Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?
Olen ensimmäistä odottava ja jännittää niin kamalasti!
Mikä lapsiperhearjessa on yllättänyt eniten - negatiivisesti tai positiivisesti? Kakkavaippojen määrä, yöunien vähyys, työnteko, lapsen hoitoon laittaminen, useamman lapsen isot luonne-erot, teini-iän helppous?
Kommentit (420)
Vierailija kirjoitti:
Positiivisesti:
Se miten helppoa ja iisiä vauva-arki (nyt 6kk) on. Johtuu ensisijaisesti varmaan siitä, että saatiin aika leppoisa vauva, tokaksi siitä että me ollaan aika rentoja ja rima alhaalla, ---...
Se on helppo olla rento ja pitää rima alhaalla, kun on leppoisa vauva :D Eli kyllä se on ensi-, tois- ja vielä kolmossijaisestikin se, että teillä on leppoisa vauva.
Mäkin ajattelin olevani rento vanhempi ja pitäväni riman alhaalla, mutta mutta, mun vauva ei ollut lainkaan leppoisa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän ikävä asia yllätti eniten eli kuinka kukaan sukulainen tai tuttava ei tarjonnut lasten kanssa apua tai sitä mielellään antanut lasten ollessa pieniä. Eikä myöhemminkään, muttei sitä sillälailla kaipaisikaan. Lähipiirissä ei ollut aiemmin lapsia, mutta olisin olettanut että jotain apua olisi tarjottu. Jos lähipiiriin olisi syntynyt lapsia niin olisin kuvitellut itse mielelläni tarjoavan lastenvahtimisapua, jotta vanhemmat voivat joskus käydä treffeillä ja irtautua pikkulapsiarjesta yhdessä. Tai olisin mielelläni sopinut kahvitteluja perheen kotiin koska pienten kanssa matkustaminen pidempiä matkoja on oma operaationsa. Olisin voinut vahtia kipeää lasta jos minulla sattuu siihen olemaan mahdollisuus, jottei vanhempien tarvitse olla pahimmillaan todella pitkiä aikoja poissa töistä, mitä työnantajat ymmärtävät mielestäni huonosti missään tapauksessa.... yllätti täysin se kuinka nollissa ihmisten auttamishalu oli kun olemme kuitenkin itsekin heitä auttaneet monissa asioissa. Valitettavasti tämän myötä en pidä lähipiiriämme läheisenä ollenkaan, aivan rusinat pullasta -porukkaa suurinosa. Mitä sekin on, että lasten kanssa pitää matkustaa poseeraamaan ties missä tädin joulupöydässä ja oi ihanaa kun tulitte, rakkaat... eikä yhden yksillä treffeillä olla päästy heidän armostaan käymään. Nyt saakeli joku tulee sanomaan, että se valmiiksi katettu pöytä on lapsien kanssa auttelua, "häpeä!". Niinhän se on, meitä ja fb-tykkäyksiä varten katettu.
Ei onneksi kaikille tule tällaista yllätystä/pettymystä, mutta minut löi ällikällä.
Olenko mä ainut joka ei nää tätä mitenkään kummallisena? Mulla ei tulisi mieleenkään tarjota kenellekään lastenhoitoapua, mutta se ei johdu siitä, ettenkö välittäisi. Olisi todella, todella kurjaa, jos joku ajattelisi, etten ole heille läheinen siksi, etten tarjoa lastenhoitoapua. En tarjoa sitä, koska yksinkertaisesti en osaa hoitaa lapsia. Siitä huolimatta jos olisi pakkotilanne ja minulta pyydettäisiin apua, niin toki auttaisin ja hoitaisin. Mutta en mene itse kenellekään tarjoutumaan.
Tuolla oli toinen kommentti, jossa ihmeteltiin, kun kukaan ei edes tuonut vaippapakettia mukanaan ja sitä, että tuntuu, ettei muita kiinnosta vauvan tai äidinkään kuulumiset. Ensinnäkin. Jälleen, ei tulisi mieleenkään viedä kenellekään vaippapakettia. Mistä voisin tietää, minkälaisia ja minkä kokoisia vaippoja he käyttää? Tai jos käytössä on pelkät kestovaipat? Ja muutenkin, jotenkin vähän sama viba kuin siinä, että veisin tuliaisena vessapaperia. Jos menen kahville tai vaikka ihan vaan vauvaa katsomaan, niin ehkä saattaisin jotain viedä, vaikka kukkia tai suklaata tai jotain. Mutta en välttämättä. Riippuu vähän kenestä on kyse: onko sellainen kaveri, joka yleensä itse tuo tuliaisena jotain vai ei.
