Isän hylkäämät tyttäret, miten te olette kokemuksesta (traumasta) selvinneet?

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Voi olla noinkin, mutta lapset itse sanoivat äidilleen ”x ja y ovat isälle tärkeämpiä kuin me”.

Eikö ole ilmiselvää, mistä tuollainen ajatus syntyy? Oikeastaan ainoa tosiasiallinen juttu, minkä voi toiselle ihmiselle antaa, on aika, ja miehesi siis asui ja eli sinun lastesi kanssa ja toisaalta näki omiaan vain kerran kahdessa viikossa, joten tuo on lapsilta täysin looginen päätelmä! Myös lasten äiti on toki saattanut mustamaalata ex-miestään heille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Voi olla noinkin, mutta lapset itse sanoivat äidilleen ”x ja y ovat isälle tärkeämpiä kuin me”.

Eikö ole ilmiselvää, mistä tuollainen ajatus syntyy? Oikeastaan ainoa tosiasiallinen juttu, minkä voi toiselle ihmiselle antaa, on aika, ja miehesi siis asui ja eli sinun lastesi kanssa ja toisaalta näki omiaan vain kerran kahdessa viikossa, joten tuo on lapsilta täysin looginen päätelmä! Myös lasten äiti on toki saattanut mustamaalata ex-miestään heille.

En ymmärrä, miksi lapsi edes toisin olisi asiaa voinut käsittää. En myöskään ymmärrä isoa osaa tähän vastaukseksi tulleista kommenteista. Tuleeko isiltä lapsilta vieraan paikkakunnan duunissa ehkä sitten niin dramaattisen hyvä toimeentulo, että voivat korvauksena läsnäolon puutteesta sponssata hevos- tai ralliautoharrastuksen niinä päivinä, jolloin  (eli n. 85 % kuukaudesta) eivät voi olla lastensa kanssa läsnä? Kuinka helvetin huonosti näillä lapsistaan vieraantuneilla isillä oikein menee? Kädestä suuhun? Miten olette onnistuneet saamaan uuden kumppanin? Vai oletteko vain siellä, missä jalkoväli on ollut riittävän lämmin ja ilman vaatimuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Voi olla noinkin, mutta lapset itse sanoivat äidilleen ”x ja y ovat isälle tärkeämpiä kuin me”.

Eikö ole ilmiselvää, mistä tuollainen ajatus syntyy? Oikeastaan ainoa tosiasiallinen juttu, minkä voi toiselle ihmiselle antaa, on aika, ja miehesi siis asui ja eli sinun lastesi kanssa ja toisaalta näki omiaan vain kerran kahdessa viikossa, joten tuo on lapsilta täysin looginen päätelmä! Myös lasten äiti on toki saattanut mustamaalata ex-miestään heille.

En ymmärrä, miksi lapsi edes toisin olisi asiaa voinut käsittää. En myöskään ymmärrä isoa osaa tähän vastaukseksi tulleista kommenteista. Tuleeko isiltä lapsilta vieraan paikkakunnan duunissa ehkä sitten niin dramaattisen hyvä toimeentulo, että voivat korvauksena läsnäolon puutteesta sponssata hevos- tai ralliautoharrastuksen niinä päivinä, jolloin  (eli n. 85 % kuukaudesta) eivät voi olla lastensa kanssa läsnä? Kuinka helvetin huonosti näillä lapsistaan vieraantuneilla isillä oikein menee? Kädestä suuhun? Miten olette onnistuneet saamaan uuden kumppanin? Vai oletteko vain siellä, missä jalkoväli on ollut riittävän lämmin ja ilman vaatimuksia?

Mies voi olla loistava puoliso, mutta huono isä. Minun eksäni taas oli loistava isä, mutta surkea puoliso.

=> riippuu, mihin hommaan miestä etsii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Voi olla noinkin, mutta lapset itse sanoivat äidilleen ”x ja y ovat isälle tärkeämpiä kuin me”.

Eikö ole ilmiselvää, mistä tuollainen ajatus syntyy? Oikeastaan ainoa tosiasiallinen juttu, minkä voi toiselle ihmiselle antaa, on aika, ja miehesi siis asui ja eli sinun lastesi kanssa ja toisaalta näki omiaan vain kerran kahdessa viikossa, joten tuo on lapsilta täysin looginen päätelmä! Myös lasten äiti on toki saattanut mustamaalata ex-miestään heille.

