Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Ootko lapsi- vai mummoäiti?

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset yllätykset:

-Synnytys oli helppo ja lopulta kivuton kun olin hyvin puudutettu

-Yöheräämiset loppuivat jo kolmen kuukauden iässä. Kaikenkaikkiaan arki oli hyvin mutkatonta vauvavuoden aikana. En juuri ole kärsinyt univelasta (paitsi ne ekat kolme kuukautta)

Negatiiviset yllätykset:

-Imetyksen vaikeus

-Arki taaperon kanssa on raskaampaa kuin vauvan kanssa. Kuvittelin että mitä isompi lapsi, sen helpompi. Jos joku muu on kokenut saman niin tahtoisin kuulla, milloin vähän helpottaa... Lapsi nyt kaksivuotias.

Jaa, minulla 2 normaali synnytystä ilman kivun lievitystä, vauva alkoi nukkua vasta 8 kuukauden iässä öisin.

Se, että vauva voi oikeasti nukkua vartin-tunnin pätkissä koko vuorokauden monen kuukauden ajan ja vaatia tunnin röyhtäyttelyn siinä heräilyjen välissä. Minun kohdallani ne alun hormonit vain pahensivat tilannetta, enkä nukkunut kuin joitain tunteja ensimmäisen muutaman kuukauden aikana. Zombi on kaunis kuvaus siitä ihmisrauniosta, joka olin. Yllätti myös se, että etukäteen sovitusta huolimatta olin yksinhuoltaja alusta asti, alussa tosin vielä teoriassa kamalassa parisuhteessa.

Positiivisena puolena aivan hirveässä alussa on se, että taaperoaika ja uhmaikä tuntuivat lastenleikiltä, samoin yksinhuoltajuus voittaa tuon parisuhteen irvikuvan heittämällä. Nyt lapsen kanssa viisi vuotta yhteiseloa takana ja elämä tuntuu pakahduttavan ihanalta.

Mä en ollut mitenkään lapsirakas ennen omia lapsia, pelkäsin oikeasti että tykkäänkö koko lapsesta. Mutta se rakkaus tosiaan yllätti ja lopulta lapsia tuli kolme! Ensimmäisen kanssa kiirehti koko ajan, että joko se nyt lähtisi kävelemään, puhumaan jne. Kuopuksen kohdalla osasi jo nauttia joka hetkestä.

Mutta oikeasti asia mistä ei usein puhuta on se, että kuinka loistavaa seuraa ne lapset ovat, varsinkin sitten kun ovat teinejä ja nuoria aikuisia. Meilläkin on ollut vaikeita hetkiä mutta nuorten jutut ja ajatukset ovat niin loistavia. Meillä on läheinen perhe ja onneksi korona tuli nyt, koska meillä on ollut oikeasti hauskaa olla keskenään kotona näiden nuorten kanssa. On heillä tietysti omat menot ja kaverit, mutta vanhempienkin kanssa halutaan olla ja tehdä asioita.

Se vauva- ja taaperoaika on oikeasti todella lyhyt aika, suurimman osan elämääsi lapsi on aikuinen. Usein puhutaan vaan siitä muutamasta vuodesta ja sen perusteella ei esim. haluta lapsia vaikka suurin osa ajasta on ihan muuta.

Joo, hei tuo synnytys. Se yllätti helppoudellaan! Siitä olin kuullut hirveitä kauhutarinoita, mutta se menikin ihan hyvin. Tokalla kerralla ei enää niin jännittänyt.

Monikin asia on yllättänyt lapsiperhearjessa, mutta eniten varmaan se, että mä suutun -ja jälkikäteen mietittynä vieläpä niin pöhköistä jutuista, että suutun sitten vielä itsellenikin… Ennen lapsia en ollut edes hermostunut sitten teini-iän. Joskus saatoin vähän kohottaa kulmia, jos nyt jotain ihan kuohuttavaa tapahtui.

Miten erilaista on ensimmäisen, toisen ja kolmannen kanssa. Kunpa olisin osannut olla vähemmän kriittinen ja hysterinen äiti esikoisellekin. Kokemus tuo varmuutta ja rentoutta, ei siitä mihinkään pääse. Pidän stressinsietokykyäni nykyään huomattavan paljon parempana kuin aikana ennen lapsiani. Mutta eihän se ole ilmaiseksi tullut.

