Isän hylkäämät tyttäret, miten te olette kokemuksesta (traumasta) selvinneet?

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli kun olin ihan pieni, lapsen mielessä kuolema on yhtä kuin hylkääminen. Sama hylkäämisen kokemus toistui hieman vanhempana kun koin myös äidin hylänneen. Terapiassa on käyty mutta tarpeeksi syvällisesti ei siellä varmaan tätä käsitelty koska herkistyn edelleen kun isästä tulee puhe. Sekin on kai silti edistystä, koska ennen en tuntenut mitään.

Ymmärrän silti, että hyväksynnän haku miehiltä johtuu tästä traumasta ja olen siitä pyrkinyt eroon..Avioliittoni on täynnä ongelmia varmaan menneisyydestäni johtuen, en luota ja usko että toinen pysyy vierellä, mustasukkainenkin olen toisen ajankäytöstä.. Hyväksynnän ja kehujen tarve olisi valtava, sitä tyhjiötä ei varmaan kukaan voi täyttää. Olisipa ollut edes rakastava isoisä😞 Kokonaan en varmaan koskaan traumoistani selviä, mutta ymmärrän paremmin omaa käytöstä.

Minullakin on juuri tuota hyväksynnän ja kehujen hakemista miehiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Tämä. Ja miksi eriytyä tuolla tavalla eri porukoihin? Lapsi ei näe asiaa välttämättä niin, että isä antaa nyt 100% meille, kun täällä ollaan. Lapselle se voi olla vähän teennäistäkin, että äitipuoli ja tämän pojat katoaa kuvioista. Lapsi tietää, että oikeasti arki ei ole sellaista. 

Tätä en koskaan ole tajunnut. Että uusperheessä otetaan vahvasti puolet ja eriytetään ne. Miksi ei voida elää sitä normaalia arkea, miksi toinen lähtee jaloista pois kun toiset lapset on käymässä? Lapsi tarvitsee senkin tunteen, että on vanhemman uudelle puolisolle tärkeä (rakkautta ei tällä vaadita, vaan sitä että hyväksyy lapsen sellaisena kuin tämä on, ja haluaa olla tämän kanssa välillä). 

Toinen lähtee jaloista juuri sen takia, että vanhempi ja lapsi saa kahden keskistä aikaa. Ettei tarvi tulla av:lle kirjoittamaan ketjuja, kuinka äitipuoli oli aina änkemässä hänen ja isänsä väliin, eivätkä he saaneet olla yhdessä.

Näitä ketjuja on ollut lukuisia.

Isä lähti toisen naisen mukaan, kun olin 1 vuotias. Äitini oli ihan hyvä äiti, mutta todella kylmä ja häneltä en saanut oikein tukea mihinkään. En ollut isäni kanssa missään tekemisissä koko lapsuuteni aikana ja hän kuoli kun olin 30 vuotias. Viimeisenä lahjana, jouduin selvittelemään hänen velkojaan, hautajaisia ja kaikkea muuta kivaa. Tiedän että minulla on traumoja, mutta en tiedä miten ne on vaikuttanut minuun. Olen todella vahva ihminen, enkä muru helposti, joten kaikki nämä hautajaisselvittelytkin vain tein, enkä miettinyt.

Voin vain sanoa, että olkaa te, joilla on perhe, sisaruksia, sukulaisia, kiitollisia.

Minulla ei ole enää ketään. Ei ketään. Ja olen vasta reilu 30v. Lapseni kasvavat ilman sukua, ilman enoja, tätejä… se on surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Äiti sanoo olevansa rehellinen eikä halua pitää salaisuuksia. Mutta nyt kun mietin, niin jos joku on kehunut minua, niin niistä olen kuullut sitten vuosia myöhemmin. Moitteet olen saanut kuulla tuoreeltaan. Tuskin äiti huomasi onnellisuuttani, en siinä pöydässä mitenkään hihkunut.