Ja sitten ne kuulumiset. Tämän kanssa olen vähän taistellut, kun eräs ystäväni sai lapsen jonkin aikaa sitten ja minua kiinnostaisi kyllä heidän molempien kuulumiset tosi paljon. Kuitenkin kun olen laittanut viestiä, niin vastaukset on tosi lyhyitä. Jotenkin myös tosi korkea kynnys soittaa, kun tuntuu ennemmin, että sitten kuitenkin soitan juuri huonoon aikaan ja herätän vauvan tai äidin tai jotain. Sitten taas vauvan äiti ei ole oma-aloitteisesti kertaakaan laittanut viestiä/soittanut minulle päin vauvan syntymän jälkeen. En ota tästä nokkiini, vaan pistän väsymyksen piikkiin ja sen että on kädet täynnä vauvan kanssa. Mutta kyllä vaan olisi kurjaa, jos hän nyt itsekseen miettisi, että voivoi kun tuo kaveri ei välitä meidän kuulumisista. Monesti ihmisiltä (myös muilta kuin vauvojen äideiltä) unohtuu se vastavuoroisuus ja vaan odotetaan, että toinen ottaa yhteyttä. En sano, että tätä kommentoineen tapauksessa olisi näin, mutta haluan vaan siitäkin muistuttaa.
Siis ehdottomasti juuri tämä!
Näin ajattelen itsekin, ja koetin tossa vähän aiemmin avata just sellaista tilannetta, missä en itse osannut rientää lapsen saaneen ystäväni avuksi. Ystävä ei koskaan sanallakaan vihjaissut että tarvitsi apua. Hän myös lakkasi pitämästä yhteyttä ja vastasi tosi lyhyesti ja pirteästi aina jos kysyin kuulumisia. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olin lapseton sinkku, näin sieluni silmin ystäväni uusien äitikavereiden kanssa kahvittelemassa enkä voinut tietää, että hän olisikin kaivannut minun seuraani.
Ja nuo vaipat - todellakin, ei niitä voi tuoda tietämättä merkkiä, kokoa, vaippavarastotilannetta jne. Meillä ainakin vauvoilla kävi tasan yksi koko ja yksi merkki, muut falskasivat. Joten olisipa ollut kiva saada jotain meille toimimattomia vaippapaketteja tuliaisiksi. Ne maksaakin jonkin verran.
Se yllätti, miten erilaisia vauvat ovat. Jotenkin ennen lapsia ajatteli niitä lapsia jonain homogeenisenä kategoriana. Kuitenkin samalla tavalla kuin aikuiset, lapsetkin ovat täysin yksilöitä erilaisine tarpeineen. Itse sain todella läheisriippuvaiset vauvat, jotka olivat tyytyväisiä vain äidin iholla 24/7. Ystävä sai samaan aikaan vauvan, joka nukkui parhaiten yksin omassa huoneessa. Itse et pysty juurikaan vauvan kohdalla vaikuttamaan siihen, millaiseksi arkenne muodostuu. Vauva päättää siitä tarpeineen Itse. Isomman lapsen kanssa voi sitten jo totuttaa ja kasvattaa.
Positiivinen yllätys oli se, miten osa ihmissuhteista syveni äitiyden myötä. Löysin esim. yhteyden omaan äitiini, kun vierailin paljon hänen luonaan vauvan kanssa. Lisäksi sain uuden ihanan ystävän vauvavuonna ja monia muitakin uusia kontakteja, jotka piristää arkea. Samoin positiivista on se, että oma persoona muuttui parempaan suuntaan äitiyden myötä. Joutuu kohtaamaan niin paljon hankalia asioita, että muutuin ainakin itse jotenkin joustavammaksi ihmiseksi ja samalla avoimemmaksi.
