Lue keskustelun säännöt.
Miksi toivon muille samaa pahaa mitä minulle on tapahtunut?
05.09.2014 |
Koen että olen kokenut elämäni aikana kovia, olen kärsinyt lapsuudessa alkoholistivanhemmista, yksinäisyydestä, kiusaamisesta, lihavuudesta. Minua on petetty, minut on jätetty, olen saanut potkut töistä, olen kärsinyt masennuksesta, unettomuudesta, itsetuhoisuudesta, minulla on diagnosoitu lapsettomuutta aiheuttava sairaus, olen kärsinyt keskenmenoista ja nyt viimeisimpänä kohtukuolema. Tajuan kyllä että monella on ollut varmasti miljoonasti rankempaa.
Huomaan monesti että kukaan ei tiedä (kuinka voisikaan?) miten nämä asiat ovat minut muokanneet sellaiseksi kuin olen ja miltä nämä asiat tuntuu kun ne omalle kohdalle osuu. Olen vain pelkkä katkera ja säälittävä ihmispaska. Huomaan yhä useammin että toivon ihmisille samaa kuin mitä olen itse kohdannut (ehkä siksi että he tajuaisivat miltä minusta tuntuu?). Esim. kaverini selitti suu vaahdossa kuinka epäilee miestään pettämisestä koska löysi tekstiviestejä miehensä puhelimesta. Ainut mitä pystyin ajattelemaan, että toivottavasti, ja toivottavasti saat siitä tietää mahd. pian ja eroatte. Sama kaveri kuumeilee samaan aikaan vauvaa ja senkin kohdalla toivon että hän saisi keskenmenon, koska minkäänlaista sympatiaa en itse ole siltä suunnalta saanut keskenmenoissani enkä edes kohtukuolemassa.
Nyt minulla on hyvä mies ja en vaihtaisi häntä mistään hinnasta, mutta en kiellä ettenkö edelleen pelkäisi aika ajoin että pettääkö hän minua niin kuin entiset miesystäväni.
No, viimeisimpänä tämä kohtukuolema. Huomaan toivovani että esim. mieheni serkun (vielä syntymättömän) lapsen kohdalla, että toivottavasti se lapsi syntyy ilman päätä tms. koska olen niin vihainen kuinka tämän serkun vaimo hehkuttaa eri nimivaihtoehtoja tms. ja kyselee minun mieheltäni että milloin mennään käymään jne jne. katsomaan heidän vauvan huonetta tms.
Jonkunlaisia kateellisuuden tunteita tunnistan. Kyllä, olen kateellinen että esim. mieheni serkun vaimon raskaus on sujunut hyvin, hänellä ei ole yhtään keskenmenoa kontolllaan. Miksi minulla menee kaikki aina päin helvettiä. Mutta ymmärrän myös sen että heidän onnensa ei ole meiltä (MINULTA) pois. On hirveää että minä, aikuinen nainen, toivon pienen viattoman lapsen kuolemaa, koska minulta on lapset otettu pois ennenkuin olen heitä syliin saanut. Tai, sainhan minä yhdeksi kerraksi tämän kohtuuni kuolleen, mutta yksi kerta sylissä on ihan liian vähän :(
Kommentit (36)
Ymmärrän tunteesi. Tunnen samoin. Me ei todellakaan olla synnytty kultalusikka suussa ja kaikki mitä ollaan saavutettu ( hyvin vähän ) on täysin omaa ansiota ja hankalimman kautta usein .. En thiedä onko tämmöidet tunteet " terveitä", rikä ainakaan kannata huudella moisia ääneen kovin missään. Jaksamista elämääsi.
Terkuin toinen katkeroitunut :'(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3, tervettä tämä ei kyllä tosiaan varmasti ole. :/ Toinen esimerkki tuli mieleen kun eräs puolituttu huuteli suureen ääneen että hän ei tiedä mitä tekee jos odottamansa lapsi on poika eikä tyttö, kuten hän toivoo. HÄn kuulema ottaisi mielummin vammaisen tytön kuin terveen pojan. Loukkasi ihan älyttömästi kun itse tekisi mitän tahansa saadakseen sen LAPSEN. :( Joten toivon hänelle vaikeasti vammaista poikavauvaa. :(
ap
Sama juttu. Johtuu osaltani kateudesta. En ikinä myöntäisi ääneen.