Isän oma lapsuus oli umpisurkea, että isänä hän oli parempi mitä oma isänsä. Meitä ei sentään ajettu takaa pitkin metsiä kirveen kanssa juoppohulluuskohtauksessa. Isä sai raivokohtaukset ihan selvinpäin.

no jaa, et sinäkään voi lapsi olla lopun elämääsi. Itse olen ottanut asenteen että olemme aikuistuttuani kaikki aikuiset samalla viivalla, ja minä olen saanut enemmän kuin omat vanhempani ikinä, sodan aikana syntynyeet. Ei he ole saaneet lähimaillekkaan sitä lapsuutta ja yltäkylläisyyttä mitä minä. Päinvastoin, he raatoivat että minulla olisi ollut hyvin. Olisiko minun ja sinun aika antaa nyt takaisinpäin? MIlloin sen aika tulee? Anna heille mitä et itse saa heiltä  jos sinulla on. Sinä voit olla "vanhempi" heille. He ei saaneet vanhemmiltaan mitään, mistä he ottaisi sitä sinulle?Tiedän että jos on itse aina käsi ojossa tämä voi kuulostaa oudolle. Mutta et voi olla loputtomin vain pikku prinsessa joka vaatii ja vaatii, muttei anna itse, jos heillää vain ei ole.

Nyt on pakko sanoa, että vttu mitä pskaa.

Isien hylkäämistä lapsista tulee sateenkaarihenkilöitä. Aika usein näin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Äiti sanoo olevansa rehellinen eikä halua pitää salaisuuksia. Mutta nyt kun mietin, niin jos joku on kehunut minua, niin niistä olen kuullut sitten vuosia myöhemmin. Moitteet olen saanut kuulla tuoreeltaan. Tuskin äiti huomasi onnellisuuttani, en siinä pöydässä mitenkään hihkunut.

Isän oma lapsuus oli umpisurkea, että isänä hän oli parempi mitä oma isänsä. Meitä ei sentään ajettu takaa pitkin metsiä kirveen kanssa juoppohulluuskohtauksessa. Isä sai raivokohtaukset ihan selvinpäin.

no jaa, et sinäkään voi lapsi olla lopun elämääsi. Itse olen ottanut asenteen että olemme aikuistuttuani kaikki aikuiset samalla viivalla, ja minä olen saanut enemmän kuin omat vanhempani ikinä, sodan aikana syntynyeet. Ei he ole saaneet lähimaillekkaan sitä lapsuutta ja yltäkylläisyyttä mitä minä. Päinvastoin, he raatoivat että minulla olisi ollut hyvin. Olisiko minun ja sinun aika antaa nyt takaisinpäin? MIlloin sen aika tulee? Anna heille mitä et itse saa heiltä  jos sinulla on. Sinä voit olla "vanhempi" heille. He ei saaneet vanhemmiltaan mitään, mistä he ottaisi sitä sinulle?Tiedän että jos on itse aina käsi ojossa tämä voi kuulostaa oudolle. Mutta et voi olla loputtomin vain pikku prinsessa joka vaatii ja vaatii, muttei anna itse, jos heillää vain ei ole.

Nyt on pakko sanoa, että vttu mitä pskaa.

niinkö? No ootas vaan kun vanhempasi (se ainoa) on vanhus, ja avun tarpeessa. Kuvio kääntyy päälaelleen joka tapauksessa. Sinusta tulee äitisi hoivaaja. Et sinä lopun elämääsi voi lapsen asemassa olla kuitenkaan. Tough but true. Ja sitten olet yksin kun he kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Isä lähti toisen naisen mukaan, kun olin 1 vuotias. Äitini oli ihan hyvä äiti, mutta todella kylmä ja häneltä en saanut oikein tukea mihinkään. En ollut isäni kanssa missään tekemisissä koko lapsuuteni aikana ja hän kuoli kun olin 30 vuotias. Viimeisenä lahjana, jouduin selvittelemään hänen velkojaan, hautajaisia ja kaikkea muuta kivaa. Tiedän että minulla on traumoja, mutta en tiedä miten ne on vaikuttanut minuun. Olen todella vahva ihminen, enkä muru helposti, joten kaikki nämä hautajaisselvittelytkin vain tein, enkä miettinyt.

