Mitä vanhempansa hylkäämiksi joutuneet lapset todella miettivät

Tiedän yhden pojan jota ei kumpikaan vanhempi huolinut. Oli mummunsa tykönä.

Se on gay. Oisko lapsuus vaikuttanut?

Tiedn yhden.

Enkä oikeastaan ihmettele lainkaan, miksi vanhemmat ei sietäneet.

samalla luokalla oli yksi tyttö, jonka isä oli hylännyt sen pienenä. aika ihmeellinen tapaus, häirikkö, läpsi toisia oppilaita ja liikuntatunnilla työnsi kiviä perseeseensä.

Äidin kieli puuttuu taas tästäkin avauksesta.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:33"]

Tiedän yhden pojan jota ei kumpikaan vanhempi huolinut. Oli mummunsa tykönä.

Se on gay. Oisko lapsuus vaikuttanut?

[/quote]

Sukupolinen suuntaus ei oel kasvatuksen tulos. Se on biologisesti määräytyvä asia.

Asiallisia vastauksia, kiitos. Tämä ketju ei käsittele äidinkielen taitamista.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:37"]Tiedn yhden.

Enkä oikeastaan ihmettele lainkaan, miksi vanhemmat ei sietäneet.

[/quote]

Niin tai kumpi nyt oli syy ja kumpi seuraus...

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:46"]

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:33"]

Tiedän yhden pojan jota ei kumpikaan vanhempi huolinut. Oli mummunsa tykönä.

Se on gay. Oisko lapsuus vaikuttanut?

[/quote]

Sukupolinen suuntaus ei oel kasvatuksen tulos. Se on biologisesti määräytyvä asia.

[/quote]

vain oittain totta. kasvatus ja muut ympäristöseikat vaikuttavat mutta tästä ei saa jostain syystä puhua

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:58"]Asiallisia vastauksia, kiitos. Tämä ketju ei käsittele äidinkielen taitamista.

[/quote]

Käsitteleekö se sitten jonkun muun kielen ymmärtämistä? Vaikea se on ihmistä kovin vakuuttavasti ottaa, jos ei omaa äidinkieltään osaa.

mun ystävän mustalaisvahemmat antoivat kasvatiksi tasapainoiseen varakkaaseen maalaiskotiin. tytöstä kasvoi seksuaalisesti  helposti antava, aloitti viinan ja tupakan aikaisin, oli pahoinpitelysyytteitä ja abortti. ystävänä ilkeä, aina arvostelmassa minua, välillä tuli todella oudon selväsanaistakin kritiikkiä esimerkiksi asuntoni siisteydestä ja "peili-ilmeistäni" ja muista sellaisista pienistä epäkohdista ja naurettavuuksista, joista yleensä ollaa hienotunteisesti hiljaa. Hän oli myös itsekäs, aina piti mennä hänen ehdoillaan. Raskas tapaus, jonka jätin aikuistuttuani elämästäni. Lopulta hän sai kaksi lasta eri isille. Nykyään kaiketi eronnut ja yksinhuoltaja. Käsittääkseni kuitenkin hyvä äiti. Töissä lastenhoitoalalla. Sitä ihmettelen, että mikään vauraus, todellinen lämmin välittäminen eikä turvallisuus, mitä hän kasvattikodistaan sai, ei näköjään joko riittänyt tai pystynyt kompensoimaan sitä, että vanhemmat hylkäsivät.

Minua ei kumpikaan vanhempi huolinut ja olin mummun kasvatti. Oli kyllä raskasta olla uskonnollisen ihmisen kasvattamana. Minut kasvatettiin siis käytännössä samoilla metodeilla kuin vanhempani.

Molemmat osapuolet olivat helpottuneita kun täytin 18 ja sopimus oli ohi. Pakkasin tavarani ja lähdin maailmalle kasvamaan omaksi itsekseni.

Omia vanhempiani mietin paljon lapsena ja tunsin sekä syyllisyyttä että ahdistusta sen vuoksi. Pidin itseäni maailman pahimpana lapsena ja rukoilin ahkerasti mutta tuloksetta. Aikuisena en ole juurikaan miettinyt biovanhempiani. Havahduin oikeastaan nyt tuon otsikon vuoksi miettimään hetkeksi. Toteanpa vaan että he ovat minulle täysin vieraita ihmisiä joilla ei ole mitään oikeutta tunkeilla elämääni.

