Uupumuksen todellinen syy ei ole väsymys, ja siksi se ei parane lepäämällä, kirjoittaa psykiatrian erikoislääkäri

Vierailija kirjoitti:

Valtaosa kommentoijista ei ole ymmärtänyt, mistä artikkelissa ja uupumuksessa on kyse. Se ei johdu ferritiinistä.

"Myös tunteeton työrooli voi pitkään jatkuessaan tukehduttaa työntekijän. Esimerkiksi palveluammatissa on kyettävä nielemään pettymykset ja harmitukset ja esiintymään ystävällisesti. Tällöin ihmisen tunneydin ja energianlähteet lakkaavat toimimasta."

Lentoemäntä, kaupankassa, juristi....

Kyllä tässä postityössä sentään kelpaa, saa istua nurkassa rauhassanaama nv*tulla ja olla sinut tynneytimensä kanssa.

Otse olin 10 vuotta puhelinaspassa töissä ja vasta kun pääsin muihin hommiin, tajusin, mikä iso vaikutus tuolla ihmisten haukkujen ja jatkuvuin valitusten kuuntelemisella minuun oli ollut. Heräsin ikään kuin henkiin sen jälkeen.

Itse jos joudun antamaan negatiivista palautetta jostain tuotteesta tai palvelusta, saatan sanoa asiakaspalvelijalle että tiedän ettei tämä ole hänen vikansa, mutta voisiko hän välittää "insinööreille" tiedon, että tuotteessa on vikaa jne.

Mua niin säälittää aspaihmiset, siellä on lähes aina nuoren kuuloisia ihmisiä vastaamassa. Itse joskus itkin puheluiden välilläkin, olin niin loppu.

Uskon todeksi artikkelin näkökulman, mutta uskon myös liiasta tekemisestä johtuvaan uupumukseen. Mä oon ajanut itseni uupumukseen täyttämällä elämäni erittäin merkityksellisillä ja arvokkailla asioilla. Jos sellaisiin on mahdollisuus, niistä on vaikea kieltäytyä tai luopua. Mutta keholla ja mielellä on rajansa ja liika on liikaa, vaikka väsymyksen mukana kasvaisi onnellisuuskin.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä40389 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli tosi hyvä artikkeli. Uuvuin keväällä, kun elämässäni tapahtui suuri kriisi. Se laukaisi uupumuksen, jonka syinä ovat olleet aivan liiallinen työ ja onneton parisuhde. Molemmat ovat jatkuneet vuosikausia. Hyvää artikkelissa on nimenomaan se, että siinä korostetaan uupumuksen olevan usein kokonaisvaltaista, ei välttämättä aina vain työstä johtuvaa.

Miten uupumuksesi eskaloitui tässä tilanteessa? Tarkoitan, että miten se ilmeni käytännössä? Olitko jatkuvasti väsynyt vai tuliko jonkilainen romahdus?

Tuli romahdus, aika totaalinen sellainen. Väsynyt olen ollut jo pitkään, koska jo vuosia olen herännyt aamuöisin murehtimaan töitä ja parisuhdettani.

Miten se ilmeni, itkitkö paljon tms.? Menikö keskittymiskyky?

Kysyn ihan mielenkiinnosta, kun kiinnostaa miten kukakin reagoi lisääntyvään stressiin ja saavuttaessaan ns. lakipisteen. Olen huomannut, että keski-iässä jos moni ennen stressannut asia häviää, niin myös moni ns. vanha kakka kasaantuu ja on siellä pohjalla, eikä paljon tarvita. Itse reagoin ensin fyysisesti, ja viimeksi tuli vastoinkäymiseen niin outo oire että vasta jälkeenpäin tajusin olevani hyvin stressaantunut.

Olen eri, mutta vastaan omasta puolestani että en ole itkenyt enää vuosiin. Kriisi on normaalitilanne, ja nukun oikein hyvin, en enää edes murehdi aamuyöllä, koska ei minun murehtimisellani ole mitään väliä maailmalle, enkä tule koskaan saamaan yhtään mitään elämältä tai maailmalta. 

