Isän hylkäämät tyttäret, miten te olette kokemuksesta (traumasta) selvinneet?

Vierailija kirjoitti:

Mun isä on narsisti, kotikiusaaja, väkivaltainen lastenhakkaaja, ja koko aikuisuuteni yrittänyt talloa, alistaa ja tuhota lastaan kaikin keinoin. Narsistin syntipukkilapseen ulkoistetaan kaikki omat pahat tunteet.

Tän kiusaamisen rinnalla joku pelkkä poissaoleva isä olisi ollut lottovoitto…

Ja mun isäpuoli ajoi isäni pois ja katkoi kaikki yhteydet sinne ja sitten alkoi väkivalta ja henkinen lyttäys, joka murskasi minut kokonaan. Mutta tämähän ei ole kilpailu kenellä on kovin kohtalo, vaan käsittääkseni ap haluaa puhua isättämyyden vaikutuksista? Se on ihan eri asia kuin paha ja kelvoton isä. Isättömyys vaikuttaa tyttöihin. On vaikea hahmottaa jotain mitä ei ole, kuin vihata tai rakastaa ihmistä joka on. Minä saan olla vihainen isäpuolelle, mutta isätön ei voi kohdistaa tunteitaan oikein mihinkään.

Ihan hyvin. En muista tavanneeni miestä mutta aika luuseri oli niin ettei kiinnostaisikaan tavata. Ainot asia mikä harmittaa on perinnön puuttuminen. On ollut vapauttavaa kasvaa ilman isää, koska ilman vanhempien parisuhdemallia ja ydinperhemallia ei ole aikuisena myöskään tarvetta pariutua, lisääntyä tai huolehtia vanhoista vanhemmista ja elämä on helpompaa. Toisaalta kokemukseni mukaan naisen kasvattamat naiset harvemmin opiskelevat mitään järkevää miehistä alaa jolla tienaa hyvin. Että sekin tässä on tietysti hyvin harmillista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Miksi äitisi soitti? Oliko hänestä tärkeää saada kertoa sinulle että isäsi haukkui, kun oli huomannut, että olit onnellinen?

Äiti sanoo olevansa rehellinen eikä halua pitää salaisuuksia. Mutta nyt kun mietin, niin jos joku on kehunut minua, niin niistä olen kuullut sitten vuosia myöhemmin. Moitteet olen saanut kuulla tuoreeltaan. Tuskin äiti huomasi onnellisuuttani, en siinä pöydässä mitenkään hihkunut.

Isän oma lapsuus oli umpisurkea, että isänä hän oli parempi mitä oma isänsä. Meitä ei sentään ajettu takaa pitkin metsiä kirveen kanssa juoppohulluuskohtauksessa. Isä sai raivokohtaukset ihan selvinpäin.

Kannattaa muistaa, että voittaja kirjoittaa aina historian.

Jos on avioero vanhemmilla lapsen ollessa nuori, huoltajuuden voittaja eli äiti ehtii kertoa moneen kertaan oman versionsa tapahtumista.

Onko tuossa mukana jonkinlainen ajatus siitä että jos isä ei olisi hylännyt olisi hänen läsnäolonsa tuonut onnea? Eikö se ajatus tuo yhtään helpotusta että todennäköisesti olisi ollut vielä kauheampaa jos hän ei olisi hylännyt (koska tuskin kyseessä on kovin hyvä tyyppi)? Itseäni isä ei hylännyt mutta hän oli surkea isä ja aiheutti läsnäolollaan traumoja. Olen itse haaveillut enemmän siitä ettei olisi ollut isää ollenkaan. En ole koskaan osannut haaveilla siitä että olisi ollut parempi isä. Mielenkiintoista kuulla miten eri tavoin ihmiset kokevat tällaiset asiat.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että voittaja kirjoittaa aina historian.

Jos on avioero vanhemmilla lapsen ollessa nuori, huoltajuuden voittaja eli äiti ehtii kertoa moneen kertaan oman versionsa tapahtumista.

Isällä on vähintään tapaamisoikeus tai vuoroviikkovanhemmuus. Hänellä on mahdollsiuus kertoa oma versionsa. Lapset myös huomaavat asioita jo ihan pienenä, ei ne tyhmiä ole. Hyvin harva vanhempi haluaa pilata lapsen ja toisen vanhemman välejä.

Isäni kuoli kun olin ihan pieni, lapsen mielessä kuolema on yhtä kuin hylkääminen. Sama hylkäämisen kokemus toistui hieman vanhempana kun koin myös äidin hylänneen. Terapiassa on käyty mutta tarpeeksi syvällisesti ei siellä varmaan tätä käsitelty koska herkistyn edelleen kun isästä tulee puhe. Sekin on kai silti edistystä, koska ennen en tuntenut mitään.

