Lue keskustelun säännöt.
Miksi toivon muille samaa pahaa mitä minulle on tapahtunut?
05.09.2014 |
Koen että olen kokenut elämäni aikana kovia, olen kärsinyt lapsuudessa alkoholistivanhemmista, yksinäisyydestä, kiusaamisesta, lihavuudesta. Minua on petetty, minut on jätetty, olen saanut potkut töistä, olen kärsinyt masennuksesta, unettomuudesta, itsetuhoisuudesta, minulla on diagnosoitu lapsettomuutta aiheuttava sairaus, olen kärsinyt keskenmenoista ja nyt viimeisimpänä kohtukuolema. Tajuan kyllä että monella on ollut varmasti miljoonasti rankempaa.
Huomaan monesti että kukaan ei tiedä (kuinka voisikaan?) miten nämä asiat ovat minut muokanneet sellaiseksi kuin olen ja miltä nämä asiat tuntuu kun ne omalle kohdalle osuu. Olen vain pelkkä katkera ja säälittävä ihmispaska. Huomaan yhä useammin että toivon ihmisille samaa kuin mitä olen itse kohdannut (ehkä siksi että he tajuaisivat miltä minusta tuntuu?). Esim. kaverini selitti suu vaahdossa kuinka epäilee miestään pettämisestä koska löysi tekstiviestejä miehensä puhelimesta. Ainut mitä pystyin ajattelemaan, että toivottavasti, ja toivottavasti saat siitä tietää mahd. pian ja eroatte. Sama kaveri kuumeilee samaan aikaan vauvaa ja senkin kohdalla toivon että hän saisi keskenmenon, koska minkäänlaista sympatiaa en itse ole siltä suunnalta saanut keskenmenoissani enkä edes kohtukuolemassa.
Nyt minulla on hyvä mies ja en vaihtaisi häntä mistään hinnasta, mutta en kiellä ettenkö edelleen pelkäisi aika ajoin että pettääkö hän minua niin kuin entiset miesystäväni.
No, viimeisimpänä tämä kohtukuolema. Huomaan toivovani että esim. mieheni serkun (vielä syntymättömän) lapsen kohdalla, että toivottavasti se lapsi syntyy ilman päätä tms. koska olen niin vihainen kuinka tämän serkun vaimo hehkuttaa eri nimivaihtoehtoja tms. ja kyselee minun mieheltäni että milloin mennään käymään jne jne. katsomaan heidän vauvan huonetta tms.
Jonkunlaisia kateellisuuden tunteita tunnistan. Kyllä, olen kateellinen että esim. mieheni serkun vaimon raskaus on sujunut hyvin, hänellä ei ole yhtään keskenmenoa kontolllaan. Miksi minulla menee kaikki aina päin helvettiä. Mutta ymmärrän myös sen että heidän onnensa ei ole meiltä (MINULTA) pois. On hirveää että minä, aikuinen nainen, toivon pienen viattoman lapsen kuolemaa, koska minulta on lapset otettu pois ennenkuin olen heitä syliin saanut. Tai, sainhan minä yhdeksi kerraksi tämän kohtuuni kuolleen, mutta yksi kerta sylissä on ihan liian vähän :(
Kommentit (36)
[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 08:54"]
No yäk, onkohan munkin joku hyvä kaveri noin läpimätä ilman että tiedän.. :( huhhuh
[/quote]
Näinpä. Sanonpa vaan, että aivan järkyttävä aloitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä! Ymmärrän tilanteen vakavuuden, mutta suosittelisin muille kertomaan mitä ajattelet/ olet kokenut, koska kukaan ei osaa toisen ajatuksia lukea. Keskustele psykologille, et vaan voi olla heidän "pahin" asiakkaansa kyllä ihmisillä on vieläkin "synkempiä" ajatuksia ja se on heidän työtään sekä heillä on vaitiolovelvollisuus ja tarpeen voit ottaa miehesi mukaan tueksi.
Puhu näistä ajatuksistasi terapeutillesi. Olet muuttunut inhottavaksi, ilkeäksi, katkeraksi ja vastenmieliseksi. Ihan ymmärrettävistä syistä kylläkin, mutta hanki itsellesi apua ennenkuin ihmiset lähelläsi eivät enää siedä sinua.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 07:49"]
3, tervettä tämä ei kyllä tosiaan varmasti ole. :/ Toinen esimerkki tuli mieleen kun eräs puolituttu huuteli suureen ääneen että hän ei tiedä mitä tekee jos odottamansa lapsi on poika eikä tyttö, kuten hän toivoo. HÄn kuulema ottaisi mielummin vammaisen tytön kuin terveen pojan. Loukkasi ihan älyttömästi kun itse tekisi mitän tahansa saadakseen sen LAPSEN. :( Joten toivon hänelle vaikeasti vammaista poikavauvaa. :(
ap
[/quote]
Itse asiassa kannattaisi toivoa vaikeasti vammaista tyttöä, joka olisi kuitenkin persoonallisuudeltaan poikamainen. Se antaisi ehkä parhaan opetuksen tuolle tampiolle.