Yllätti se miten ahdistavalta se sitotuminen ja vastuu tuntui vauva-aikana aluksi, kun siihen joutuu hyppäämään kylmiltään. Toisaalta yllätti miten nopeasti lapset kuitenkin oppivat uutta ja kehittyvät ja omat kädet vapautuvat koko ajan enemmän ja enemmän. Yllätti miten nopeasti erilaiset kaudet voivat vaihdella. Esim kuukauden ajan valvottava vauva voikin muuttua hetkessä unelmanukkujaksi. Hyvin maisteleva päättää yhtäkkiä ettei syökään mitään jne.. Eli just ku sano jollekin miten "meidän x tekee asiat näin..." niin seuraavassa hetkessä asia on kääntyny päälaelleen

Vierailija kirjoitti:

Positiivisesti yllätti se, miten usein ja paljon oli oikeasti aikaa itselle ja aikaa harrastaa seksiä. Kunhan oppi ajoittamaan sen siihen lapsen nukahtamisen ja ensimmäisen heräämisen väliin, eli klo 22-00. Joo, olisi sen ajan voinut käyttää nukkumiseen, mutta sitten olisi ärsyttänyt herätä kesken unien ja koemme hyvinvoinnin kannalta tärkeäksi harrastaa seksiä riittävän usein.

Aika monet nuoret parikymppiset naisetkaan eivät harrasta seksiä vuosiin vaikkei se ketään häiritsisikään. 

Itsekin olin nymfo mutta ihminen tottuu näköjään ihan mihin vain.

Se että kun lapset alkaa olla koululaisia, pitää alkaa itse elää tosi kunnollisesti. Koti pitää olla siistinä kun kavereita ramppaa meillä ja muutenki lapset tajuaa kaiken mitä teen.

Ei puhettakaan että voisi lojua verkkarit jalassa koko päivän tai ottaa pienet päiväkännit sunnuntaina.

Kun lapset oli ihan vauvoja sai vielä elää tosi rennosti, mutta tämä lasten kasvaessa keskiluokkaistuminen ilman omaa halua on ollut järkytys!

Vierailija kirjoitti:

Se että kun lapset alkaa olla koululaisia, pitää alkaa itse elää tosi kunnollisesti. Koti pitää olla siistinä kun kavereita ramppaa meillä ja muutenki lapset tajuaa kaiken mitä teen.

Ei puhettakaan että voisi lojua verkkarit jalassa koko päivän tai ottaa pienet päiväkännit sunnuntaina.

Kun lapset oli ihan vauvoja sai vielä elää tosi rennosti, mutta tämä lasten kasvaessa keskiluokkaistuminen ilman omaa halua on ollut järkytys!

Niin paitsi että ei sen vauvan kanssakaan ole hyvä ryypätä päiväkännejä. Eikä edes jaksaiskaan. Se väsymys käy kännistä...

Se intensiivisyys, miten vauva/taapero/lapsi vaatii sitä läsnäoloa. Vauva vaatii läsnäoloa ja taaperosta taas ei uskalla silmiään erottaa kun sillä ei ole järkeä yhtään ja voi tehdä ihan mitä vaan koska ei ymmärrä.  Vanhempi lapsi taas voi katsoa sua "lällällää, menempäs piirtelemään tusseilla tapettiin" . Tai "nyt äiti ei katso, tussit esiin". Kai se kohta kasvaa taas sen verran että tuokin vaihe menee ohi.

Se, ettei lapsen äiti ollutkaan lähellekään sellainen lapselle omistautuva äiti, jollainen hän kertoi ennen synnytystä olevansa. Koko arjen pyörittäminen jäi minulle, samalla jäivät omat tekemiset ja harrastukset. Lapsen suhteen äiti telki välttämättömän ja sen jälkeen omistautui työlleen. Turha kenenkään tulla selittämään, että tässä tapauksessa äiti toteutti sitä, mitä isät ovat aina tehneet. Minä en ole syyllinen muiden isien laiminlyönteihin.

Ekan kanssa oli kokonaisuudessaan paljon helpompaa kuin olin ikinä uskaltanut toivoa. Nyt odotetaan tokaa ja saa nähdä miten elämä muuttuu, jännittää kun nyt sujuu helposti.

Aiemmin pesin kerran viikossa pyykkiä, hämmästyin kun vauvan myötä sitä piti tehdä joka päivä, käytettiin vielä kestovaippoja.

Se, ettei saa olla omissa oloissaan. Koko ajan on valppaus että kohtako se vauva herää, uskallanko aloittaa tekemään asiaa x vai keskeytyykö se heti.

Yllätyin myös että jaksoin yöheräämiset niin hyvin, koska yleensä tarvitsen paljon unta.

