Mikä yllätti lapsiperhearjessa eniten?

Vierailija kirjoitti:

Sukulaisteni käytös.

Se on ollut ihan käsittämättömän törkeää.

Kaikkeen sekaannutaan, kaikesta haukutaan ja kaikessa on kyse heidän tarpeistaan lasten kustannuksella.

Sama. Omat vanhemmat on aivan järkyttävät. Meno ollu sieltä suunnasta jatkuvaa arvostelua, loukkauksia, ilkeilyä, ja sitten kiihtyen kiristykseen ja uhkailuun ja lopulta minun ja perheeni turvallisuuteen liittyvä uhkaus.

Joudun harkitsemaan 300km päähän muuttamista sillä tässä vanhempieni lähistöllä on turvatonta asua.

Narsistisia ja ilkeitä ovat olleet aina mutta joku meni niillä päässä täysin sekaisin kun sain lapsia. Sisarukset ovat veloja. En ihmettele.

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset yllätykset:

-Synnytys oli helppo ja lopulta kivuton kun olin hyvin puudutettu

-Yöheräämiset loppuivat jo kolmen kuukauden iässä. Kaikenkaikkiaan arki oli hyvin mutkatonta vauvavuoden aikana. En juuri ole kärsinyt univelasta (paitsi ne ekat kolme kuukautta)

Negatiiviset yllätykset:

-Imetyksen vaikeus

-Arki taaperon kanssa on raskaampaa kuin vauvan kanssa. Kuvittelin että mitä isompi lapsi, sen helpompi. Jos joku muu on kokenut saman niin tahtoisin kuulla, milloin vähän helpottaa... Lapsi nyt kaksivuotias.

Olen samaa mieltä, vauva-arki oli paljon helpompaa.. meillä neljävuotiaan kanssa helppoa, omatoiminen, kiltti ja avulias mutta kolmevuotias veli on vielä rasavilliä sorttia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se 24/7/365 -valppaus on äärimmäisen rasittavaa, etenkin univelassa. Nyt kouluiässä lapseni ovat aivan mahtavaa seuraa.

Itse olen tosi herkkäuninen ja täysin raivotar yhdenkin huonosti nukutun yön vuoksi. Yksi syy, miksi pelkään hankkia jälkikasvua. Haluan lapsen/lapsia, mutta en kestä univelkaa :/ Mies tekee reissutyötä, joten hänestäkään ei olisi apua kuin vain kotona ollessa. Miten muut pärjää univelan kanssa, eikä *ituta koskaan?

Sun täytyy vaan luopua äitinä tuollaisesta "minä haluan/tarvitsen/vaadin/edellytän. Kun saa lapsen, niin omat tarpeet siirtyvät taakse ja lapsen tarpeet priorisoidaan. Niin yksinkertaista se on.

Esikoiseni oli koliikkivauva ja nukuin ensimmäiset 3kk vain 3h/yö. Tietenkin olisin minäkin tarvinnut enemmän unta, mutta lapsi on aina tärkeämpi kuin minä. Koskaan ei tiedä millaisen lapsen saa ja kaikkeen täytyy olla valmis, kun lapsen päättää tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Yllätti se, miten mukavaa lapsen kanssa onkaan. Julkisessa keskustelussa korostuvat ongelmat, vaikka monelle lapsi on suuri ilo. Kakkavaipoista puhutaan paljon, mutta oikeasti, nehän ovat ihan sivujuonne. Kun lapsi oppii potalle, ei ole sitäkään vaivaa enää.

Aluksi hormonit tosiaan auttavat nukkumaan, mutta näin yksinhuoltajana myönnän kyllä poteneeni aika paljon univelkaa. Vauvavuonna nukuin aina kun vain voin. Se oli paras ohje. Lapsi alkoi nukkua täysiä öitä 1-vuotiaana, mikä helpotti asiaa, kunhan vain muistaa oikeasti mennä itse ajoissa nukkumaan.