Voin vain sanoa, että olkaa te, joilla on perhe, sisaruksia, sukulaisia, kiitollisia.

Minulla ei ole enää ketään. Ei ketään. Ja olen vasta reilu 30v. Lapseni kasvavat ilman sukua, ilman enoja, tätejä… se on surullista.

Empatiaa vähän kaipaisin.

Olen isäni hylkimä lapsi itsekin, ja sitä joskus työstänyt paljonkin miksi viina ja työt ja Lappi veivät lapsistaan voiton.

Tajuan (ja olen äidiltäni oppinut) olevani samankaltainen isäni kanssa monissa asioissa, ja lapsuuden etäisyydestä huolimatta rakastan häntä yhä syvästi (kuoli kun olin 18)

Vasta nyt äitini ikäännyttyä olen paremmin ja paremmin oppinut näkemään myös sen, miksi isäni erakoitui perheestään.

Äitini on ollut ok äiti, ei siinä mitään, ja minä olen ollut "teini ilman murrosikää", joten olen vain hiljaa hyväksynyt "ei seurustelua ennen kuin on yliopisto-opinnot suoritettu" ja muut 'talon säännöt' mutta pystyn näkemään, miten ahdaskatseinen ja monia minun ominaisuuksiani (joita minä pidän vahvuuksina) hyväksymätön hän on. Miten asia on joko oikein tai väärin ja se väärin on kitkettävä pois - hän on varmasti ollut aika kammottava puoliso 'taiteelliselle' isälleni.

Eli joskus saattaa olla myös niin, että se isä on paennut henkistä väkivaltaa ja alistamista - vielä silloin 70-luvulla ei vaihtoehtona ollut edes eroaminen (lapsista tulee 2.luokan kansalaisia) eikä isä olisi edes saanut lapsia eron koittaessa.

Olen siis antanut anteeksi isälleni sen, ettei hän pystynyt olemaan läsnä, ja yritän pitää välit yllä äitiini siitä huolimatta, että koen, että hänen takiaan isäni ei pystynyt olemaan osa elämääni.

Ohis[/quote]

Ohis mutta eikö tuon perusteella ole ihan selkeää, että suurin osa lasten huoltajuuskiistoista ratkeaa äidin hyväksi? Keskimäärin erittäin paljon suurempi osa on valmis tekemään kaikkensa lastensa eteen.

Kunhan kysyn, en tiedä. Kerro toki faktaa.[/quote]

On selkeää.[/quote]

Kommentti:  Ei huoltajuusKIISTOISTA suurin osa mene äideille.  Vanhempien keskinäisissä sopimuksissa yli 90 % lapse jää äidille erossa.  Kiistoista (2 % eroista) puolet menee äidille j apuolet isälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Niin, teille hylkääjäisille: kun tytär kokee itsensä arvottomaksi, hän kelpuuttaa myös puolison, joka ei arvosta. Kun isä rakastaa tytärtään, tytär odottaa ja edellyttää rakkautta myös puolisoltaan.

Minä sanon pikemminkin näin: kaikki naiset edellyttävät rakkautta myös puolisoltaan, mutta hyljätty nainen tulkitsee miehen toiminnan väärin. Hän ei tiedä, miten rakkaus toimii, koska ei ole sellaista nähnyt. Hän suhteen alussa tulkitsee ei-arvostuksen rakkaudeksi.