Minkälainen ihminen sitten olen? Käsittääkseni aika tavallinen perheenäiti joka on introventti ja lukee aina kuin mahdollista. Tähän päivään mennessä kukaan ei ole tullut minua haukkumaan.

Opettajat voisivat kyllä jättää kouluissa vähemmälle kaikki sukupuun ja korttien teettämisen. Ainakin minulle ne olivat kidutusta koska minulla ei ollut kumpaakaan vanhempaa. Miksi repiä toisten haavoja joka vuosi auki?

Minä koin lapsena olevani ylimääräinen. Olen aikuisena ymmärtänyt tulleeni hylätyksi äitini taholta, koska hän oli masentunut eikä pystynyt ottamaan kontaktia minuun (siskooni paremmin) ja isäni taholta, koska hänelle kaikki muu tuli ennen lapsia. 

Minua seuraa kaikkialle tunne siitä, ettei elämä kanna. Ettei mihinkään voi oikeastaan luottaa ja kaikki saattaa romahtaa. Koen myös aina olevani "väärä". Jollain epämääräisellä tavalla joku muu olisi aina parempi tai oikeampi. Tämä etenkin työelämässä.

Aloitin seksielämän ja alkon käytön hyvin nuorena. Annoin surutta kaikille, jotka ymmärsivät pyytää, koska olin niin rakkauden ja läheisyydennälkäinen, että sekoitin sen seksiin. Eikä minulla ollut mitään käsitystä itsekunnoituksesta tai itseni suojelemisesta. 

Tiettuun pisteeseen minussa oli läheisriippuvaisia piirteitä, niistä olen onnekseni päässyt.

En osaa muodostaa toimivia läheisiä ystävyyssuhteita. En osaa päästää ketään lähelleni, eikä minulla ole koskaan ollut n. "parasta ystävää", en tiedä miten ihmisten kanssa ollaan. Parisuhteeni on pitkä, mutta siinäkin kaihdan läheisyyttä ja tarvitsen paljon oma aikaa. En juurikaan halua käydä keskusteluja tai osaa antaa itsestäni sisintä parisuhteeseen.

Koen olevani jollain tavalla tunnevammainen. En oikeastaan tiedä mitä rakkaus on, eikä minusta tuntuisi kovinkaan pahalta päättää yli kymmenenkin vuotta kestäneitä ihmissuhteita. 

Olen kyllä oppinut esittämään kiintymystä hyvin, tuskin kukaan uskoisi, etten oikeastaan välitä yhtään. 

OLen usein väsynyt, en ole koskaan kiinnostunut oikein mistään asioista. En osaa sanoa, mikä näistä on seurausta siitä, ettei minua ole rakastettu, ja mikä on ihan jotain muuta. 

Ai niin, vielä sellainen, että kiinnostun aina ihmisistä, jotka ovat hyvin kylmiä ja välinpitämättömiä minua kohtaan. 

-13

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 18:07"]

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:58"]Asiallisia vastauksia, kiitos. Tämä ketju ei käsittele äidinkielen taitamista.

[/quote]

Käsitteleekö se sitten jonkun muun kielen ymmärtämistä? Vaikea se on ihmistä kovin vakuuttavasti ottaa, jos ei omaa äidinkieltään osaa.

[/quote]

Aloittajan äidinkieltä ei ole vielä tässä keskustelussa käytetty. :)

Lisää kommentteja.

13 -tekstisi oli aivan kuin omia tuntemuksiani olisin lukenut. Tuollaista minunkin elämäni on ja koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten noiden eväideni kanssa ole osannut olla niin hyvä äiti kuin haluaisin. Lisäksi lasteni isä hylksäi heidät, joten tämä p*ska valitettavasti koskettaa myös heitä. Koska isää ei ole, olen joutunut entistä kovemmin pinnistelemään sen suhteen, että olisin omille lapsilleni sekä rakastava äiti että isä. Ei ole ollut helppoa.