En ymmärrä, miksi lapsi edes toisin olisi asiaa voinut käsittää. En myöskään ymmärrä isoa osaa tähän vastaukseksi tulleista kommenteista. Tuleeko isiltä lapsilta vieraan paikkakunnan duunissa ehkä sitten niin dramaattisen hyvä toimeentulo, että voivat korvauksena läsnäolon puutteesta sponssata hevos- tai ralliautoharrastuksen niinä päivinä, jolloin  (eli n. 85 % kuukaudesta) eivät voi olla lastensa kanssa läsnä? Kuinka helvetin huonosti näillä lapsistaan vieraantuneilla isillä oikein menee? Kädestä suuhun? Miten olette onnistuneet saamaan uuden kumppanin? Vai oletteko vain siellä, missä jalkoväli on ollut riittävän lämmin ja ilman vaatimuksia?

Mies voi olla loistava puoliso, mutta huono isä. Minun eksäni taas oli loistava isä, mutta surkea puoliso.

----

Sinäkin olet joko hyvä äiti tai hyvä puoliso. Turha miehiä haukkua

Rakastan naisia. Homoseksuaalisuus on ollut avain onnelliseen elämään.

Isäni lähti kun olin ehkä viisi vuotias. ei hällä ritttänyt tahtoa tavata minua ja veljeäni enää.

En tunne katkeruutta tai oikeastaan mitään tätä miestä kohtaan, joka meidät jätti. Minun persoonaani tämä on varmasti vaikuttanut sillä, että ihailen vahvoja naisia, äitini on supernainen, minun on oltava aina vahva ja pärjättävä, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. En näytä heikoutta, en tukeudu kehenkään. En anna miesten tarjota minulle mitään, maksan itse ja hoidan kaiken itse, en pyydä apua. Olen ikuinen pärjääjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Niin, teille hylkääjäisille: kun tytär kokee itsensä arvottomaksi, hän kelpuuttaa myös puolison, joka ei arvosta. Kun isä rakastaa tytärtään, tytär odottaa ja edellyttää rakkautta myös puolisoltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

kyllä tuossa enemmän se äitisi on se narsisitinen sairas tyyppi. Mennä nyt heti kantelemaan ja pahoittamaan lapsen mieli. Puhuthan sinäkin takanapäin vanhemmistasi. Kai sitä nyt mielipiteensö saa sanoa, kunhan ei naamaapäin sano. HUOH.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni mies on täyspaska, ne on varmaan jotenkin geneettisesti kelpaamattomia isäksi.

Unohtakaa ne, älkääkä langetko samanlaisiin.

Jep. Joissakin naisissakin voipi olla vikaa, että valikoivat ne luuserit isäksi. :(

Niin, teille hylkääjäisille: kun tytär kokee itsensä arvottomaksi, hän kelpuuttaa myös puolison, joka ei arvosta. Kun isä rakastaa tytärtään, tytär odottaa ja edellyttää rakkautta myös puolisoltaan.

Minä sanon pikemminkin näin: kaikki naiset edellyttävät rakkautta myös puolisoltaan, mutta hyljätty nainen tulkitsee miehen toiminnan väärin. Hän ei tiedä, miten rakkaus toimii, koska ei ole sellaista nähnyt. Hän suhteen alussa tulkitsee ei-arvostuksen rakkaudeksi.

Oi kun olisikin hylännyt ka lähtenyt, niin ei olisi tarvinnut kestää sitä hullua, väkivaltaista narsistipaskaa!

Mun vanhemmat erosivat kun mä olin 2v. Nillä oli tosi riitainen suhde, ja avioeron aikaan ne jo syvästi vihasivat toisiaan. Mun isä ei koskaan enää sen jälkeen halunnut mua nähdä ja se kuoli kun mä olin 40v. Oli vielä ketkutellut kaiken omaisuuden uuden vaimonsa nimiin ja ottanut omalla nimellään ison remonttilainan, vaikka oli jo kuolemansairas. Sai sillä tavalla hoidettua asian niin, että en perinyt senttiäkään. Nautti varmaan suunnattomasti vielä viimeisestä sivalluksestasn. Ei tuollaista miestä voi kuin syvästi halveksia. Mies-suhteeni ovat olleet lyhyitä ja kirjavia, enkä ole koskaan täysin luottanut yhteenkään mieheen. 3 avioliittoa takana, sekä muutama kihlaus ja avoliitto. Viimeisen jälkeen päätin, että nyt saa miehet mulle riittää ja aion elää loppuelämäni yksin. N59

Vierailija kirjoitti:

Mun isä on narsisti, kotikiusaaja, väkivaltainen lastenhakkaaja, ja koko aikuisuuteni yrittänyt talloa, alistaa ja tuhota lastaan kaikin keinoin. Narsistin syntipukkilapseen ulkoistetaan kaikki omat pahat tunteet.