Esikoisen syntymästä on jo 6 vuotta, joten voi olla, että aika on kullannut muistot, mutta en muista että mikään olisi varsinaisesti yllättänyt. Kyllähän se vauva-arjen sitovuus ja kokonaisvaltaisuus oli semmoinen asia, johon ei voinut etukäteen valmistautua, toisaalta siihen sujahti ja tottui nopeasti ja vanhemmuus alkoi tuntua luontevalta, vaikka vielä raskausaikanakin minun oli vaikea ajatella itseäni äitinä. Monta asiaa on mennyt eri lailla kun alun perin kuvitteli, esim kuvittelin lukevani vauvalle paljon, mutta ei sitä kiinnostanut yhtään. Mutta niin. Ehkä suurin ihmetys on se, miten luonnolliselle täm perhe-elämä tuntuu, miten helposti se sopiva lapsiluku löytyi (2), ja miten nopeasti vuodet hujahtaa ja miten jokainen kehitysvaihe tekee lapsista aina vaan huipumpia tyyppejä ja miten valtavan paljon iloa ja naurua lapset tuovat elämään, vaikka väsymys on usein läsnä myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän ikävä asia yllätti eniten eli kuinka kukaan sukulainen tai tuttava ei tarjonnut lasten kanssa apua tai sitä mielellään antanut lasten ollessa pieniä. Eikä myöhemminkään, muttei sitä sillälailla kaipaisikaan. Lähipiirissä ei ollut aiemmin lapsia, mutta olisin olettanut että jotain apua olisi tarjottu. Jos lähipiiriin olisi syntynyt lapsia niin olisin kuvitellut itse mielelläni tarjoavan lastenvahtimisapua, jotta vanhemmat voivat joskus käydä treffeillä ja irtautua pikkulapsiarjesta yhdessä. Tai olisin mielelläni sopinut kahvitteluja perheen kotiin koska pienten kanssa matkustaminen pidempiä matkoja on oma operaationsa. Olisin voinut vahtia kipeää lasta jos minulla sattuu siihen olemaan mahdollisuus, jottei vanhempien tarvitse olla pahimmillaan todella pitkiä aikoja poissa töistä, mitä työnantajat ymmärtävät mielestäni huonosti missään tapauksessa.... yllätti täysin se kuinka nollissa ihmisten auttamishalu oli kun olemme kuitenkin itsekin heitä auttaneet monissa asioissa. Valitettavasti tämän myötä en pidä lähipiiriämme läheisenä ollenkaan, aivan rusinat pullasta -porukkaa suurinosa. Mitä sekin on, että lasten kanssa pitää matkustaa poseeraamaan ties missä tädin joulupöydässä ja oi ihanaa kun tulitte, rakkaat... eikä yhden yksillä treffeillä olla päästy heidän armostaan käymään. Nyt saakeli joku tulee sanomaan, että se valmiiksi katettu pöytä on lapsien kanssa auttelua, "häpeä!". Niinhän se on, meitä ja fb-tykkäyksiä varten katettu.
Ei onneksi kaikille tule tällaista yllätystä/pettymystä, mutta minut löi ällikällä.
Olenko mä ainut joka ei nää tätä mitenkään kummallisena? Mulla ei tulisi mieleenkään tarjota kenellekään lastenhoitoapua, mutta se ei johdu siitä, ettenkö välittäisi. Olisi todella, todella kurjaa, jos joku ajattelisi, etten ole heille läheinen siksi, etten tarjoa lastenhoitoapua. En tarjoa sitä, koska yksinkertaisesti en osaa hoitaa lapsia. Siitä huolimatta jos olisi pakkotilanne ja minulta pyydettäisiin apua, niin toki auttaisin ja hoitaisin. Mutta en mene itse kenellekään tarjoutumaan.
Tuolla oli toinen kommentti, jossa ihmeteltiin, kun kukaan ei edes tuonut vaippapakettia mukanaan ja sitä, että tuntuu, ettei muita kiinnosta vauvan tai äidinkään kuulumiset. Ensinnäkin. Jälleen, ei tulisi mieleenkään viedä kenellekään vaippapakettia. Mistä voisin tietää, minkälaisia ja minkä kokoisia vaippoja he käyttää? Tai jos käytössä on pelkät kestovaipat? Ja muutenkin, jotenkin vähän sama viba kuin siinä, että veisin tuliaisena vessapaperia. Jos menen kahville tai vaikka ihan vaan vauvaa katsomaan, niin ehkä saattaisin jotain viedä, vaikka kukkia tai suklaata tai jotain. Mutta en välttämättä. Riippuu vähän kenestä on kyse: onko sellainen kaveri, joka yleensä itse tuo tuliaisena jotain vai ei.