Sitten sitä pottaa pitää pestä, lapsen takapuolta pyyhkiä (ja ah samalla aromit saa nenään) ja pahimmillaan saa jonkun ripulittaudin, niin jatkuvaa pyykkäystä ja lemua joka puolella. Ja sitten kun se muksu ei osaa tähdätä ja ääh. Hyi ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Positiivisesti:

Se miten helppoa ja iisiä vauva-arki (nyt 6kk) on. Johtuu ensisijaisesti varmaan siitä, että saatiin aika leppoisa vauva, tokaksi siitä että me ollaan aika rentoja ja rima alhaalla, myötävaikuttaa imetyksen sujuminen (oma kätilöys ja synnytyssairaalan ammattilaiden huippu ohjaus alkuvaikeuksissa tukee) ja että vauva nukkuu kainalossa yöt hyvin ja imetys ei herätä liikaa (en jaksa nostella vauvaa sänkyyn tai vahtia että imetys loppuu, vaivalloista, siinähän mussuttaa ja nukahtaa, uniohjaajat ei paljoa meitä kiinnosta), ei ole univelkaa tai kaameaa väsymystä niin mieliala on aika hyvä.

On niin ihana ollut rakastua. Ja se ei mene ohi (tuli tosin kuukauden viiveellä). Joka aamu yhtä ihana kun hän herää. Oikeastaan joka päikkäreiltä. Vauvan kanssa on ollut koronan puitteissa kiva liikkua ja mennä. Muista uusista äitikavereista on seuraa. Tekeminen pitää pään pinnalla.

Vauvan kehitystä on mageeta seurata. Hän veikeä pieni hassuttelija. Ihana rakas meidän oma muru.

Tukiverkot on kunnossa niin omaa ja parisuhdeaikaa on. Kroppa palautui hyvin ja pimppi myös. Elämä ja identiteetti ei oo pilalla. Symbioosi vauvaan on molemmin puolinen, ja se onkin aika ihanaa. Ei harmita olla kiinni vauvassa. Uskalsin heittäytyä äitiyteen ja fiilistellä sitä!

Negatiivisesti:

Vaikka vauva on super ihana ja aika helppo ja fyysisesti ei oo kauhean väsynyt, niin henkisesti voi väsyttää jonkin verran. Ja se tuntuu ristiriitaiselta kun on päässyt odotettua helpommalta. Elämä on kuitenkin intensiivisempää ja vauvaa ei voi (eikä halua) unohtaa kovin pitkäksi aikaa.

Kumppani on ihana isä ja puoliso, mutta ymmärrän silti miksi niin moni eroaa. Mekin terapia tarpeessa vaikka jutellaan ja tavallaan kaikki hyvin. Dynamiikka ja roolit vaan muuttui. Aika naiivisti kuviteltiin että ei meillä vaan, vaikka kaikilla muilla.

Tekisi mieli lenkkeillä, mutta ei auta kun antaa kropan palautua myös sisäisesti.

Kaikki kaverit ei oo kovin kiinnostuneita kuulemaan ajatuksi uudesta mullistavasta elämänmuutoksesta, vauvaihmeestä ja vanhemmuudesta.

Hei saako udella minkä ikäisiä olette? Mietin tuota terapian tarvetta ja sitä miksi meillä ei kotona ole ollut vastaavaa tilannetta, vai onko se vielä edessä🤔 Vauvamme on 3kk, mutta me olemme pitkään lapsettomuudesta kärsineitä iäkkäitä vanhempia, 37 ja 40v.

Vierailija kirjoitti:

Vähän ikävä asia yllätti eniten eli kuinka kukaan sukulainen tai tuttava ei tarjonnut lasten kanssa apua tai sitä mielellään antanut lasten ollessa pieniä. Eikä myöhemminkään, muttei sitä sillälailla kaipaisikaan. Lähipiirissä ei ollut aiemmin lapsia, mutta olisin olettanut että jotain apua olisi tarjottu. Jos lähipiiriin olisi syntynyt lapsia niin olisin kuvitellut itse mielelläni tarjoavan lastenvahtimisapua, jotta vanhemmat voivat joskus käydä treffeillä ja irtautua pikkulapsiarjesta yhdessä. Tai olisin mielelläni sopinut kahvitteluja perheen kotiin koska pienten kanssa matkustaminen pidempiä matkoja on oma operaationsa. Olisin voinut vahtia kipeää lasta jos minulla sattuu siihen olemaan mahdollisuus, jottei vanhempien tarvitse olla pahimmillaan todella pitkiä aikoja poissa töistä, mitä työnantajat ymmärtävät mielestäni huonosti missään tapauksessa.... yllätti täysin se kuinka nollissa ihmisten auttamishalu oli kun olemme kuitenkin itsekin heitä auttaneet monissa asioissa. Valitettavasti tämän myötä en pidä lähipiiriämme läheisenä ollenkaan, aivan rusinat pullasta -porukkaa suurinosa. Mitä sekin on, että lasten kanssa pitää matkustaa poseeraamaan ties missä tädin joulupöydässä ja oi ihanaa kun tulitte, rakkaat... eikä yhden yksillä treffeillä olla päästy heidän armostaan käymään. Nyt saakeli joku tulee sanomaan, että se valmiiksi katettu pöytä on lapsien kanssa auttelua, "häpeä!". Niinhän se on, meitä ja fb-tykkäyksiä varten katettu.

Ei onneksi kaikille tule tällaista yllätystä/pettymystä, mutta minut löi ällikällä.

Sellaista se on kun lapsen hankkii. Parisuhde jää taka-alalle ja lapsi menee kaiken edelle. Kenellekään ei ole velvollisuutta hoitaa jonkun sukulaisten muksua. Jos haluatte vapaa-aikaa, älkää hankkiko niitä lapsia.

Yllätti kuinka raskasta ja kaaottista on jäädä pienten lasten kanssa yllättäen yksin ja oma sydän särkyneenä. Lapsilla myös erityistarpeita. Mutta kaikesta selviää.

Äitiys on paras asia elämässäni, vaikka myös uuvuttavin.

Vierailija kirjoitti:

Positiiviset yllätykset:

-Synnytys oli helppo ja lopulta kivuton kun olin hyvin puudutettu

-Yöheräämiset loppuivat jo kolmen kuukauden iässä. Kaikenkaikkiaan arki oli hyvin mutkatonta vauvavuoden aikana. En juuri ole kärsinyt univelasta (paitsi ne ekat kolme kuukautta)

Negatiiviset yllätykset:

-Imetyksen vaikeus

-Arki taaperon kanssa on raskaampaa kuin vauvan kanssa. Kuvittelin että mitä isompi lapsi, sen helpompi. Jos joku muu on kokenut saman niin tahtoisin kuulla, milloin vähän helpottaa... Lapsi nyt kaksivuotias.

Meillä ei ollut mitään koliikkia tai sairastelua vauvoilla, joten itse koin kaikkein raskaimmaksi jaksoksi vuodesta kahteen. Lapsella on kyky liikkua, mutta ei mitään järkeä päässä. Kaksivuotiaasta eteenpäin oli jo paljon helpompaa. Toivottavasti teillä käy myös noin :)

Hei ap, täällä toinen esikoisen nelisen viikkoa sitten saanut! Älä stressaa liikaa etukäteen! Me emme tienneet mitään vauvan hoitamisesta ja kaikki on tullut uutena, mutta vaikka jokin tuntuisi ensin vaikealta ja uuvuttavalta, niin joka päivä oppii uutta ja vauvakin "sopeutuu" kohdun ulkopuoliseen elämään vähitelle . Kaikki on uutta ja jännittävää, huolestuttavaakin, mutta kaikesta olemme selviytyneet. 😊