Ymmärrän silti, että hyväksynnän haku miehiltä johtuu tästä traumasta ja olen siitä pyrkinyt eroon..Avioliittoni on täynnä ongelmia varmaan menneisyydestäni johtuen, en luota ja usko että toinen pysyy vierellä, mustasukkainenkin olen toisen ajankäytöstä.. Hyväksynnän ja kehujen tarve olisi valtava, sitä tyhjiötä ei varmaan kukaan voi täyttää. Olisipa ollut edes rakastava isoisä😞 Kokonaan en varmaan koskaan traumoistani selviä, mutta ymmärrän paremmin omaa käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kasvoin ydinperheessä eikä isää lapset kiinnostaneet koskaan edes sen vertaa, että hän olisi jutellut meidän kanssa. Kyllä minä suren isättömyyttäni. Tämä alkoi vaivata keski-iässä. Olisi ollut kiva edes kerran kuulla, että olen rakas ja tärkeä.

Sama. Puhuin isän kanssa ensimmäisen kerran, kuten normaalit ihmiset puhuvat, 32-vuotiaana. Sitä kesti ehkä 3 minuuttia.

Minulla ei ole isää. Oli vain joku tuntematon, sinua jotenkuten sietävä mies, jonka nimi on Isä, ja joka ei  koskaan huomioinut, ei puhunut eikä edes kiinnittänyt mitään huomiota sinuun. Kiukutteli ja käyttäytyi lapsen tavoin ja sinun vastuulla oli jo alle kouluikäisenä pitää isä tyytyväisenä omalla kustannuksellasi.

Minä juttelin 45-vuotiaana. Oli isän syntymäpäivä ja me käytiin kylässä. Olin niin innoissani ja onnellinen kotimatkalla, kun isä vihdoin jutteli minulle muutaman minuutin ajan. Kun pääsin kotiin, puhelin soi. Äiti soitti kertoakseen, miten isä oli minut haukkunut lähtöni jälkeen. Ei ollut mukavaa kuultavaa, pahoitin kyllä mieleni. En sen jälkeen juurikaan enää kyläillyt heillä.

Ja mietitkö ikinä äitisi motiiveja?

Miksi hänen oli mahdotonta hyväksyä se, että kerrankin "tulit juttuun" isäsi kanssa?

Ilkeä oli äitisi(kin) - ja toki, puhuiko hän edes totta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että voittaja kirjoittaa aina historian.

Jos on avioero vanhemmilla lapsen ollessa nuori, huoltajuuden voittaja eli äiti ehtii kertoa moneen kertaan oman versionsa tapahtumista.

Isällä on vähintään tapaamisoikeus tai vuoroviikkovanhemmuus. Hänellä on mahdollsiuus kertoa oma versionsa. Lapset myös huomaavat asioita jo ihan pienenä, ei ne tyhmiä ole. Hyvin harva vanhempi haluaa pilata lapsen ja toisen vanhemman välejä.

Se etävanhempi on kyllä aika paljon heikommalla.

Onpa tärkeä teema! Se tyttärensä hylännyt isä on saattanut olla tyttärelle hyvin tärkeä. Minä olin isän tyttö. Hänen alkoholiongelmansa vuoksi vanhempani erosivat ollessani ala-asteella. Eipä isää sitten eron jälkeen juuri näkynytkään kuin pari kertaa vuodessa. Lapsi ajattelee, että isä ei pidä yhteyttä, koska lapsi on viallinen. Minusta tuli suorittaja, mutteivät suorituksetkaan saaneet isää kiinnostumaan. Parisuhteessa koin, ettei minua rakasteta. En ole suhteessa nyt, enkä usko, että hyvää suhdetta saisinkaan. Olen helposti valmis uskomaan miehistä pahaa. Naisten paskamaisuus taas on ollut jotenkin yllättävää , sillä lapsuuteni tärkeät naiset olivat niin ihania ihmisiä.

Mikä trauma? Mun isä ei koskaan välittänyt musta koska synnyin tytöksi. Piti yhteyttä vain koska äitipuoli ja äitini yhdessä pakottivat. Sai sitten mutsipuolen kanssa kaksi poikaa, sen jälkeen olin entistä enemmän ilmaa.

Katkaisin itse lopullisesti välit noin kuusi vuotta sitten kun kyllästyin jatkuvaan haukkumiseen, ilkeilyyn, syrjintään ja turhaan syyttelyyn. Miksi roikkuisin äijässä joka ei selkeästikään minusta välitä? En edes ajattele asiaa, kerron kyllä jos joku jotain faijasta kysyy.

T. Myöskin pian 40v nainen

Samalla tavalla ap voisi kysyä kokemuksia isänsä hylkäämiltä pojilta.

Välillä viha pursuaa minusta (olen 45-v.). Silloin raivoan yksin autossa ja huudat täysiä. Ajallelen aina, että samalla päästän myrkkyä ulos itsestäni. Olen myös vetänyt hyvin tiukat rajat isääni (jota näen, kun olen äitini kanssa tekemisissä). Jos mitään narskahtavaa ilmenee, poistun paikalta. Saan tästä jämäkkyydestäni itse asiassa nykyään voimaa. Jos alkaisi esim. raivota narsistisesti, toteaisin vain: "oota, laitan kännykän nauhoituksen päälle ja lähetän äänitiedoston sosiaalisille ympyröillesi". Hänellä on ollut (narsistille tyypillisesti) paremmin kiillottunut kuva työelämässä kuin kotosalla. 