Ymmärrän sinua, ap, koska itse kärsin aspergerista. Kukaan normaali ihminen ei tule koskaan ymmärtämään, kuinka vaikeaa minun on selviytyä jokaisesta päivästä, ihan tavallisista pienistä askareista ja toimista, saati sitten sosiaalisista tilanteista. Mieheni on saanut nyt vähän langan päästä kiinni, kun olen monen vuoden ajan säännöllisesti kuvaillut hänelle kohtaamiani tilanteita ja sitä, millaista minun näkökulmastani on olla niissä. Siis vuosien koulutuksen jälkeen on mahdollista ehkä hieman tajuta, mutta ei mieskään mitenkään täydellisesti tule koskaan tajuamaan.
On raskasta elää niin, että muut katsovat ohi - siis eivät näe sitä ihmistä joka oikeasti olet, ja syitä siihen. Silti: katkeruus kuluttaa eniten sinua itseäsi. On hyvä että käyt psykologilla (vai terapeutilla?). Suosittelen sinua kertomaan hänelle aivan kaiken, myös erityisesti nämä eniten hävettävät asiat. Juuri sitä varten se terapia auttaa, että siellä voi puhua synkistä salaisuuksistaankin, vaikka missään muualla ei voi. Ajan myötä, kun saat asian pöydälle, alkaa helpottaa.
Tsemppiä!
Ap:lle: vaikka onkin ikivanha keskustelu, haluan sanoa tämän jos joku saman kokenut sattuu vielä lukemaan.
Ymmärrän sua. En ole kokenut kaikkea samaa kuin sinä, mutta samoja asioita ja myös muita ikäviä asioita. Kohtukuolema myös.
Älä turhaan soimaa itseäsi noista ajatuksista. Kohtukuolema on niin heviä settiä käsitellä, ettei sitä voi ymmärtääkään muu kuin saman kokenut. Sallikaamme kateuden ja katkeruuden tunteet ja ajatukset. Ne ovat varmasti osa asian käsittelyä. Ja kai sitä tosiaan toivoo että muut ympärillä ymmärtäisivät. Niin paljon loukkaavaa ja hölmöä kohtelua ihmisiltä on saanut liittyen tähän. Ymmärtämättömyyttä, mutta satuttaahan se silti. Niin rankka ja arka aihe kyseessä.
Musta tuntuu että olen astunut pysyvästi pimeälle puolelle elämässäni. Niin paljon rankkaa olen kokenut. Toivon kyllä oikeasti ihmisille hyvää ja olen monesti liiankin ystävällinen kaikille. Mutta elämän asenteeni on muutunut. Mustalla huumorilla mennään ja ei kyllä pienet jutut enää hetkauta tai pelota. En enää maalaile valoisia unelma, vaan keskityn tähän tämänhetkiseen karkeaan elämään kaikkine puolineen. Olen valmiiksi ilkikurinen katse silmissäni kohtaamassa elämän uudet haasteet. Olen vahvistunut ja mua ei enää naurettavat pettymykset pelota, vaan otan mitä haluan elämältä ja jos en saa niin pitäkööt. En sitten haluakkaan.
Mun kohtukuolemasta on kulunut nyt 8kk. En ole enää edes varma haluanko yrittää uudelleen lasta. Ura ja oma elämä on alkanut kiinnostaa enemmän. Yksi lapsi mulla jo on. Hänelle kyllä toivoisin sisarusta ja hän sitä kovasti odottaa. Se on se ainut todella sydäntäsärkevä seikka tässä. Katsotaan mitä tuleman pitää, mutta reipasta en jaksa enää esittää. Lapsi tulee jos on tullakseen ja jos mulle vielä aito halu syttyy asiaan joku päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan kauheeta tekstiä. Eikö noin täydellinen empatian puute ole jo psykopaattista? Mitä jos hullu Ap meneekin ajatuksista tekoihin ja alkaa vähän ”autella” kohtaloa, niin että joku oikeasti saakin keskenmenon? Tai raiskataan? Tai menettää työnsä? Toivottavasti Ap kertoo miehelleen näistä ajatuksista, niin että se mies pitää hullun vaimonsa kaukana siitä odottavasta, ja sitten siitä vauvasta!!!
Kateuden minäkin tuosta kertomuksestasi löysin. Ja sen myötä olet pahansuopa.
Oletko koskaan miettinyt, kuinka oma ajattelumaailmasi pilaa elämäsi? Laitat ihan hukkaan tämän ajan mikä sinulla on elettävänä. Annat menneisyyden ja negatiivisten asioiden/ tapahtumien hallita.
Sinä voisit ihan tietoisesti alkaa etsiä ( ja suoda itsellesi!) hyvää mieltä tuovia asioita ja lisätä niitä pikkuhiljaa. En tarkoita tavaraa, vaan positiivisia asioita.
Mieti itseäsi ihmisenä. Miksi muka olisit huonompi kuin muut, miksi muka et pärjäisi siinä missä toisetkin. Tekemättä ja yrittämättä ei tietenkään mitään tapahdu, mutta pystyt muuttamaan ajatusmaailmasi ja sen myötä koko elämäsi kun tajuat että ansaitset hyvää yhtälailla.