Ja sitten ne kuulumiset. Tämän kanssa olen vähän taistellut, kun eräs ystäväni sai lapsen jonkin aikaa sitten ja minua kiinnostaisi kyllä heidän molempien kuulumiset tosi paljon. Kuitenkin kun olen laittanut viestiä, niin vastaukset on tosi lyhyitä. Jotenkin myös tosi korkea kynnys soittaa, kun tuntuu ennemmin, että sitten kuitenkin soitan juuri huonoon aikaan ja herätän vauvan tai äidin tai jotain. Sitten taas vauvan äiti ei ole oma-aloitteisesti kertaakaan laittanut viestiä/soittanut minulle päin vauvan syntymän jälkeen. En ota tästä nokkiini, vaan pistän väsymyksen piikkiin ja sen että on kädet täynnä vauvan kanssa. Mutta kyllä vaan olisi kurjaa, jos hän nyt itsekseen miettisi, että voivoi kun tuo kaveri ei välitä meidän kuulumisista. Monesti ihmisiltä (myös muilta kuin vauvojen äideiltä) unohtuu se vastavuoroisuus ja vaan odotetaan, että toinen ottaa yhteyttä. En sano, että tätä kommentoineen tapauksessa olisi näin, mutta haluan vaan siitäkin muistuttaa.
Ja lisään tähän vielä sen, että sen lisäksi, että en osaa hoitaa lapsia, en myöskään osaa puhua niistä. En osaa kysyä, että joko se osaa sitä ja tätä tuntematta itseäni todella typeräksi, koska en tiedä, minkä ikäisenä lapset mitäkin oppii. Kun taas monelle etenkin vauvan/pienen lapsen äidille käy niin, että ei oikein osata puhua mistään muusta kuin niistä omista lapsista, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, kun elämä niiden ympärillä pyörii. Siksi minä ja yksi parhaista ystävistäni etäännyimme tosi paljon toisistamme silloin, kun hänen lapset oli ihan pieniä. Hän ei osannut puhua muusta, minä en osannut puhua lapsista. En oikein osannut kysellä mitään, ei ollut mitään järkevää kommentoitavaa mihinkään. Hän saattoi kysyä "mites töissä?" muttei osannut kommentoida mitään mihinkään. Oli jotenkin tosi ankeaa, mutta onneksi silti pidettiin sen verran yhteyttä, että sitten kun pahimmat vauvakuplat ohitettiin, niin alkoi taas löytyä muutakin puhuttavaa. Enkä siis mitenkään syytä tätä kaveria tästä. Pidän tuota ihan luonnollisena, mutta tilanteena se oli kurja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seksin vähäisyys. Lapset on mukana pyörimässä klo 7-21 ja iltaisin olet rättiväsynyt mihinkään petipuuhiin. Ei ole olemassa enää sellaista, kuin spontaani aamuseksi sunnuntaisin klo 10.
Ja se tuli yllätyksenä, ettei voi harrastaa spontaania seksiä milloin vaan, kun perheessä on lapsia?? Ymmärtäisin jos oma väsymys ja sen myötä haluttomuus olisi yllättänyt, mutta kyllä kai se nyt pitäisi tajuta että lasten hereillä ollessa ei niihin puuhiin pääse ja lapset harvoin nukkuu mitenkään kovin pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksin vähäisyys. Lapset on mukana pyörimässä klo 7-21 ja iltaisin olet rättiväsynyt mihinkään petipuuhiin. Ei ole olemassa enää sellaista, kuin spontaani aamuseksi sunnuntaisin klo 10.
Ja se tuli yllätyksenä, ettei voi harrastaa spontaania seksiä milloin vaan, kun perheessä on lapsia?? Ymmärtäisin jos oma väsymys ja sen myötä haluttomuus olisi yllättänyt, mutta kyllä kai se nyt pitäisi tajuta että lasten hereillä ollessa ei niihin puuhiin pääse ja lapset harvoin nukkuu mitenkään kovin pitkään.
Vaikka tietäisi jonkun asian etukäteen, se voi silti yllättää, miltä se itsestä tuntuu.
Mulla ainakin eniten yllättäneet jutut olivat ihan niitä samoja, mistä olin kuullut kavereidenkin puhuvan. Mutta silti ne pääsi yllättämään. Tieto ei ole sama kuin kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Positiivisesti:
Se miten helppoa ja iisiä vauva-arki (nyt 6kk) on. Johtuu ensisijaisesti varmaan siitä, että saatiin aika leppoisa vauva, tokaksi siitä että me ollaan aika rentoja ja rima alhaalla, ---...