Voit puhua omasta puolestasi. Omalta kohdaltani totean, että ajatus siitä, ettei isänkään rakastanut, saa uskomaan, ettei mieskään rakasta. Ainakin itse ajattelin, että minussa on joku vika, jota en vain itse tunnista. Huonon kohtelun kyllä tunnistin enkä pitänyt sitä rakkautena.

Isä lähti toisen naisen mukaan kun olin 12-vuotias. Alkuun oli nihkeitä tapaamisia jotka, isästä riippuvista syistä, joita en tiedä vieläkään loppuivat. En ole nähnyt nk. isääni 27-vuoteen. Olen 59-vuotias joten yli puolet elämääni hän ei ole kuulunut.

Ei tunnu enää juuri miltään. Lapseni, nyt jo aikuiset pienempinä kaipaisivat ukkia, mutta heillä oli toinen ukki ja isäni isä joka yritti olla läsnä.

Kaikkia ei ole luotu vanhemmiksi. Näin se vain menee. Toisaalta, joillakin ei ole lainkaan perhettä tai kumpiakaan vanhempia. Että, ei "sota yhtä isää kaipaa"?

Isäni oli etäinen mutta ei paha, kohteli meitä lapsia ja äitiäni hyvin.

Etäisyydestä kertoo se, että osa sisaruksistani puhutteli häntä etunimellä eikä isäksi.

Hän oli henkilö joka toi ruuan pöytään ja teki paljon töitä. Puhui vähän ja silloinkin vain hyvin tavanomaisia asioita. Mieleen on jäänyt muutama leikki hetki isän kanssa.

Nyttemmin alkoholisoitunut eläkeläinen. Muutenkin addiktoinut.

Hänelle itselle olisi tehnyt hyvää jos olisi osannut avautua. Samoin meille lapsille. Puhun miehille nykyäänkin hyvin eri tavoin kun naisille. En osaa olla oma itseni kun keskustelen miehille. Arvatkaapa vaan että olen ollut vain epäonnistuneissa suhteissa.

Olen lukenut ketjua ja päässäni pyörii yksi kysymys; luuletteko te, että meillä muilla on ollut jotenkin paremmat isät?

Jos narskut rajataan pois, niin ihan normi-isiä tässä ketjussa kuvaillaan. Sodan kasvattamia ja sodan kasvattamies miesten poikia.

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet jo niin vanha että ymmärrät ettei ne isäsi ratkaisut ole johtuneet sinusta.

t. Tytön isä

Niin, ihan muuten vain päätti satuttaa omaa lastaan, onneton lusmu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Niin, teille hylkääjäisille: kun tytär kokee itsensä arvottomaksi, hän kelpuuttaa myös puolison, joka ei arvosta. Kun isä rakastaa tytärtään, tytär odottaa ja edellyttää rakkautta myös puolisoltaan.

Eivät kaikki ole epätoivoisia. Oma ongelmani on pikemmin niin päin, että rima on todella korkealla. Pärjättiin hyvin äidin kanssa eli tiedän, että elämä sujuu ilman miestäkin ja miehestä pitää aidosti saada hyvää fiilistä ja tasokasta seuraa, jotta ottaisi sen osaksi elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Onko tuossa mukana jonkinlainen ajatus siitä että jos isä ei olisi hylännyt olisi hänen läsnäolonsa tuonut onnea? Eikö se ajatus tuo yhtään helpotusta että todennäköisesti olisi ollut vielä kauheampaa jos hän ei olisi hylännyt (koska tuskin kyseessä on kovin hyvä tyyppi)? Itseäni isä ei hylännyt mutta hän oli surkea isä ja aiheutti läsnäolollaan traumoja. Olen itse haaveillut enemmän siitä ettei olisi ollut isää ollenkaan. En ole koskaan osannut haaveilla siitä että olisi ollut parempi isä. Mielenkiintoista kuulla miten eri tavoin ihmiset kokevat tällaiset asiat.