Tän kiusaamisen rinnalla joku pelkkä poissaoleva isä olisi ollut lottovoitto…

Sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Todennäköisesti näin on, mutta ei se silti tarkoita sitä, että minun lapseni ovat isälle tärkeämpiä.

Lapset näkivät isäänsä harvoin, koska äiti ei suostunut antamaan lapsia isälle. Hän joutui hakemaan tapaamisoikeuden oikeuden kautta.

Arjen yli menemä tapaaminen ei olisi onnistunut välimatkan takia.

Vielä lisäyksenä (huom. kokonaan isättömän tyttären tekemänä ja varmasti on traumoja taustalla) se, että eihän perimmäinen pointti varmaankaan ole se, että sinun lapsesi olisivat tärkeämpiä. Vaan ihan yksinkertaisesti se, että kumppanisi lapset eivät koe olevansa isälleen tärkeitä. Itsensä tärkeäksi tuntemisen tarve on lapsilla täysin normaali tarve. Ja suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jopa oikeutettu sellainen. Aikuisista on kiinni se, miten asiat keskenään järjestävät. Fakta on kuitenkin se, että jokaisella lapsella on sekä äiti ja isä eikä kummankaan ole reilua paeta kasvatusvastuuta. Ja moraalisesti olisi jopa oikein pyrkiä pitämään kiinni mahdollisuudesta osallistua vähintään periaatteella 50/50.

Voi olla noinkin, mutta lapset itse sanoivat äidilleen ”x ja y ovat isälle tärkeämpiä kuin me”.

Eikö ole ilmiselvää, mistä tuollainen ajatus syntyy? Oikeastaan ainoa tosiasiallinen juttu, minkä voi toiselle ihmiselle antaa, on aika, ja miehesi siis asui ja eli sinun lastesi kanssa ja toisaalta näki omiaan vain kerran kahdessa viikossa, joten tuo on lapsilta täysin looginen päätelmä! Myös lasten äiti on toki saattanut mustamaalata ex-miestään heille.

En ymmärrä, miksi lapsi edes toisin olisi asiaa voinut käsittää. En myöskään ymmärrä isoa osaa tähän vastaukseksi tulleista kommenteista. Tuleeko isiltä lapsilta vieraan paikkakunnan duunissa ehkä sitten niin dramaattisen hyvä toimeentulo, että voivat korvauksena läsnäolon puutteesta sponssata hevos- tai ralliautoharrastuksen niinä päivinä, jolloin  (eli n. 85 % kuukaudesta) eivät voi olla lastensa kanssa läsnä? Kuinka helvetin huonosti näillä lapsistaan vieraantuneilla isillä oikein menee? Kädestä suuhun? Miten olette onnistuneet saamaan uuden kumppanin? Vai oletteko vain siellä, missä jalkoväli on ollut riittävän lämmin ja ilman vaatimuksia?

Mies voi olla loistava puoliso, mutta huono isä. Minun eksäni taas oli loistava isä, mutta surkea puoliso.

----

Sinäkin olet joko hyvä äiti tai hyvä puoliso. Turha miehiä haukkua

Vastasin tuohon ”miten (te miehet) olette onnistuneet saamaan uuden kumppanin”-kysymykseen.

Toisella tavalla ilmaistuna: minulla on jo lapset aikuisia, enkä kaipaa miestä, joka olisi hyvä isä. Haluan itselleni loistavan kumppanin. Eli kyllä huono isä voi minut ”saada”, jos on siis hyvä kumppani minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Äiti sanoo olevansa rehellinen eikä halua pitää salaisuuksia. Mutta nyt kun mietin, niin jos joku on kehunut minua, niin niistä olen kuullut sitten vuosia myöhemmin. Moitteet olen saanut kuulla tuoreeltaan. Tuskin äiti huomasi onnellisuuttani, en siinä pöydässä mitenkään hihkunut.