Sulla on varmasti käsittelemättömiä asioita ja surutyö kesken. Eikö kannattaisi rehellisesti avautua sille psykologille? Se voisi olla alku jollekin paremmalle. Sitä vartenhan hän on.
Entä jos opettelisit sanomaan asianomaisille suoraan, mitä olet itse kokenut? Monikin elää omissa ruusulinnoissaan, eikä näe muitten suruja. Jos joku hehkuttaa omalla elämällään, on toisella aivan yhtä suuri oikeus kertoa, ettei oikein hyvin ole elämä kulkenut.
Esimerkki omasta puolestani. Olen hoitoalalla ja puhuimme kerran autoimmuunisairauksista. Yksi hoitaja alkoi päivitellä, että kyllä diabetes on sitten kauhea sairaus, jos se jollekin tulee. Siitä seuraa niitä ja näitä ongelmia. Totesin tähän, että joillekin se diabetes vaan tulee. Omalle lapsellenikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä taida kannattaa mennä kenellekkään sanomaan että mä toivon että sun lapsella ei oo päätä..
Psykologille voi puhua.. nuo tunteet on normaaleja voimakkaaseen traumaan liittyviä. Mä halusin tappaa yhden joka teki meille paskan tempun ja sekin tunne on kuulemma normaali - kunhan ei lähde toteuttamaan . Psykologi kyllä varoitti ettei kannata ihan kaikille kertoa ajatuksistaan .
7 jatkaa. Kirjoitinkin, että kerro omista kokemuksistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
7, no esim. miehen serkku vaimoineen tietää kohtukuolemasta, en ole itse heidän kanssaan puhunut pitkään aikaan mutta viimeksi eilen mieheni jutteli heidän kanssaan puhelimessa ja puhuivat silloin vauvojen nimistä jne. ja mieheni mielestä tämä on ihan normaalia samaan aikaan kun minä itkin viereisessä huoneessa että helvetti miten tunteettomia paskoja. Mä olen just menettänyt lapseni ja ne hehkuttaa pienen nöpönenän syntymää ja nimivaihtoehtoja. MINÄKIN haluan miettiä omalle lapselleni nimiä mieheni kanssa ja jännittää hänen syntymää, mutta en voi, hän syntyi jo, kuolleena.
Ihan tässä vähän aika sitten kävi niin että eräs, puolituttu hänkin, sanoi juuri ennen rakenneultraa että ei hän lapsen terveydestä ole huolissaan, mutta eniten huolettaa sukupuoli. Ja kuinkas kävikään, vauva on ihan ok, mutta selvisi jotain muuta joka saattaa ollaa vaaraksi myöhemmin raskaudessa. ja mua hymyilytti. :O IHAN HIRVEETÄ :O Ja sukupuolikin oli "väärä", sekin mua nauratti.
ap joka kiittelee että kukaan ei kivittänyt, vielä ainakaan.
Ja tosiaan, ehkä pitäis uskaltaa sanoa psykologille mitä oikeasti päässäni ajattelen, eli toivon ihmisille pahaa. Mutta ehkä se selittää että miksi mulle tapahtuu kokoajan jotain pahaa, kun toivon sitä muille?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ajattelutapas on aika perseestä. Mistä voit tietää mitä tuntemas ihmiset on itse kokeneet? mulla itsellä on myös paljon traumoja, joista en ole kertonut kellekään läheisille: mut on raiskattu, petetty, hakattu, kiusattu, sairastan masennusta, syömishäiriötä, paniikkihäiriötä, en luultavasti voi saada lapsia...... näistä mistään en ole kertonut kellekään, joten itse myös ajattelen että muilla voi olla samat salaisuudet menneisyydessään.
oot masentunu haluat että muillaki olisi.
normaali ihmisen reaktio.
sitte kun toivut tuosta et voi millään edes ymmärtää
miten olet voinut tuollaista toivoa. noin helppoa
on ihmisillä kikkailu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
melkonen nynny olet olet kyllä, ap. sori vaan.