Näin olen yrittänyt opetella ajattelemaan. Olin kuitenkin isän tyttö siihen asti kuin hän lähti eikä meillä ollut mitään draamaa kotona.

Olen 90-luvun lapsi ja meilläkin isä oli kyllä kotona paikalla, mutta hän ei ollut koskaan läsnä perheelleen.

Ikinä en ole saanut isältäni mitään kaunista sanaa. Olisin jossain vaiheessa lapsena tahtonut olla isän tyttö, mutta en saanut häneltä vastakaikua. Isä kiusasi ja nälvi, kun kuuli siskoltani, että olin ala-asteella välitunnilla viettänyt aikaa poikien seurassa. Kai hän tarkoitti sen hyväntahtoisena naljailuna, mutta epäonnistui pahasti. Jos minulle tuli paha mieli, isä ei ikinä tullut pyytämään anteeksi. Hän ei myöskään koskaan tullut lohduttamaan lapsiaan, se oli äidin tehtävä.

Miten riemuissaan me lapset olimme, kun isä potki meille palloa pihalla. Hän potkaisi sen korkealle taivaalle ja me lapset yritimme ottaa sen kiinni. Kovin monta kertaa hän ei viitsinyt potkaista palloa, omien lasten kanssa leikkiminen ei ollut hänestä kivaa ja me lapsetkin sen aistimme.

Välillä yritin viedä isälle koulusta tullutta postia tai koetta allekirjoitettavaksi. Isä käski viemään paperin äidille ja siirsi katseensa takaisin televisioon.

En tiedä minkälainen minunkin isäni olisi ollut ilman alkoholia. Olisiko hän malttanut olla enemmän läsnä? Olisinko minä nyt vähemmän rikkinäinen ihminen jos isä olisi ollut parempi isä ja näyttänyt ja kertonut välittävänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Äiti sanoo olevansa rehellinen eikä halua pitää salaisuuksia. Mutta nyt kun mietin, niin jos joku on kehunut minua, niin niistä olen kuullut sitten vuosia myöhemmin. Moitteet olen saanut kuulla tuoreeltaan. Tuskin äiti huomasi onnellisuuttani, en siinä pöydässä mitenkään hihkunut.

Isän oma lapsuus oli umpisurkea, että isänä hän oli parempi mitä oma isänsä. Meitä ei sentään ajettu takaa pitkin metsiä kirveen kanssa juoppohulluuskohtauksessa. Isä sai raivokohtaukset ihan selvinpäin.

no jaa, et sinäkään voi lapsi olla lopun elämääsi. Itse olen ottanut asenteen että olemme aikuistuttuani kaikki aikuiset samalla viivalla, ja minä olen saanut enemmän kuin omat vanhempani ikinä, sodan aikana syntynyeet. Ei he ole saaneet lähimaillekkaan sitä lapsuutta ja yltäkylläisyyttä mitä minä. Päinvastoin, he raatoivat että minulla olisi ollut hyvin. Olisiko minun ja sinun aika antaa nyt takaisinpäin? MIlloin sen aika tulee? Anna heille mitä et itse saa heiltä  jos sinulla on. Sinä voit olla "vanhempi" heille. He ei saaneet vanhemmiltaan mitään, mistä he ottaisi sitä sinulle?Tiedän että jos on itse aina käsi ojossa tämä voi kuulostaa oudolle. Mutta et voi olla loputtomin vain pikku prinsessa joka vaatii ja vaatii, muttei anna itse, jos heillää vain ei ole.

Nyt on pakko sanoa, että vttu mitä pskaa.

niinkö? No ootas vaan kun vanhempasi (se ainoa) on vanhus, ja avun tarpeessa. Kuvio kääntyy päälaelleen joka tapauksessa. Sinusta tulee äitisi hoivaaja. Et sinä lopun elämääsi voi lapsen asemassa olla kuitenkaan. Tough but true. Ja sitten olet yksin kun he kuolee.