”Uupunut ihminen ei toivu levolla ja rasituksen vähentämisellä, koska uupumuksen syy ei ole väsymys. Sen todellinen syy on sielullinen (=henkinen, psyykkinen): uupuneen ihmisen elämästä on kadonnut merkityksellisyys."

Ei pidä aina paikkaansa. Minun kohdalla kyse oli todellakin väsymys. Rakastan elämää, olen onnellinen ja positiivinen ihminen, elämästä ei ole todellakaan kadonnut merkityksellisyys enkä ollut ikinä taipuvainen masennukseen.

Jouduin kuitenkin tekemään kahden, välillä kolmen henkilön töitä, asiantuntijan tehtävät, esimiestehtävät + jatkuva osallistuminen kehittämis- sekä muihin projekteihin. Työnantaja ei auttanut eikä lupauksista huolimatta tehty mitään muutoksia toimenkuvaan. Tätä kesti 3 vuotta ja tuli ensimmäinen uupumus. Täysin töistä johtuva. Vapaa aika ei siis enää riittänyt palautumiseen ja pää ei enää kestänyt paineita ja jatkuvaa väsymystä. Ekalla kerralla auttoi työtehtävän vaihto.. työkierto. Pelkkä Saikku olisi ollut lyhytaikainen apu.

Toisella kerralla uupumuksen aiheutti sekava ja raskas toimenkuva + työkaveri joka osoittautui manipuloivaksi psykopaatiksi. Tämä oli siis osittain psyykkistä. Parin kuukauden saikku ja toimenkuvan vaihto selkeään ja tahdiltaan inhimillisempään auttoi. En enää ikinä työskentele myrkyllisessä työympäristössä.

Nykytyöelämän arvot ja tahti ovat muuttuneen radikaalisti ja ihmisen hyvinvointi on jäänyt taka-alalle. Tehokkuus ja toimintakulujen pienentäminen on kaiken a ja o, henkilökunta on vain kuluerä.

Vierailija kirjoitti:

”Uupunut ihminen ei toivu levolla ja rasituksen vähentämisellä, koska uupumuksen syy ei ole väsymys. Sen todellinen syy on sielullinen (=henkinen, psyykkinen): uupuneen ihmisen elämästä on kadonnut merkityksellisyys."

Ei pidä aina paikkaansa. Minun kohdalla kyse oli todellakin väsymys. Rakastan elämää, olen onnellinen ja positiivinen ihminen, elämästä ei ole todellakaan kadonnut merkityksellisyys enkä ollut ikinä taipuvainen masennukseen.

Jouduin kuitenkin tekemään kahden, välillä kolmen henkilön töitä, asiantuntijan tehtävät, esimiestehtävät + jatkuva osallistuminen kehittämis- sekä muihin projekteihin. Työnantaja ei auttanut eikä lupauksista huolimatta tehty mitään muutoksia toimenkuvaan. Tätä kesti 3 vuotta ja tuli ensimmäinen uupumus. Täysin töistä johtuva. Vapaa aika ei siis enää riittänyt palautumiseen ja pää ei enää kestänyt paineita ja jatkuvaa väsymystä. Ekalla kerralla auttoi työtehtävän vaihto.. työkierto. Pelkkä Saikku olisi ollut lyhytaikainen apu.

Toisella kerralla uupumuksen aiheutti sekava ja raskas toimenkuva + työkaveri joka osoittautui manipuloivaksi psykopaatiksi. Tämä oli siis osittain psyykkistä. Parin kuukauden saikku ja toimenkuvan vaihto selkeään ja tahdiltaan inhimillisempään auttoi. En enää ikinä työskentele myrkyllisessä työympäristössä.