Siinä olen samaa mieltä kuin aikaisempi kirjoittaja, että ihan oikeasti koulusssa pitäisi rajoittaa kaikenmaailman korttien ja lahjojen väsäämistä -omat lapseni joutuvat joka vuosi uudelleen ja uudelleen käymään läpi sen raskaan taakan, että isää ei ole.

Mun mies on hylätty 5vuotiaana. Asui lastenkodissa ja kävi joskus mummollansa. Isä kävi katsomassa kerran ja äitiä tapasi joskus.

No mies mies on ainakin katkera ja sillä ei ole sukua ollenkaan. Ei luota ihmisiin ja inhoaa sossuja. Kyllä se hylkääminen näkyy mun miehen luonteessa ja ei ole helppo luonne. Varmaan perusturvallisuuden tunne huono. On hyvä isä meidän pojille  ja usein puhutaan että nyt kirous on ohi, kun hänen vanhenpansa on kuolleet.

Itsekkin kärsin siitä että miehellä ei ole sukua joita voitaisiin tavata. On ollut yksinäinen ihminen ja joutunut tekemään kaiken yksin, kun ei ole ollut tukijoita. En ikinä suosittele kaiken mailman pikku jutuista huostaanottoa. Mieheni siis hylättiin koska äiti niin halusi. Lapsi pilasi hänen  elämänsä ja sai lapsensa 17v. ja vasta sen jälkeen tuli abortti mahdolliseksi, kun mieheni oli syntynyt.

Kyllä hylkääminen jättää jälkensä jos ei pääse saijaiskotiin.

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 18:07"]

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 17:58"]Asiallisia vastauksia, kiitos. Tämä ketju ei käsittele äidinkielen taitamista.

[/quote]

Käsitteleekö se sitten jonkun muun kielen ymmärtämistä? Vaikea se on ihmistä kovin vakuuttavasti ottaa, jos ei omaa äidinkieltään osaa.

[/quote] Miten vitussa tiedät ap:n tai edes mun äidinkielen

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 19:28"]

13 -tekstisi oli aivan kuin omia tuntemuksiani olisin lukenut. Tuollaista minunkin elämäni on ja koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten noiden eväideni kanssa ole osannut olla niin hyvä äiti kuin haluaisin. Lisäksi lasteni isä hylksäi heidät, joten tämä p*ska valitettavasti koskettaa myös heitä. Koska isää ei ole, olen joutunut entistä kovemmin pinnistelemään sen suhteen, että olisin omille lapsilleni sekä rakastava äiti että isä. Ei ole ollut helppoa.

Siinä olen samaa mieltä kuin aikaisempi kirjoittaja, että ihan oikeasti koulusssa pitäisi rajoittaa kaikenmaailman korttien ja lahjojen väsäämistä -omat lapseni joutuvat joka vuosi uudelleen ja uudelleen käymään läpi sen raskaan taakan, että isää ei ole.

[/quote]

Voi ei, kuulostaa rankalle! Mulla on käynyt sentään sellainen flaksi, että onnistuin saamaan lasteni isäksi mitä parhaimman ja osallistuvimman miehn. Se kai mut tässä pitäkin, vaikka muuten en paljoakaan välitä. Sen verran kumminkin on järkeä päässä, että ymmärrän kultakimpaleen arvon.

Tsemppiä ja jaksamista. Ei ole helppoa koko ajan vastata kaikesta ja lisäksi koko ajan reflektoida omaa olemistaan. 

-13

[quote author="Vierailija" time="16.08.2014 klo 19:33"]

Mun mies on hylätty 5vuotiaana. Asui lastenkodissa ja kävi joskus mummollansa. Isä kävi katsomassa kerran ja äitiä tapasi joskus.

No mies mies on ainakin katkera ja sillä ei ole sukua ollenkaan. Ei luota ihmisiin ja inhoaa sossuja. Kyllä se hylkääminen näkyy mun miehen luonteessa ja ei ole helppo luonne. Varmaan perusturvallisuuden tunne huono. On hyvä isä meidän pojille  ja usein puhutaan että nyt kirous on ohi, kun hänen vanhenpansa on kuolleet.

