä. Eli tuntevat oikein. Isä vain ei halua myöntää sitä, että muut asiat ajavat lastensa ohi. Lapsiaan rakastava vanhempi tekee lähes mitä tahansa lastensa vuoksi, tämä on totuus. Vaihtaa huonommin palkattuun työhön, muuttaa toiselle puolelle maapalloa, eroaa kumppanistaan. Noin esimerkkejä mainitakseni.

Voisin kuvitella kommenenttiasi provoksi ellei tällä palstalla toisinaan pyörisi todella yksinkertaistakin porukkaa.

Todella, todella harva mies vaihtaisi mielekästä työtään lastensa vuoksi. Ehkä 5 % tekisi sen.

Äideistäkään ei sitä tekisi kuin 30 prosenttia.

Vielä vähempi muuttaisi toiselle puolelle maapalloa.

Ohis

Ohis mutta eikö tuon perusteella ole ihan selkeää, että suurin osa lasten huoltajuuskiistoista ratkeaa äidin hyväksi? Keskimäärin erittäin paljon suurempi osa on valmis tekemään kaikkensa lastensa eteen.

Kunhan kysyn, en tiedä. Kerro toki faktaa.

On selkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.
Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Boldasin kohdan, jota pitäisin vaikempana hyväksyä lasten kannalta. Jos äiti on k-pää, fiksumpi joustaa lastensa takia. Ja jos lapsistaan välittää eikä taustallaan ole mitään "epäsopivaa", pitäisin isänä todellakin kiinni oikeuksistani nähdälapsia enemmän. Tai sitten ei vain kiinnosta. Ehkä lapset ovat oikeassa?

Isä lähtee töihin aamukuudelta. Kuka ne lapset roudaisi kouluun täältä?

Isä tulee kotiin iltakuudelta. Pitkä päivä lapsille roikkua koululla.

Ei, se kuvio ei todellakaan onnistuisi.

Äiti on siinä mielessä oikeassa, että tiesi, ettei isä ole mitään isätyyppiä. Isä ei ole leikittäjä eikä liikuttaja. Siihen vedoten ei olisi halunnut antaa lapsia isälle. (Ja samasta syystä minä en halunnut ottaa lapsista vastuuta).

Mutta tämä ei ollut kirjoitukseni pointti vaan se, että lapset itse olivat omissa mielikuvissaan päätelleet isän tykkäävän minun lapsistani enemmän. Vaikka ei mies minunkaan lapsiani sen enempää hoitanut.

Tämä tilanne on siis ollut vuosia sitten. Nyt minun lapseni on aikuisia ja poissa kotoa.

Hohhoijjaa. Sinänsä hyvä aihe ja tärkeä keskustelu. Kommenttiisi viitaten kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, että kumppanisi lapset olisivat isälleen tärkeitä. Eli tuntevat oikein. Isä vain ei halua myöntää sitä, että muut asiat ajavat lastensa ohi. Lapsiaan rakastava vanhempi tekee lähes mitä tahansa lastensa vuoksi, tämä on totuus. Vaihtaa huonommin palkattuun työhön, muuttaa toiselle puolelle maapalloa, eroaa kumppanistaan. Noin esimerkkejä mainitakseni.

Voisin kuvitella kommenenttiasi provoksi ellei tällä palstalla toisinaan pyörisi todella yksinkertaistakin porukkaa.

Sinä pikemminkin täällä provo olet. Todella naiivia luulla, että ihmiset hyppäävät tyhjän päälle tai pahimmillaan työttömiksi vain sen takia, että saavat olla lastensa kanssa enemmän. Pitkät työpäivät ovat elämää ja tärkeintä on, että lapsilla on joku, joka heistä pitää huolta.

En mitenkään. Isä hylkäsi henkisesti, vaikka paikalla olikin. Vaikka olemme väleissä, minkäänlaista tukea häneltä ei koskaan ole voinut saada, edes lapsena. Sai minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi, rumaksi ja kelpaamattomaksi. Pelkään kaikkia miehiä, paitsi omaa miestäni (en tiedä miten se on mahdollista, että ylipäätään olen naimisissa, mutta tavatessani hänet olin vielä isäni vaikutuspiirissä ja seurustelu toimi keinona päästä pois sieltä). Miespelko hankaloittaa elämää jonkin verran, mutta olen jo tottunut siihen elämäntapana.

Mä olen elämäni elänyt siten, etten kaipaa asioita joita ei ole. Mä en tiedä mikä on isättömän tytön traumoja, löytynee varmaan googlaamalla. Saattaahan sieltä löytyäkin vaikka mitä dramaattista, mutta aika lungisti olen tämän elämäni läpi saanut käydä.

Äitiinikään mulla ei ole kummoset välit. Koska en suostu olemaan hänen kaltaisensa laskelmoiva pirttihirmu ja hän ei voi sietää mun laiskuuttani. Luontainen laiskuuteni on tietenkin peritty isältäni, jonka tapasin viimeksi kolme vuotiaana. Nyttemmin kuollut.

N49

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Ihan äiti sitten sattumalta soitti, ja kertoi "totuuden"...hmmm?

Joo, ei minulla ole mitään syytä epäillä asiaa. Olen itse kuullut isän arvostelevan toisia minun kuulteni. Ihmisissä on kuulkaas ihan hirveän paljon kaikenlaista vikaa alkaen painosta ja päättyen siihen, millaisella autolla ne ajaa.