Jos sinua ei ole arvostettu työpaikalla ihmisenä niin, että tarpeesi ja jaksamisesi olisi huomioitu, niin asia on kyllä mitä suurimmassa määrin psyykkinen/henkinen/sielullinen - riippumatta siitä, miten positiivinen ja elämää rakastava olet tai miten merkityksellisiksi asiat muuten koet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Uupunut ihminen ei toivu levolla ja rasituksen vähentämisellä, koska uupumuksen syy ei ole väsymys. Sen todellinen syy on sielullinen (=henkinen, psyykkinen): uupuneen ihmisen elämästä on kadonnut merkityksellisyys."

Ei pidä aina paikkaansa. Minun kohdalla kyse oli todellakin väsymys. Rakastan elämää, olen onnellinen ja positiivinen ihminen, elämästä ei ole todellakaan kadonnut merkityksellisyys enkä ollut ikinä taipuvainen masennukseen.

Jouduin kuitenkin tekemään kahden, välillä kolmen henkilön töitä, asiantuntijan tehtävät, esimiestehtävät + jatkuva osallistuminen kehittämis- sekä muihin projekteihin. Työnantaja ei auttanut eikä lupauksista huolimatta tehty mitään muutoksia toimenkuvaan. Tätä kesti 3 vuotta ja tuli ensimmäinen uupumus. Täysin töistä johtuva. Vapaa aika ei siis enää riittänyt palautumiseen ja pää ei enää kestänyt paineita ja jatkuvaa väsymystä. Ekalla kerralla auttoi työtehtävän vaihto.. työkierto. Pelkkä Saikku olisi ollut lyhytaikainen apu.

Toisella kerralla uupumuksen aiheutti sekava ja raskas toimenkuva + työkaveri joka osoittautui manipuloivaksi psykopaatiksi. Tämä oli siis osittain psyykkistä. Parin kuukauden saikku ja toimenkuvan vaihto selkeään ja tahdiltaan inhimillisempään auttoi. En enää ikinä työskentele myrkyllisessä työympäristössä.

Jos sinua ei ole arvostettu työpaikalla ihmisenä niin, että tarpeesi ja jaksamisesi olisi huomioitu, niin asia on kyllä mitä suurimmassa määrin psyykkinen/henkinen/sielullinen - riippumatta siitä, miten positiivinen ja elämää rakastava olet tai miten merkityksellisiksi asiat muuten koet.

On arvostettu. Esimies ei vaan ollut pätevä eikä osannut vastustaa johdon tiukkaa ”tehokkuus edelle” -linjaa. Ensimmäinen uupumus johtui puhtaasti väsymyksestä, jonka työ aiheutti. Liikaa on liikaa vaikka kuinka kunnioitettu ja arvostettu olisi. En ymmärrä miksi sitä on vaikeaa uskoa :D

Toka uupumus johtui sekä liiallisesta työtaakasta että henkisistä seikoista.

Kummankaan uupumuksen aikana elämästäni ei ole kadonnut merkityksellisyys. Rakastan elämää. On harrastuksia, on kavereita, ihana parisuhde ja lapsi. Sen takia hain apua uupumukseen sairasloman muodossa ja vaihdoin työtehtävät. Jotta olisi voimia nauttia elämästä.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kaikki alueet tulisi ottaa huomioon. Fyysinen terveys, neurologinen puoli, perhe ja muut ihmissuhteet, taloudellinen tilanne jne.

Köyhä on julkisella sektorilla usein vain uupunut tai masentunut, vaikka taustalla on somaattisia ongelmia ja yksinkertaisesti "luuserius" eli työttömyys, ikä, sukupuoli jne. 

Varmasti tällä tahdilla moni romahtaakin henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kävin lukemassa. Mitä jäi käteen? Ei oikeastaan mitään. Tai ehkä se, 8että olen todennäköisesti saanut hermoromahduksen. Joskus. Vuosi, kaksi vuotta, pidempi aika sitten? Enkä ole oikeasti siitä toipunut.