Itsekkin kärsin siitä että miehellä ei ole sukua joita voitaisiin tavata. On ollut yksinäinen ihminen ja joutunut tekemään kaiken yksin, kun ei ole ollut tukijoita. En ikinä suosittele kaiken mailman pikku jutuista huostaanottoa. Mieheni siis hylättiin koska äiti niin halusi. Lapsi pilasi hänen  elämänsä ja sai lapsensa 17v. ja vasta sen jälkeen tuli abortti mahdolliseksi, kun mieheni oli syntynyt.

Kyllä hylkääminen jättää jälkensä jos ei pääse saijaiskotiin.

[/quote]

kyllä hylkkäminen jättää jälkensä vaikka pääseekin sijaiskotiin tai adoptoidaan, sitä miettinn miksei kelvannut oikeille vanhemille olinko liian tuhma lapsi

Mut on molemmat vanhemmat hylänneet teininä. Äiti ei oikeastaan ole koskaan ollut läsnä, aina juonut reippaasti alkoholia ja ihan totta puhuen mulla ei oo yhtäkään onnellista muistoa, jossa olisin äitini kanssa tehnyt jotain. Muun sukuni kanssa en myöskään koskaan ole ollut läheinen. Veljestänikin olen etääntynyt. johtunee hänen itsemurha-ajatuksista.

13 vuotiaana olo oli yksinäinen, isä ei halunnut minua ja muutin äitini luokse, joka uhkaili huostaanotolla. Aloitin parisuhteen itseäni huomattavasti vanhemman miehen kanssa ja jotta pääsisin turvallisempaan ympäristöön, muutin vieraalle paikkakunnalle poikaystäväni kanssa yhteen 16-vuotiaana.

Parisuhde oli huono, minua petettiin, mies valehteli ja oli väkivaltainen. 21 vuotiaaksi sinnittelin.

On vaikea sanoa, mikä osa käyttäytymisestäni johtuu vanhemmistani ja mikä kokemastani henkisestä ja fyysisestä väkivallasta parisuhteessa.

Tällä hetkellä erosta on muutama kuukausi. Saan paniikkikohtauksia enkä osaa luottaa miehiin. En näytä heikkouttani kellekään, olen koko ikäni joutunut salaamaan negatiiviset tunteet ja häpeän niitä suuresti. Ulkoisesti vaikutankin siltä, että elämässäni on kaikki kohdallaan.

En tunne olevani tarpeeksi hyvä. Pyrin laihduttamaan ja minulla on ollut syömishäiriö, tällä hetkellä oireilen vahvasti.

Isäni pyysi, että saisi tavata minut, kun oli käymässä asuinpaikkakunnallani. En yksinkertaisesti pystynyt edes sanomaan hänelle, että en halua nähdä häntä varmaan enää ikinä. Valehtelin, että olisi muuta menoa. Äitini sairastaa syöpää ja hänellä on todettu vakava masennus. On myös alkoholisti ja hänelle määrättiin rauhoittavia lääkkeitä, joita ei saa käyttää alkoholin kanssa (Opamox). Äitini toivoo myös jollain tasolla kuolevansa ja pelkään, että hän tappaa itsensä jollain tavalla tai yksinkertaisesti kuolee. En siltikään pysty häntä mennä tapaamaan.

Mitä mä mietin? Miksi juuri minä? Miks mun elämässä on tapahtunut näin paljon kaikkea kamalaa. Miksi mun veli, joka on elänyt saman elämän kuin minä, on halunnut viimeiset 10 vuotta tappaa itsensä mutta mä oon jollain tasolla jopa onnellinen ja rakastan elämää? Jollain tasolla mä en edes sisäistä tätä mun tilannetta. Saatan ajatella mun lapsuutta ymmärtämättä täysin, että ne asiat on oikeesti tapahtunut mulle ja mä oon kokenut sen kaiken. Ennen kaikkea mietin, löydänkö koskaan itselleni miestä, joka haluaa mut kaikesta mun kokemasta huolimatta. Salaa toivoin, että joku pitäisi musta huolta tässä maailmassa. Ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, että mun ei tarvitse enää pelätä ja kaikki on hyvin nyt.