Se on helppo olla rento ja pitää rima alhaalla, kun on leppoisa vauva :D Eli kyllä se on ensi-, tois- ja vielä kolmossijaisestikin se, että teillä on leppoisa vauva.
Mäkin ajattelin olevani rento vanhempi ja pitäväni riman alhaalla, mutta mutta, mun vauva ei ollut lainkaan leppoisa....
Vaativan vauvan kanssa se rima om lähinnä siinä, ettämolemmat pysyvät hengissä. Ei juuri tullut mietittyä asunnon siisteyttä tai vauvamuskareita, kun meni kuukausia parin tunnin yöunilla. Päällimmäinen ajatus oli, että saisipa joskus nukkua ja voi kun vauva joskus olisi hetken huutamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksin vähäisyys. Lapset on mukana pyörimässä klo 7-21 ja iltaisin olet rättiväsynyt mihinkään petipuuhiin. Ei ole olemassa enää sellaista, kuin spontaani aamuseksi sunnuntaisin klo 10.
Ja se tuli yllätyksenä, ettei voi harrastaa spontaania seksiä milloin vaan, kun perheessä on lapsia?? Ymmärtäisin jos oma väsymys ja sen myötä haluttomuus olisi yllättänyt, mutta kyllä kai se nyt pitäisi tajuta että lasten hereillä ollessa ei niihin puuhiin pääse ja lapset harvoin nukkuu mitenkään kovin pitkään.
Joka vuosi ensilumi yllättää autoilijat vaikka se sataa ihan joka ikinen vuosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Positiivisesti:
Se miten helppoa ja iisiä vauva-arki (nyt 6kk) on. Johtuu ensisijaisesti varmaan siitä, että saatiin aika leppoisa vauva, tokaksi siitä että me ollaan aika rentoja ja rima alhaalla, ---...
Se on helppo olla rento ja pitää rima alhaalla, kun on leppoisa vauva :D Eli kyllä se on ensi-, tois- ja vielä kolmossijaisestikin se, että teillä on leppoisa vauva.
Mäkin ajattelin olevani rento vanhempi ja pitäväni riman alhaalla, mutta mutta, mun vauva ei ollut lainkaan leppoisa....
Vaativan vauvan kanssa se rima om lähinnä siinä, ettämolemmat pysyvät hengissä. Ei juuri tullut mietittyä asunnon siisteyttä tai vauvamuskareita, kun meni kuukausia parin tunnin yöunilla. Päällimmäinen ajatus oli, että saisipa joskus nukkua ja voi kun vauva joskus olisi hetken huutamatta.
Siis todellakin. Mutta olo oli kaukana rennosta, kun ei koskaan nukkunut edes tuntia putkeen kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunnan lapsiperheiden palvelujen jäätävän surkea taso.
Yleinen lapsivihamielisyys.
Lol, mitä ruikutusta XDDD Kasvata ne kakarasi niin se kohtaamasi "lapsivihamielisyys" vähenee kummasti. Palveluiden ja tukien suhteen Suomea lapsiystävällisempää paikkaa ei olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin oli tosi helppo synnytys!
Kärsin synnytyspelosta ja kävin pelkopolillakin. Olin kuullut kauhujuttuja 3 vuorokauden synnytyksistä ja hätäsektioista. Oma synnytys kesti 5 tuntia, ponnistusvaihe 7 minuuttia, eikä kätilö edes ehtinyt heti mukaan. Ensin kohdunsuu oli auki 2cm, kätilö kävi toisessa huoneessa ja kun tuli takaisin, oli auki 8cm ja vauvan hiukset jo näkyivät.
Ap täällä. Kiitos kaikista kommenteista. Oli ilo lukea ja huomata rivien välistä, että negatiivisistakin asioista huolimatta rakkaus ja ylpeys lapseen/lapsiin paistaa jokaisella vahvasti. ☺️ Kertokaa ihmeessä lisää! Ei väliä onko iloista vauva-arkea vauvauintineen vaiko teini-iän harmeja kotiaresteineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon paskempi äiti kuin kuvittelin. Varsinkin ensimmäinen vuosi oli todella vaikea ja univelkaisena minusta tulee apaattinen enkä saa mitään aikaan. Onneksi lasten isä taas on paljon parempi kuin mitä olisin voinut kuvitellakkaan.