Jottei menisi pelkästään työuupumuksesta puhumiseksi, niin pitää huomioida myös muun elämän kuormitus. Työ on ihan ok, mitä nyt uupumuksen aiheuttama väsymys vaikuttaa aloitekykyyn. Parhaimmillaan olen kun tulee joku "kriisi" mihin pitää keksiä ratkaisu, perustyö tökkii.

Sitten. Muu elämä. Kriisistä toiseen, asioita joihin ei voi itse vaikuttaa. Kun yhdestä asiasta selviää, seuraava pommi tipahtaa. Jossain vaiheessa vain tuli mitta täyteen. Ja "kuolin". (Olen useamman kerran itsekseni miettinyt, milloin oikein kuolin sisältä. En ole oikeasti elossa.) Unia kyllä näen ja pystyn tuntemaan tunteita esimerkiksi musiikin ja kirjojen kautta välillä, mutta en tunne omia tunteita. Joskus ahdistusta ja tuskaa, mutta niitä ei uskalla päästää kunnolla vapaaksi. Eikä ole mahdollista purkaa vähän kerralla, kun uuttaa syytä puskee ovista ja ikkunoista.

Tää kirjoitus on ihan niinku mun omasta elämästä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävin lukemassa. Mitä jäi käteen? Ei oikeastaan mitään. Tai ehkä se, 8että olen todennäköisesti saanut hermoromahduksen. Joskus. Vuosi, kaksi vuotta, pidempi aika sitten? Enkä ole oikeasti siitä toipunut.

Jottei menisi pelkästään työuupumuksesta puhumiseksi, niin pitää huomioida myös muun elämän kuormitus. Työ on ihan ok, mitä nyt uupumuksen aiheuttama väsymys vaikuttaa aloitekykyyn. Parhaimmillaan olen kun tulee joku "kriisi" mihin pitää keksiä ratkaisu, perustyö tökkii.

Sitten. Muu elämä. Kriisistä toiseen, asioita joihin ei voi itse vaikuttaa. Kun yhdestä asiasta selviää, seuraava pommi tipahtaa. Jossain vaiheessa vain tuli mitta täyteen. Ja "kuolin". (Olen useamman kerran itsekseni miettinyt, milloin oikein kuolin sisältä. En ole oikeasti elossa.) Unia kyllä näen ja pystyn tuntemaan tunteita esimerkiksi musiikin ja kirjojen kautta välillä, mutta en tunne omia tunteita. Joskus ahdistusta ja tuskaa, mutta niitä ei uskalla päästää kunnolla vapaaksi. Eikä ole mahdollista purkaa vähän kerralla, kun uuttaa syytä puskee ovista ja ikkunoista.

Tää kirjoitus on ihan niinku mun omasta elämästä!

Kuin myös! 

Tuo kriisienratkominen on ihanaa, tulee tunne että pystyy ehkä omillekin kriiseille etsimään ratkaisut kun kerran kyky ratkoa ongelmia ei sinänsä ole kadonnut minnekään. Voimat vain ovat vähissä ja tuntuu järkevämmältä säästää niitä senkokoisiin ongelmiin, jotka on mahdollista ratkoa nopeasti. 

https://www.is.fi/menaiset/tyo-ja-raha/art-2000008261451.html

Tässä vähän toista näkökulmaa. Todellakin sairaslomaa tarvitaan, että voimat palautuu. Vaikka Mattila muuta väittää.

Niin, itse ymmärrän tämän Mattilan artikkelin niin, että pelkkä lepo ei uupumusta paranna, koska väsymys ei ole se juurisyy sille uupumiselle. Vaikka kuinka sairauslomalla kävisi lepoa tankkaamassa, niin jos ympäristössä ei kuormittavat tekijät muutu, niin ei ole aitoa mahdollisuutta toipua uupumisesta. Sairauslomaa tottakai tarvitaan, jotta tuolle uupumisen kierteelle saadaan paussi ja toivottavasti uupuneelle myös niitä voimavaroja kerätä itseään tulevaa muutosta varten. Vaikka muutos olisikin positiivinen toipumisen kannalta, se voi (ja luultavasti tuntuukin) tuntua uupuneesta aivan järkyttävän suuren vuoren kiipeämiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtaosa kommentoijista ei ole ymmärtänyt, mistä artikkelissa ja uupumuksessa on kyse. Se ei johdu ferritiinistä.