Minulla itselläni on saman tyyppistä kokemusta taustalla. Olen järkeillyt sen niin, että olen tarvinnut ne kokemukset tullakseni empaattiseksi, lempeäksi ja avarakatseiseksi ihmiseksi, omaksi itsekseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä jos opettelisit sanomaan asianomaisille suoraan, mitä olet itse kokenut? Monikin elää omissa ruusulinnoissaan, eikä näe muitten suruja. Jos joku hehkuttaa omalla elämällään, on toisella aivan yhtä suuri oikeus kertoa, ettei oikein hyvin ole elämä kulkenut.
Esimerkki omasta puolestani. Olen hoitoalalla ja puhuimme kerran autoimmuunisairauksista. Yksi hoitaja alkoi päivitellä, että kyllä diabetes on sitten kauhea sairaus, jos se jollekin tulee. Siitä seuraa niitä ja näitä ongelmia. Totesin tähän, että joillekin se diabetes vaan tulee. Omalle lapsellenikin.
Ihmisillä on kuitenkin oikeus omaan onneensa. Ei auta ketään, jos menee sanomaan esim. onnelliselle odottavalle äidille, että kaikilta se lapsen saaminen nyt ei vaan onnistu. Ei hänen tarvitse hävetä onneaan. Tietenkin jos esim. tämä odottaja tietää toisen taustan lapsettomuuden suhteen, voi kyllä rajoittaa hehkutusta, mutta onni ei ole rikos, eikä siitä saa syyllistää.
Aloittajalle sanoisin, että hänen tunteensa ovat periaatteessa normaaleja, vaikkakin aika voimakkaita johtuen mitä ilmeisimmin siitä, että aloittajalle on kertynyt kenties poikkeuksellisen paljon surua ja vihaa taakaksi. Turha on kuitenkaan sen kummemmin hävetä kateellisia ja pahansuopia tunteita tai ajatuksia. Ne eivät vahingoita kateuden kohdetta. Eri asia on sitten, jos todella pyrkisi aiheuttamaan toisille pahaa. Kannattaisi kyllä purkaa tuollaiset ajatukset ulos. Ei tuollainen "roska", joka jo häiritsee aloittajaa itseäänkin haihdu ilman siivoamista.
Jatkan vielä.. ei turhaan sanota, että oppia ikä kaikki. Ihminen on otollinen uuden oppimiselle kun tiedostaa puutteensa ja vajavuutensa. Sinä tiedostat jo omat negatiiviset tunteesi ja ajatusmallisi. On hyvä sanoa itselleen ääneen, että haluaa niistä eroon. Sitä kannattaa myös toistaa aina kun huomaa taas ajattelevansa samoin.
Kannattaa samalla opetella iloitsemaan toisten puolesta. On luonnotonta, jos ilonsa joutuisi piilottamaan sen takia, että on joku ankeuttaja lähipiirissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaista on pahanlaatuinen kateus. On vahingollista selittää sitä normaaliksi, koska kyseessä on aika vakava asia. Persoonallisuuden rakentuminen on jo varhain vahingoittunut. Kateus tuhoaa omassa elämässä kaiken ja usein myös lähipiiri saa kärsiä. Pahansuopaisuus jää vain harvoin oman mielen ongelmaksi. Pitkäaikainen psykoterapia voi kuitenkin auttaa käsittelemään pahanlaatuista kateutta. Positiivista aloituksessa on se, että ap ymmärtää, etteivät pahanlaatuiset kateuden tunteet ole normaaleja.
Epäreilua, että noin ilkeästi muista ajattelevalla ihmisellä on noin paljon kavereita ja ihmiskontakteja. Ole kiitollinen hyvistä asioista. Monella tosi hyväntahtoisella, empaattisella ja ystävällisellä ihmisellä ei ole välttämättä esim. ainoatakaan ystävää tai edes kavereita.
Kerro avoimesti noista ajatuksistasi sille psykologille. Muuten ne käyntisi siellä menevät osittain hukkaan. Ole rehellinen ja aloita pienin askelin edes. En oikein muuta osaa sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykooogille tuossa ei ole mitään ihmeellistä. Joka toisella asiakkaalla on samanlaisia ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska olet kypsymäton juntti,siksi.
Minusta on tullut yhteiskuntaa vihaava.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 09:30"]
Tämä on huono provo. Jokainen lapsensa menettänyt käsittää sen että mitä se LAPSI menettää kun kuolee. Se menee oman menetyksen edelle äitinä -lapsi ei saanut elää, ei se että minun lapsi kuoli.
Ankea provo. Suosittelen että hommaat itsellesi terapia-ajan.
Yhtään lapsensa menettänyttä en ole tavannut joka toivoo jonkun lapsen kuolemaa. Se on eri asia kuin se että joku tuntisi kokemansa kivun ja menetyksen. Mutta tätähän sinä ap et ole kokenut.
[/quote]
???????
Ellei oloni olisi jo valmiiksi tarpeeksi paska, saattaisin jopa itkeä tästä viestistä.
ap