Meidän lapset on kyllä aivan mahtavia tyyppejä! Toistaiseksi teini-ikä on ollut tosi kivaa aikaa vaikka kaikki siitä etukäteen pelottelikin. Ei tämä toki vielä lopussa ole niin saa nähdä.
Oikeastaan vauva-aikaa lukuunottamatta kokoajan on ollut sellainen tunne että lapset ovat nyt jotenkin täydellisessä iässä ja nyt eletään sitä parasta aikaa :D
Joo, minäkin olen oppinut paljon itsestäni lasten vauva- ja taaperoaikoina. Siis ensimmäiset vuodet ovat olleet sitä, että odottaa aina jotain etappia ja tsemppaa itseään, että kohta ne ovat isompia. Kun ei vaan meinaa jaksaa sitä jatkuvaa valmiustilaa ja pienten valtavan suurta tarvitsevuutta. Se tuntuu kamalalta, kun sellainen pienen ihmisen kuuluukin olla. Olen joutunut opettelemaan itsehillintää ja suhteellisuudentajua aika paljon.
No, olen introvertti ja olen kaikissa muissakin asioissa järjestänyt elämäni niin, että minulla on mahdollisimman paljon omaa rauhaa puuhata asioita omassa tahdissani. Siinä mielessä ei yllätys. Mutta minulla oli kamala vauvakuume. Joskus vieläkin iskee tarve saada pikkuinen vauva syliin. Järki sanoo että älä!
Lapsia en kuitenkaan kadu. Ne vauvat olivat myös ihania! Ja 1-vuotiaat, ja 2-vuotiaat :) Ja jostain 3-4-vuotiaasta alkaen on vaan tuntunut, että nyt on ihanaa ja helppoa (ei tietenkään aina, mutta yleisfiilis muuttui), eikä enää mitenkään odota, että lapset kasvaisivat. Enemmänkin suree että kohta ne ovat jo niin isoja.
Suurin yllätys on siis ollut minä itse. Miten kiukkuinen, itsekeskeinen ja lyhytnäköinen sitä voi ollakaan.
Minut yllätti kuinka totaalista ja valtavaa rakkaus omaan lapseen on. Pelkäsin kovasti työkuormaa ja jos en kiinnykään lapseen. Mutta se rakkaus ajaa jaksamaan vaikka mitä.
Minun ohjeeni on että keskity nyt nauttimaan raskaudesta. Se aika on pian ohi ja sitten ikuisesti mennyttä. Turha jännittää, vaisto ja rakkaus auttaa kyllä sinua sitten. Ja jos uuvuttaa, älä yhtään epäröi pyytää apua.
Ihanaa raskausaikaa sinulle!
Kuinka ihania lapset ovat. Ehkä kävi tuuri, kun saatiin kaksi tervettä ja iloista lasta, mutta en voisi kuvitellakaan elämää ilman lapsiani.
Kaikesta rakkaudesta huolimatta esikoisestani tuli erittäin vaativa teini-ikäisenä. Kolmen nuoremman sisaruksen kanssa samoilla säännöillä ei ollut mitään ongelmaa, mutta esikoinen viilteli, ryyppäsi, poltti, varasti, hävisi tuntemattomien vanhempien miesten kanssa mökeille, yritti itsemurhaa useasti yms. Oli jopa osastolla muutamaan otteeseen. Se oli todella raastavaa aikaa ja ainut ohje, mitä sain asiantuntijoilta, oli elää normaalisti ja piilottaa kaikki terävät esineet ja lääkkeet. Esikoisen toiminta aiheutti sen, että erosimme miehen kanssa lopulta. Minä olin se kaiken pahan alku ja juuri ja mies, lasten isä, oli se, kenet esikoinen käänti tiukasti pikkusormensa ympärille ja jonka luokse esikoinen jäi asumaan. Esikoinen nyt 20-vuotias,ei halua pitää minuun mitään yhteyttä. Sisaruksiaan näkee ja rakastaa, mutta minua vihaa jostain syystä edelleen. Esikoisen toimet vaikuttivat koko perheeseen. Isänsä sallii aivan kaiken, joten ei ole teini-iästään muuttunut mihinkään. Koen suurta epäonnistumista, en ole lapseeni pettynyt, vaan itseeni, ettei hän kokenut voivansa kai luottaa minuun 😕 En edelleenkään tiedä, mistä ja miksi kaikki lähti ja mitä esikoiseni todella ajattelee. Ennen teini-ikää ei ollut mitään varoitusmerkkejä.