Meillä tällä hetkellä ongelmana on erityisesti vatsakivut jokaisen imetyksen jälkeen, mutta löydämme jatkuvasti tapoja, joilla itkua ei enää ole niin usein ja vauvan olo selvästi helpottuu (kärsivällinen röyhtäyttäminen, pystyasento sylissä tai kantorepussa, Cuplaton, pieni liike sylissä pitäen tai vaunuissa...) ja tieto siitä, että muutaman kuukauden jälkeen vauvan suolisto kypsynyt paremmin käsittelemään maitoa helpottaa myös, kun tietää, että tätä ei kestä ikuisesti. Aluksi imetys oli mielestäni hyvin hankalaa erityisesti, koska tuntui ettei määrä ole riittävä, mutta nyt sekin sujuu jo rutiininomaisesti, vaikka jokseenkin sitovaa onkin. Yösyöttöihinkin tottuu, eivätkä ne kestä enää kauaa. Parisuhde tuntuu erilaiselta, eikä seksiä ole väsymyksen vuoksi (mies) ja tikkien vuoksi (minä - tätä ei kysytty, mutta lisään kuitenkin, että 2. asteenkaan repeämiä en tuntenut synnyttäessä ja epiduraalin ansiosta synnytys oli mielestäni jopa helppo; ennen epiduraalia kuin kuukautiskivut x 10, mutta epiduraalin jälkeen vain kuin kirjaimellisesti pusertaisi vuosisadan kakkaa, eli painetta muttei kipua) ollut vielä, mutta olemme pelanneet ihan yllättävällä tavalla automaattisesti yhteen ja on ihailtavaa nähdä oma kumppani uudessa roolissa ja tukea häntä tässä sekä pohtia yhdessä tätä uutta elämänvaihetta ja kaikkea tulevaa. Älä huolestu, jos ensimmäinen tunne vauvaa kohtaan ei ole välttämättä pakahduttava rakkaus vaan lähinnä hämmennys; tunteet heräävät vähitellen ja kun vauva tekee edes satunnaisia hymyjä ja ottaa katsekontaktia. 😊

Tässä jotain ajatuksia mielen päältä. Kaikkea hyvää tulevaan teille uuteen jännittävään aikaan! 🙂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se 24/7/365 -valppaus on äärimmäisen rasittavaa, etenkin univelassa. Nyt kouluiässä lapseni ovat aivan mahtavaa seuraa.

Itse olen tosi herkkäuninen ja täysin raivotar yhdenkin huonosti nukutun yön vuoksi. Yksi syy, miksi pelkään hankkia jälkikasvua. Haluan lapsen/lapsia, mutta en kestä univelkaa :/ Mies tekee reissutyötä, joten hänestäkään ei olisi apua kuin vain kotona ollessa. Miten muut pärjää univelan kanssa, eikä *ituta koskaan?

Itse pelkäsin myös ja olin henkisesti valmistautunut etten nuku enää ikinä. Jälkeenpäin hävettää myöntää että 3 lasta tehneenä en ole valvonut ainuttakaan yötä. Kaikki nukkui hyvin ja vieressä kun olivat yön niin tuikkasin vain tissin suuhun ja selän taakse itselle tyynyn johon nojasin että mene vauvan päälle ja jatkoin unia. Alle 2 kuukauden iässä jokainen nukkui jo täydet yöunet. Yksikään ei myöskään sairastanut vauvana vaan keskimmäinen vasta 3 vuotiaana ensimmäisen kerran. En ole siis hoitanut kipeää vauvaakaan. Yhden kerran jouduin kuopuksen kanssa nousemaan kun yöllä kun pissa oli kastellut vaatteet, sekin katkaisi unia vain 10 minuuttia. Näinkin on näköjään mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Sen helppous

kokonaisuudessaan.

Sama ! Ihmettelin kun vauva vaan söi, nukkui ja oli ihana. Mulla oli hurjasti omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi yllätti, että hyvästä kasvatuksesta huolimatta lapset eivät vaan suostu tekemään niin kuin vanhemmat haluavat. Esim. teini ei vaan kertakaikkiaan suostu ajamaan nurmikkoa tai tyhjentämään tiskikonetta (sinä päivänä). Luulin myös, että tietenkin lapset kasvatetaan kaikkiruokaisiksi. Mutta kun eivät syö, niin eivät syö. Jossain vaiheessa sitä sitten luovuttaa kun on vuosikausia maisteltu sitä puolta teelusikallista.