Luin aiemmat vastaukset koska kiinnosti aiheena. Minä en ole biologisen isäni kanssa koskaan ollut tekemissä enkä ajattele häntä lainkaan. No nyt juuri vastatessani mutta en osaa tuntea mitään sellaista kohtaan jota ei ole ollutkaan. Joskus joku kysynyt että enkö aio tavata koska tiedän henkilöllisyyden. No en näe siihen pienintäkään syytä vaikka tämä olisi nyt kun minä aikuinen halunnut tavata. Minulla on ympärilläni vanhemmat ja rakastavat ihmiset sekä oma perhe. En ole koskaan ajatellut biologista isääni vanhempanani vaan he ovat äiti puolisonsa kanssa. 

Mulle herää kysymys siitä, ettekö ole koskaan olleet äidillenne vihaisia siksi, että valitsi kelvottoman miehen isäksenne?

Näin minulla n. 20-vuotiaaksi saakka. Silloin tajusin, että äiti ole tehnyt lapsen saadakseen itselleen jotakin arvokasta ja rakastavaa. Oman, ankaran kasvatuksensa takia hän ei tainnut osata välittää asiaa eteenpäin. Varmasti hän minua rakasti mutta koen edelleen (40+), että minulla on välinearvo ja sekin vain, kun ihailen jotakin toista ihmistä. Muuna aikana en oikeastaan edes koe olevani olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet jo niin vanha että ymmärrät ettei ne isäsi ratkaisut ole johtuneet sinusta.

t. Tytön isä

Tosi hienosti kijoitettu työn-isä. Aina ratkaisut eivät ole isän,miksi isä ei lastaan tavanut? Minä en saanut tavata äitiä.Vasta aikuisena ymärän asiat.Hän oli monen lapsen äiti.Väsyi äitinä,tehdas,työläisenä.50-luku lähti jätti isälle.Rohkea teko. Mutta sai siitä huono naisen arvon.Matkaan ei lapsia voinut otta kun talo oli puolison.yhteiskunta ei olisi tukenut ja paaponut kuten tukee ja paapoo nyky äitejä.Anteeksi mielipiteeni.tarkotus ei loukata.

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

narsisti "isä" (en ikinä ole kutsunut häntä sillä nimityksellä) ja rivien välistä olen ymmärtänyt että minun olisi pitänyt olla poika. olen ainut lapsi. lapsena tukistettu, remmiä annettu ja luunappeja. olin helpottunut kun vanhempani erosivat llessani 12v, ei enää narskun kanssa saman katon alla! nyt emme ole tekemisissä. hän oikkuilee. käyn juttelemassa narsistista, se auttaa. vihaan miehiä sen ihmisen takia. en miestä ole halunnut elämääni, olen hetero mutta elän parhaiten ilman puolisoa. vasta viime aikoina keksin tavan jolla saan kostettua, en hyväksy häntä sukuhautaan, jääköön sairaalaan/kappeliin purkissa möllöttämään, kyllä työntekijät jonkun kolon tuntamattomien luistolehdosta sille pas ki ai sel le löytää. muistutan aina hänen vanhenemisestaan ja huonosta kunnosta, silloin kun harvoin puhutaan. olen täysin nkylmettynyt hänen suuntaansa. minä olen hylännyt hänet. hän valitsi oman napansa ja omaisuutensa tyttärensa sijaan, eli käytännössä hylkäsi.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee tästä ketjusta meidän tilanne mieleen: elän uusperheessä, jossa molemmilla on omia lapsia, ei yhteisiä. Miehelle oli tullut ero, kun hänen lapset olivat taaperoita, me muutimme yhteen heidän ollessa 7 ja 6. Nämä lapset kävivät säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minun teinini asuivat meillä koko ajan.

Kun miehen lapset olivat noin 10 v, alkoivat puhumaan, kuinka isä ei heistä välitä, vaan välittää enemmän minun lapsistani. Olin aivan ihmeissäni: kun lapset tulivat meille, niin minä ja minun lapseni teimme omiani. Emme ikäeronkaan vuoksi olleet niitä viikonloppuja yhdessä. Ainoa yhteinen juttu oli ruokapöytä. Mies siis keskittyi täysin omiin lapsiinsa niinä viikonloppuina ja eikä ollut minun lasteni kanssa yhtään.

Miten ihmeessä lapsille oli tullut mielikuva, että minun lapseni ovay heidän isälleen tärkeämpiä…?

Se, mitä yritän tässä sanoa on se, että lapsi kokee asiat eri tavalla. En halua syyllistää teitä, mutta onko aivan oikeasti niin, että kaikkien teidän isät ovat olleet kamalia?

Varmaan lapsilla on kova ikävä isäänsä. Ovat kateellisia siitä, että isänsä on sinun lapsillesi saatavilla paljon enemmän. Eikö tämä ole ihan selvä asia? Miksi lapset toisekseen näkevät isäänsä noin harvoin? Miksei isä hanki oikeutta lastensa näkemiseksi useammin?

Oho, täällähän riittääkin daddy issues. Voimia teille. Paskoja ovat tämmöiset isät.