Isän oma lapsuus oli umpisurkea, että isänä hän oli parempi mitä oma isänsä. Meitä ei sentään ajettu takaa pitkin metsiä kirveen kanssa juoppohulluuskohtauksessa. Isä sai raivokohtaukset ihan selvinpäin.

no jaa, et sinäkään voi lapsi olla lopun elämääsi. Itse olen ottanut asenteen että olemme aikuistuttuani kaikki aikuiset samalla viivalla, ja minä olen saanut enemmän kuin omat vanhempani ikinä, sodan aikana syntynyeet. Ei he ole saaneet lähimaillekkaan sitä lapsuutta ja yltäkylläisyyttä mitä minä. Päinvastoin, he raatoivat että minulla olisi ollut hyvin. Olisiko minun ja sinun aika antaa nyt takaisinpäin? MIlloin sen aika tulee? Anna heille mitä et itse saa heiltä  jos sinulla on. Sinä voit olla "vanhempi" heille. He ei saaneet vanhemmiltaan mitään, mistä he ottaisi sitä sinulle?Tiedän että jos on itse aina käsi ojossa tämä voi kuulostaa oudolle. Mutta et voi olla loputtomin vain pikku prinsessa joka vaatii ja vaatii, muttei anna itse, jos heillää vain ei ole.

Sain lohtua tästä ketjusta. Olen naimisissa isänsä ja vielä isäpuolensa hylkäämän miehen kanssa. Nuorena ja naiivina kuvittelin, että rakkauteni ja meidän täydellinen perhe-elämämme korjaisi hänen traumansa, mutta olin aivan väärässä. Hän ei ole vieläkään (nyt yli 50-v) käsitellyt menetystään, on sitä mieltä ettei ole mitään ongelmaa. Kieltää kaiken. On vaan työholisti, juo , polttaa ja syö liikaa. Lapset ja minä olemme saaneet vaan rippeet hänen huomiostaan. Onneksi lapset nyt jo aikuisia, luulen että tämä liitto loppuu pian.

Kristiina xx kirjoitti:

Samalla tavalla ap voisi kysyä kokemuksia isänsä hylkäämiltä pojilta.

Niin tai joku muu voisi aloittaa ketjun isänsä hylkäämille pojille. Voitaisiinko nyt kuitenkin tässä ketjussa keskustella vain otsikon mukaisesta aiheesta. Minä pystyn samaistumaan paremmin naisten kokemuksiin isättömyyteen, ei se tarkoita, että ajattelisin etteivät pojat kärsisi samasta asiasta myös yhtä paljon. Mutta melkoisella varmuudella se näyttäytyy eri tavalla, ja toiset miehetkin voisivat hyötyä paremmin ketjusta, joss miehet kertovat kokemuksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet jo niin vanha että ymmärrät ettei ne isäsi ratkaisut ole johtuneet sinusta.

t. Tytön isä

Tosi hienosti kijoitettu työn-isä. Aina ratkaisut eivät ole isän,miksi isä ei lastaan tavanut? Minä en saanut tavata äitiä.Vasta aikuisena ymärän asiat.Hän oli monen lapsen äiti.Väsyi äitinä,tehdas,työläisenä.50-luku lähti jätti isälle.Rohkea teko. Mutta sai siitä huono naisen arvon.Matkaan ei lapsia voinut otta kun talo oli puolison.yhteiskunta ei olisi tukenut ja paaponut kuten tukee ja paapoo nyky äitejä.Anteeksi mielipiteeni.tarkotus ei loukata.

"Yhteiskunta paapoo äitejä - anteeksi mielipiteeni tarkoitus ei ole loukata." Silloin ei kannata kirjoittaa tökeröitä mielipiteitään kaikkien luettavaksi. Eiköhän yh-äideillä ole tarpeeksi raskasta ilman sinun lyttäävää mielipidettäkin, vanhus. Ja opettele nyt viimein ne välilyönnit pisteen jälkeen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Tämä. Ja miksi eriytyä tuolla tavalla eri porukoihin? Lapsi ei näe asiaa välttämättä niin, että isä antaa nyt 100% meille, kun täällä ollaan. Lapselle se voi olla vähän teennäistäkin, että äitipuoli ja tämän pojat katoaa kuvioista. Lapsi tietää, että oikeasti arki ei ole sellaista. 

Tätä en koskaan ole tajunnut. Että uusperheessä otetaan vahvasti puolet ja eriytetään ne. Miksi ei voida elää sitä normaalia arkea, miksi toinen lähtee jaloista pois kun toiset lapset on käymässä? Lapsi tarvitsee senkin tunteen, että on vanhemman uudelle puolisolle tärkeä (rakkautta ei tällä vaadita, vaan sitä että hyväksyy lapsen sellaisena kuin tämä on, ja haluaa olla tämän kanssa välillä). 

Käyn terapiassa ja en seurustele, koska hylkäämisen pelko miesten kanssa on silti todella iso.