No yäk, onkohan munkin joku hyvä kaveri noin läpimätä ilman että tiedän.. :( huhhuh
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 08:48"]
ajattelutapas on aika perseestä. Mistä voit tietää mitä tuntemas ihmiset on itse kokeneet? mulla itsellä on myös paljon traumoja, joista en ole kertonut kellekään läheisille: mut on raiskattu, petetty, hakattu, kiusattu, sairastan masennusta, syömishäiriötä, paniikkihäiriötä, en luultavasti voi saada lapsia...... näistä mistään en ole kertonut kellekään, joten itse myös ajattelen että muilla voi olla samat salaisuudet menneisyydessään.
[/quote]
Niinpä, tiedostan kyllä että tämä on perseestä. Mutta eikö ihminen, joka olisi kokenut jotakin samanlaista kuin minä, pystyisi osoittaamaan jonkunlaista sympatiaa minua kohtaan, eikä vääntää veistä haavassa? Kuten kyselemällä mikä nimi ois meidän vauvalle hyvä tai valittaa kun mies veikin mut Espanjaan kahden viikon lomalle eikä Italiaan minne oikeasti halusin, samalla kun minä itken menetettyä lasta?
ap
Hei kaikilla meillä on omat traumamme ja vastoinkäymisemme, kaikilla vaan ei ole luonnetta / asennetta... Toi katkeruus imee susta kaiken valon ja sairastuttaa sut vielä. On mullakin ollut vaikka mitä paskaa ja tulee varmasti tulevaisuudessakin olemaan, mutta sunlaiseksi katkeraksi ämmäksi en aio koskaan muuttua, pahin painajaiseni :(
Noh mutta toivottavasti suunta sulla on ylöspäin. Mukavaa syksyä.
Puhu nyt vaan sille psykologille, vaikka sitten väkisin. Tuolla katkeruudella ja pahansuopuudella vaikeutat vaan omaa elämääsi, et kenenkään muun.
[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 09:11"]Puhu nyt vaan sille psykologille, vaikka sitten väkisin. Tuolla katkeruudella ja pahansuopuudella vaikeutat vaan omaa elämääsi, et kenenkään muun.
[/quote]
Näimpä!!
Vaikea asia, ap. Hyvä että ymmärrät etteivät ajatuksesi ole terveitä (vaikkakin suht ymmärrettäviä), mutta toivottavasti ymmärrät myös, ettei läheistesi suhtautuminen ole myöskään oikein! Täyttä tilannetajun ja empatian puutetta, myös mieheltäsi.
Tulee mieleen, onko ylimitoitettu pahantahtoinen reaktiosi defenssi sitä vastaan, ettet tunne että kukaan todella ymmärtää, ja sinua kohdellaan huonosti. Ehkä ajatuksesikin olisivat kanssaihmisiä kohtaan lempeämpiä, jos hekin olisivat sitä sinua kohtaan.
Kehottaisin kertomaan kaiken rehellisesti terapeutille, muuten hän ei voi sinua auttaa. Ja tiedosta, että kuvailemasi suhtautuminen sinuun ei ole normaalia eikä oikein.
Tämä on huono provo. Jokainen lapsensa menettänyt käsittää sen että mitä se LAPSI menettää kun kuolee. Se menee oman menetyksen edelle äitinä -lapsi ei saanut elää, ei se että minun lapsi kuoli.
Ankea provo. Suosittelen että hommaat itsellesi terapia-ajan.
Yhtään lapsensa menettänyttä en ole tavannut joka toivoo jonkun lapsen kuolemaa. Se on eri asia kuin se että joku tuntisi kokemansa kivun ja menetyksen. Mutta tätähän sinä ap et ole kokenut.
Niin ja siis kyllä mqinua nämä ajatukset hävettää, niin paljon että en psykologillenikaan uskalla näitä kertoa vaikka olen siellä käynyt jo toista kuukautta.
ap