Tämä on näitä nykyajan ja vanhan ajan eroja. Moni muistelee omaa lapsuuttaan, missä yksikantaan todettiin, että joko tyhjennät tiskikoneen tai sitten haetaan vitsa ja itket ja tyhjennät tiskikoneen. Mutta kohtaakin sitten lapsen saatuaan nykytodellisuuden missä voi lähinnä vaan sanoittaa jos lapsen käytös ei ole halutunlaista.

Jatkuvat keskeytykset ja sitä myötä tuhoton ajan kuluminen ovat olleet tuskastuttavia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Hei ap, täällä toinen esikoisen nelisen viikkoa sitten saanut! Älä stressaa liikaa etukäteen! Me emme tienneet mitään vauvan hoitamisesta ja kaikki on tullut uutena, mutta vaikka jokin tuntuisi ensin vaikealta ja uuvuttavalta, niin joka päivä oppii uutta ja vauvakin "sopeutuu" kohdun ulkopuoliseen elämään vähitelle . Kaikki on uutta ja jännittävää, huolestuttavaakin, mutta kaikesta olemme selviytyneet. 😊

Meillä tällä hetkellä ongelmana on erityisesti vatsakivut jokaisen imetyksen jälkeen, mutta löydämme jatkuvasti tapoja, joilla itkua ei enää ole niin usein ja vauvan olo selvästi helpottuu (kärsivällinen röyhtäyttäminen, pystyasento sylissä tai kantorepussa, Cuplaton, pieni liike sylissä pitäen tai vaunuissa...) ja tieto siitä, että muutaman kuukauden jälkeen vauvan suolisto kypsynyt paremmin käsittelemään maitoa helpottaa myös, kun tietää, että tätä ei kestä ikuisesti. Aluksi imetys oli mielestäni hyvin hankalaa erityisesti, koska tuntui ettei määrä ole riittävä, mutta nyt sekin sujuu jo rutiininomaisesti, vaikka jokseenkin sitovaa onkin. Yösyöttöihinkin tottuu, eivätkä ne kestä enää kauaa. Parisuhde tuntuu erilaiselta, eikä seksiä ole väsymyksen vuoksi (mies) ja tikkien vuoksi (minä - tätä ei kysytty, mutta lisään kuitenkin, että 2. asteenkaan repeämiä en tuntenut synnyttäessä ja epiduraalin ansiosta synnytys oli mielestäni jopa helppo; ennen epiduraalia kuin kuukautiskivut x 10, mutta epiduraalin jälkeen vain kuin kirjaimellisesti pusertaisi vuosisadan kakkaa, eli painetta muttei kipua) ollut vielä, mutta olemme pelanneet ihan yllättävällä tavalla automaattisesti yhteen ja on ihailtavaa nähdä oma kumppani uudessa roolissa ja tukea häntä tässä sekä pohtia yhdessä tätä uutta elämänvaihetta ja kaikkea tulevaa. Älä huolestu, jos ensimmäinen tunne vauvaa kohtaan ei ole välttämättä pakahduttava rakkaus vaan lähinnä hämmennys; tunteet heräävät vähitellen ja kun vauva tekee edes satunnaisia hymyjä ja ottaa katsekontaktia. 😊

Tässä jotain ajatuksia mielen päältä. Kaikkea hyvää tulevaan teille uuteen jännittävään aikaan! 🙂

49 lisää:

Yllättänyt on vauvan hoitamisen intensiivisyys. Vaikka käytännössä vain syöttää ja nukuttaa pientä pötköä, valtaa se ainakin aluksi koko elämän ja pienistä tauoista (huonolla hetkellä hiusten peseminen ja suihkussa käyminen miehen hoitaessa itkevää vauvaa, hyvänä hetkenä telkkarisarjan katsominen yhdessä syöden miehen kanssa vauvan vihdoin nukahtaessa päiväunille...) osaa iloita todella paljon. Kuitenkin jos vauva sattuukin nukkumaan tavallista pidempään, huomaa häntä jotenkin kaipaavansa ja hänen kanssaan haluaisi jo olla, vaikka tietääkin että se on vain sitä samaa syöttö-nukuttamisrumbaa. 😊

Omien vanhempien ääretön tuki esimerkiksi kaupassa käymiseen ja yllättävien hankintojen hakemiseen liittyen on ollut yllättävää, kuin myös muiden sukulaisten vilpitön positiivinen suhtautuminen. En olisi olettanut, että vanhempani olisivat näin mielellään auttamassa tarvittaessa tai että muita sukulaisia edes kiinnostaisi, vaikkeivät kovin läheisiä minulle olekaan.