Tähän on sinulla vielä vähän matkaa, mutta arjen helppous, kun lapset ovat isompia. Eilen juuri mietin, että eikö mun pitäisi tehdä tai stressata jotain, mutta olin jo laittanut ruokaa ja pessyt koneellisen pyykkiä joten aloitin kotitreenin ja sen jälkeen sain rauhassa katsoa telkkaria.
Omat valinnatkin tähän toki vaikuttavat: asumme Helsingin kantakaupungissa kompaktissa asunnossa: etäisyydet ovat lyhyitä, kotitöitä on vähemmän, lapset kulkevat pääasiassa itse harrastuksiin.
Välillä on tiukempia päiviä, kun omat työt painaa niskaan, kotitöitä on jäänyt tekemättä, lapsilla on kokeita ja pelejä. Mutta vastapainona kotona on aina maailman parhaat tyypit, joille valittaa töistä (sori lapset), pyytää auttamaan kotitöissä, joiden kanssa voi jutella isoista ja pienistä asioista ja viettää yhdessä leffailtaa rankan viikon päätteeksi.
Loputon yksinäisyys yllätti. Lapseni syntyi koronavuonna, joten eipä ollutkaan kerhojen, muskareiden, lounaiden ym. täyteistä äitiyslomalaisen arkea.
Alue: Aihe vapaa
Olenko mä ainut joka ei nää tätä mitenkään kummallisena? Mulla ei tulisi mieleenkään tarjota kenellekään lastenhoitoapua, mutta se ei johdu siitä, ettenkö välittäisi. Olisi todella, todella kurjaa, jos joku ajattelisi, etten ole heille läheinen siksi, etten tarjoa lastenhoitoapua. En tarjoa sitä, koska yksinkertaisesti en osaa hoitaa lapsia. Siitä huolimatta jos olisi pakkotilanne ja minulta pyydettäisiin apua, niin toki auttaisin ja hoitaisin. Mutta en mene itse kenellekään tarjoutumaan.
Tuolla oli toinen kommentti, jossa ihmeteltiin, kun kukaan ei edes tuonut vaippapakettia mukanaan ja sitä, että tuntuu, ettei muita kiinnosta vauvan tai äidinkään kuulumiset. Ensinnäkin. Jälleen, ei tulisi mieleenkään viedä kenellekään vaippapakettia. Mistä voisin tietää, minkälaisia ja minkä kokoisia vaippoja he käyttää? Tai jos käytössä on pelkät kestovaipat? Ja muutenkin, jotenkin vähän sama viba kuin siinä, että veisin tuliaisena vessapaperia. Jos menen kahville tai vaikka ihan vaan vauvaa katsomaan, niin ehkä saattaisin jotain viedä, vaikka kukkia tai suklaata tai jotain. Mutta en välttämättä. Riippuu vähän kenestä on kyse: onko sellainen kaveri, joka yleensä itse tuo tuliaisena jotain vai ei.
Ja sitten ne kuulumiset. Tämän kanssa olen vähän taistellut, kun eräs ystäväni sai lapsen jonkin aikaa sitten ja minua kiinnostaisi kyllä heidän molempien kuulumiset tosi paljon. Kuitenkin kun olen laittanut viestiä, niin vastaukset on tosi lyhyitä. Jotenkin myös tosi korkea kynnys soittaa, kun tuntuu ennemmin, että sitten kuitenkin soitan juuri huonoon aikaan ja herätän vauvan tai äidin tai jotain. Sitten taas vauvan äiti ei ole oma-aloitteisesti kertaakaan laittanut viestiä/soittanut minulle päin vauvan syntymän jälkeen. En ota tästä nokkiini, vaan pistän väsymyksen piikkiin ja sen että on kädet täynnä vauvan kanssa. Mutta kyllä vaan olisi kurjaa, jos hän nyt itsekseen miettisi, että voivoi kun tuo kaveri ei välitä meidän kuulumisista. Monesti ihmisiltä (myös muilta kuin vauvojen äideiltä) unohtuu se vastavuoroisuus ja vaan odotetaan, että toinen ottaa yhteyttä. En sano, että tätä kommentoineen tapauksessa olisi näin, mutta haluan vaan siitäkin muistuttaa.