Sinä teet ihan hirveän paljon olettamuksia ihan omasta päästäsi. Taidat kirjoittaa omasta elämästäsi, sinä yksinäinen vanhus.

Vierailija kirjoitti:

Onpa tärkeä teema! Se tyttärensä hylännyt isä on saattanut olla tyttärelle hyvin tärkeä. Minä olin isän tyttö. Hänen alkoholiongelmansa vuoksi vanhempani erosivat ollessani ala-asteella. Eipä isää sitten eron jälkeen juuri näkynytkään kuin pari kertaa vuodessa. Lapsi ajattelee, että isä ei pidä yhteyttä, koska lapsi on viallinen. Minusta tuli suorittaja, mutteivät suorituksetkaan saaneet isää kiinnostumaan. Parisuhteessa koin, ettei minua rakasteta. En ole suhteessa nyt, enkä usko, että hyvää suhdetta saisinkaan. Olen helposti valmis uskomaan miehistä pahaa. Naisten paskamaisuus taas on ollut jotenkin yllättävää , sillä lapsuuteni tärkeät naiset olivat niin ihania ihmisiä.

Mulla on sama juttu: olin isän tyttö, kunnes tulin hänen alkoholiongelmansa vuoksi hylätyksi. Kokemus oli erittäin traumaattinen.

Minun kohdallani kävi niin, että alle kouluikäisenä olin isän kanssa hyvin läheinen ja meillä oli ihana, lämmin suhde. Sitten alkoholiongelma (ja taustalla kenties mielenterveyden ongelma) sai isästä yliotteen ja isä vajosi omaan maailmaansa sekä lakkasi kokonaan puhumasta minulle (tai muille perheenjäsenille). Vanhempani eivät kuitenkaan eronneet. Isän mykkäkoulu kesti vuosikymmeniä, ehkä jokin vähäpuheinen jakso oli välissä. En kestänyt tätä, vaan ajoittain provosoin isää inttämällä ja yrittämällä nyhtää hänestä jonkin sanan, mikä johti väkivaltaan minua kohtaan. Lapsena tämäkin oli mykkäkoulua parempi.

Minä koin myös, että isän hylkääminen johtui minusta, en kelvannut. Minustakin tuli suorittaja, mutta en silti kelvannut. Parisuhteissa olen pelännyt hylätyksi tulemista ja aiheuttanut hylkäämiskokemuksia itselleni - olen koetellut toistuvasti toisen sietokykyä kunnes jossain vaiheessa se on loppunut. Löysin kuitenkin suhteen, joka on niin turvallinen, että hylkäämisen pelko on hellittänyt ja olen toipunut näistä kokemuksista. Nykyään olen lähes viisikymppinen, parisuhde on kestänyt yli 20 vuotta ja tunnen toipuneeni lähes kokonaan. Jossain stressaavassa tilanteessa tai esim. riidan aikana vanhat pelot kuitenkin nostavat päätään. 

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut ketjua ja päässäni pyörii yksi kysymys; luuletteko te, että meillä muilla on ollut jotenkin paremmat isät?

Jos narskut rajataan pois, niin ihan normi-isiä tässä ketjussa kuvaillaan. Sodan kasvattamia ja sodan kasvattamies miesten poikia.

Kävin ala-astetta 70-luvulla. Kerran yksi luokan tyttö kertoi, miten oli pelannut palloa isänsä kanssa edellisenä iltana ja miten isä oli opettanut hänelle kikkoja. Me muut luokan tytöt seistiin siinä vieressä silmät ymmyrkäisinä ja ihmeteltiin, että miten isä leikkii lapsen kanssa. Muistan vieläkin sen kateuden vihlaisun. Meidän luokalla oli vain muutama tyttö, joten ei tuollaiset isät sitten kovin harvinaisia olleet silloinkaan.

Ei ole mitään traumaa. Isää ei koskaan ollut, joten en osaa myöskään sellaista kaivata.