Yllättävänä tarpeellisina hankintoina suosittelisin myös kätkythälytintä ja itkuhälytintä. Kumpaakin pidin lähtökohtaisestin turhina kapistuksina, mutta jo ensimmäisenä yönä olin niin helpottunut että olimme hankkineet kätkythälyttimen ja pystyin nukahtamaan helpommin kuin sairaalassa ja itkuhälyttimen totesimme hankkivamme parin päivän jälkeen, vaikka asumme "vain" kolmiossa, koska on paljon helpompaa kun reagoi jo pieniin äänähdyksiin kuin että kuulisi vauvan vasta, kun hän on jo parahtanut selvään itkuun.

Yöunet varmasti, vaikka niihin koettikin varautua. Luulin silti, että kaikki vauvat nukkuu sentään edes joskus vaikka nyt ihmeelliset kolme tuntia putkeen. No ei nuku.

Luulin kestäväni itkua paremmin - en kestä sitä etenkään univelkaisena yhtään.

Luulin ylipäätään olevani paljon kärsivällisempi ihminen.

Tunteet on yllättäneet, koko niiden kirjo, sekä huiput että syöverit.

Vauva-ajan äiti-vauva-symbioosi yllätti, vaikka siitä olinkin kuullut. Ei sinä mitenkään 50-50 hommia jaettu. Onneksi tuli muitakin vuosia vauva-aikojen jälkeen.

Ehkä kaikenkaikkiaan tämän kaiken intensiivisyys. Ihanuus, ja kauheus, kaikki.

Aivan, ja siis pelot! Minusta tuli ihan hermoheikko lasten syntymän myötä. Pelkään esimerkiksi korkeita paikkoja, vaikka ennen ei tuntunut missään. XD 

Se kuinka vähän jää aikaa ja energiaa puolisolle.

Se, miten erilaisia lapset voivat olla vanhempiinsa ja sisaruksiinsa nähden.

Jokainen on oma yksilönsä, joo tietty. Mutta kyllä se hieman kirpaisee, kun kaksi lukutoukkaa saa lapsia, joista kukaan ei ole kiinnostunut kirjoista tai lukemisesta tippaakaan. Samoin olemme itse kaikkiruokaisia, mutta kaikki lapsistamme supernirsoja. Ei olla lellitty pilalle tai muuta, he vaan ovat tuollaisia, ovat aina olleet. Rakkaita mutta aika raskaitakin.

Ainoat kamalat asiat on ollut VÄSYMYS ja OMAN AJAN PUUTE.

Muuten lapsiperhearki on oikein mukavaa.

Miten helppoa se uuden opettelu oli ja kaikki sujui luonnostaan sekä se mikö vaikutus hormoneilla on äidin univelkaan että vähemmälle unella jaksaa alussa. Nukuin ennen vauvaa noin 10-11h unia ja olen kova nukkuun, rskausaikana uneni väheni noin 6 tuntiin ja kun lapsi syntyi nukuin aina kun hän alussa eli parin tunnin pätkissä ja hyvin meni. Joskus saatto yöunet olla 3h niin ihmeen kaupalla ei aina edes väsyttänyt eikä edes tuntunut olisin nukkunut niin vähän? Se yllätti. Myös yllätti se kuinka ei edes vessassa ehdi käymään pissalla tai ottaa sit vauvan mukaan ja viihdyttää häntä samalla. Saati isommat hädät, luksusta kun saan olla vessassa jopa 5min toise nvahtiessa (kaverin tai isovanhempien). Myös se yllätti että kaikki vauva eivät puklaile. Ja vauva aika menee tosiaan nopsaa!!