Vierailija kirjoitti:

Se intensiivisyys, miten vauva/taapero/lapsi vaatii sitä läsnäoloa. Vauva vaatii läsnäoloa ja taaperosta taas ei uskalla silmiään erottaa kun sillä ei ole järkeä yhtään ja voi tehdä ihan mitä vaan koska ei ymmärrä.  Vanhempi lapsi taas voi katsoa sua "lällällää, menempäs piirtelemään tusseilla tapettiin" . Tai "nyt äiti ei katso, tussit esiin". Kai se kohta kasvaa taas sen verran että tuokin vaihe menee ohi.

Pistää taaperon välillä pinnikseen tai leikkikehään niin voi ottaa sen ajan rauhallisesti. Isommalle lapselle taas kannattaa opettaa, että tussilla seinään piirtämisestä tulee sellaiset tupenrapinat, että hän taatusti ei halua kokea sitä.

Alkuun sanon, että lapsi on ihana, rakas ja kauan toivottu. Parasta maailmassa.

Mutta äitiydessä yllätti jatkuva syyllisyydentunto, väsymys ja välillä oikein fyysisenä kipuna tuntuva oman ajan puute. Meillä vauva nukkuu yöt ihan valtavan hyvin, mutta päiväunet ovat 15-40min luokkaa. Siinä ei oikein ehdi itse lepäämään, vaan päivät on ihan_tosi_kuluttavia. Vauva ei todellakaan viihdy itsekseen missään, vaan äiti toimii kellonympäri viivdytysjoukkona. Aina ei vaan jaksais. Isältä ei ymmärrystä tule. Tekee raskasta fyysistä työtä ja kun olen yrittänyt oman ajan tarpeestani ja väsymyksestäni kertoa, hän auliisti ärähtää vaihtavansa kanssani paikkoja milloin tahansa. Vauvan lisäksi hoidan kaikki taloustyöt, näihin hän esimerkiksi itse ei puutu kotona ollessaan.

Ennen omia lapsia, sitä ajatteli olevansa lapsirakas ihminen ja tosi hyvä lasten kanssa. Lasten saamisen jälkeen oli vaikeaa hyväksyä itsessä niitä negatiivisia tunteita ja ajatuksia mitä vanhemmuus (ja väsymys) toi.

Ensimmäisen kohdalla sitovuus oli yllättävää.

Lapsen syntymän jälkeen, äitiyden myötä tullut identiteettikriisi. Vaikka periaatteessa juuri mikään ei muutu, niin silti kaikki, AIVAN KAIKKI muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Alkuun sanon, että lapsi on ihana, rakas ja kauan toivottu. Parasta maailmassa.

Mutta äitiydessä yllätti jatkuva syyllisyydentunto, väsymys ja välillä oikein fyysisenä kipuna tuntuva oman ajan puute. Meillä vauva nukkuu yöt ihan valtavan hyvin, mutta päiväunet ovat 15-40min luokkaa. Siinä ei oikein ehdi itse lepäämään, vaan päivät on ihan_tosi_kuluttavia. Vauva ei todellakaan viihdy itsekseen missään, vaan äiti toimii kellonympäri viivdytysjoukkona. Aina ei vaan jaksais. Isältä ei ymmärrystä tule. Tekee raskasta fyysistä työtä ja kun olen yrittänyt oman ajan tarpeestani ja väsymyksestäni kertoa, hän auliisti ärähtää vaihtavansa kanssani paikkoja milloin tahansa. Vauvan lisäksi hoidan kaikki taloustyöt, näihin hän esimerkiksi itse ei puutu kotona ollessaan.

No vaihtakaa paikkoja! Mikä estää? Vaihtakaa ihmeessä, voi olla kummallekin hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Se, ettei lapsen äiti ollutkaan lähellekään sellainen lapselle omistautuva äiti, jollainen hän kertoi ennen synnytystä olevansa. Koko arjen pyörittäminen jäi minulle, samalla jäivät omat tekemiset ja harrastukset. Lapsen suhteen äiti telki välttämättömän ja sen jälkeen omistautui työlleen. Turha kenenkään tulla selittämään, että tässä tapauksessa äiti toteutti sitä, mitä isät ovat aina tehneet. Minä en ole syyllinen muiden isien laiminlyönteihin.

Miksi te suosututte tällaiseen, ihmiset? Miksi? Ei teillä ole mitään velvollisuutta hoitaa kaikkea itse. Tiedän itsekin, et tällaisia isiäkin nykyään alkaa olee aika paljon, vaikka yleisempää äideillä. Pitäkää puolenne ne, joita tämä ongelma koskee.

Että ne muuttavatkin ulkomaille eivätkä jää seuraksi ja vanhuuden turvaksi.