"Myös tunteeton työrooli voi pitkään jatkuessaan tukehduttaa työntekijän. Esimerkiksi palveluammatissa on kyettävä nielemään pettymykset ja harmitukset ja esiintymään ystävällisesti. Tällöin ihmisen tunneydin ja energianlähteet lakkaavat toimimasta."

Lentoemäntä, kaupankassa, juristi....

Kyllä tässä postityössä sentään kelpaa, saa istua nurkassa rauhassanaama nv*tulla ja olla sinut tynneytimensä kanssa.

Otse olin 10 vuotta puhelinaspassa töissä ja vasta kun pääsin muihin hommiin, tajusin, mikä iso vaikutus tuolla ihmisten haukkujen ja jatkuvuin valitusten kuuntelemisella minuun oli ollut. Heräsin ikään kuin henkiin sen jälkeen.

Itse jos joudun antamaan negatiivista palautetta jostain tuotteesta tai palvelusta, saatan sanoa asiakaspalvelijalle että tiedän ettei tämä ole hänen vikansa, mutta voisiko hän välittää "insinööreille" tiedon, että tuotteessa on vikaa jne.

Mua niin säälittää aspaihmiset, siellä on lähes aina nuoren kuuloisia ihmisiä vastaamassa. Itse joskus itkin puheluiden välilläkin, olin niin loppu.

Allekirjoitan tämän kaiken täysin. Aspalle/myyjälle tms "pikkutyöntekijälle" on turha antaa sitä palautetta raivoamalla ja ilkeimmällä, ne ei asialle voi mitään siinä hetkessä. Asiakaspalveluhommat on ihan vihoviimeisiä koska kaikenmaailman tunnevammaiset ja viestintäkyvyttömät ja pers.häiriöiset mul kerot antavat vaan täyden laidallisen koko viikkonsa vit***sta jollekin joka sattuu siihen kohdalle ja joka ei voi sanoa vastaan.

Pettymys asioihin on pahin, ainakin itselleni, olen huomannut. Siitä varmaan tulee se merkityksellisyys.

Meidän firmassa kaikki hommat tungetaan juurikin "asiakasrajapintaan", kuten tykätään toitottaa, ettei vaan ylemmät joudu kimmastuneiden asiakkaiden kanssa tekemisiin.

Saman tekee tekninen tuki, laskutus ja muut - joten juuri alempi "asiakasrajapinta" jää ihan helvetin yksin asioineen ja kysymyksineen ja työpäivisin on tolkuton urakka selvitellä, kelle asia oikeastaan kuuluu.

Meidän pomo on jo ihan sekaisin, joten siitäkään ei saa apua - mutta mennään näillä ja tsemiä sinne muille.

Mitä työtä uupunut voi tehdä? Kokemuksia...

Itse olen nyt työtön työnhakija, en päässyt työkykyselvitykseen. "Liian terve" myös saikulle. Siis vain olen. Kelan tyött.korvaus. Leivon ja neulon. Kauppareissu autolla 11km päähän on yhden päivän ohjelma/viikko.

Luen toki avoimien töiden listoja ja väsyn jo ajatuksesta olla niissä.

Tästä vuodesta tuli välivuosi. Koronan varjolla saan olla omissa oloissa mahd. paljon. Ekaa kertaa elämässä näin tunnoton olo. Ikä 50+

Tähän saakka jaksoin ahkeroida, nyt kuppi nurin.

Kirjava työhistoria, ei diagnooseja/lääkkeitä.