Lapset tulee koirat lähtee?

Alkuperäinen kirjoittaja jatkaa vielä...

Muutimme hissittömään taloon koska muuta ei ollut tarjolla. Edellinen koti oli hissitalossa, mutta hissi oli todella pieni. Vaunut, koirat ja aikuinen ei mahdu yhtä aikaa. Vauvana vein lapsen hissillä alas ja hain koirat erikseen. Vaan eipä onnistu 1-vuotiaan kanssa. Asumme alueella jossa uusissa taloissa maksaa asunnot 6000 e/m2 eli vanhaan on tyytyminen taviksilla ja me olemme taviksi. Vanhoissa ei ole hissejä. Asia ei oikeastaan tähän liittynyt ja hissin olemassaolo tai puuttuminen ei tähän kuvioon vaikuta. Tällä hetkellä tuon yhden lapsen ja kahden koiran kanssa pärjään yksinkin ihan hyvin, ongelmia vaan tulisi jos lapsia on kaksi. Työkaveri ehdotti juoksuvyön käyttöä, se oli hyvä idea. Koirat osaa kulkea ihmisten takana rappukäytävässä eikä ongelmia yleensä tule. Uroksia kun ovan niin juoksuinen narttu on ihan oma lukunsa...

Päädyin nyt siihen että alan etsiä koirille ulkoiluttajaa 1-2 kertaa viikossa. Hintoja vähän jo soittelinkin ihan ammatti-ihmiseltä. Sitten on tietysti nämä 4h-kerhoilaiset yms erikseen. Matkustelua emme harrasta ja jos lähdemme niin koirat kulkee mukana, se ei ole ongelma. Ihan nämä tavalliset arkipäivät tuottaa haasteita.

Mieheni on sitä mieltä että odotamme toisen lapsen hankinnan kanssa kunnes esikoinen on vähän isompi. Eli silloin voisi kävellä itse rappuset ja ulkona. Nytkin kyllä jaksaa jo pikkulenkit kävellä ja ulkoiluttaa mielellään samalla omaa lelukoiraansa :) Tämä on ehkä järkevin ratkaisu. Tämän alkavaa uhmaa osoittavan lapsen kanssa on jo ilman koiriakin välillä kestämistä, ehkä on viisainta ettei tule vauvaa tähän rakoon.

Meillä kävi koirakouluttaja kotikäynneillä ja tuosta koirien lepopaikasta on ollut puhetta. Ongelma on siinä että toinen koiramme haluaa olla koko ajan lähellä. Rakensin sille jotain pesäkoloa, mutta ei se sinne mennyt. Tavallaan tykkää lapsesta ihan hirveästi, mutta toisaalta pelkää eikä osaa luottaa siihen. Kai tämä on yksi näitä lapsen hoitoon liittyviä asioita joissa kärsivällisyyttä kysytään. Mielestäni tässä asiassa lapsi on se jota pitää kouluttaa, eli ettei koiria saa edes koskea, kun ei vielä osaa omaa voimaansa säädellä.

Kiitos kaikille vastauksista :) Näissä nettikeskusteluissa on tapana että asiat jotenkin kärjistyy ja syntyy ehkä väärä kuva ihmisistä. Omasta jaksamisesta en ole niinkään huolissani kun mieheni. Hän on sitä ihmistyyppiä joka kärsii hälinästä ja tarvitsee paljon omaa rauhaa ja lepoa. Pohjimmiltaan varmaan on kyse parisuhteen perus-ristiriidasta: minä haluaisin vauvan, mies ei (vielä). Koiria on sitten helpoo syyttä vaikka ovat vain osa totuutta. Lapsemme kummit kyselee koiria hoitoon eli voisivat joskus sielläkin majailla koululaisten kavereina. Ei muuta kun miehelle hermolepoa jos lämpenisi noille lapsentekopuuhillekin ;)

Pieni tietoisku teille koirattomille: koira ei todellakaan niin vain sopeudu uuteen kotiin ja ala rakastamaan uutta perhettään! Meille tuli koira monta vuotta sitten alkoholi perheestä ja koirapoika kärsi aikansa omia traumojaan. Kun olin voittanut sen luottamuksen puolelleni, niin meitä ei erota mikään. Uskollisempaa koiraa saa etsiä.

Meillä on alle vuoden ikäinen vauva ja toinen tulossa. Koira on ns.aika iso (40kg) ja koira kunnioittaa 9kk ikäistä tytärtämme niinkuin kuuluukin. Samaa olen alusta alkaen opettanut tytölle ettei koiraa todellakaan kiskota eikä nipistellä.

Asumme rivitalossa. Se on ollut ihan tietoinen valinta, että kun koiran ja kissan olen ottanut, niin kerrostaloon ei tarvitse muuttaa.

Eikä meillä ole todellakaan käynyt mielessä että koirasta luovuttaisiin. Miksi ihmeessä siitä luovuttaisiin? Kyse on aina asenteesta ja omista valinnoista! :)

Olen kokenut tuon elämäntilanteen, ap. Sillä erotuksella, että mulla oli parhaimmillaan kolme koiraa ja kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla. Rankkaa se oli! Miten selvisin? Ymmärtämällä, että rivi- tai omakotitalo lähikaupungissa on ainoa vaihtoehto. Asumme siis myös pk-seudulla. Meillä on oma piha, johon koirat pystyy päästämään. Se helpotti todella paljon lasten ollessa ihan pieniä. Lisäksi meillä kävi koirien ulkoiluttaja monta kertaa viikossa hoitamassa juuri tuon iltapäiväulkoilun. Nuoria, koiria rakastavia tyttöjä ja poikia on paljon! Joku saattaisi jopa innostua menemään agilityyn koiranne kanssa.

Lapsen kanssa tilanne voi mennä vielä pahemmaksi tuon turkista kiskomisen kanssa. Meillä toinen lapsi rupesi kolmevuotiaana kiskomaan koiraa, koska huomasi minun suuttuvan siitä. Se oli tapa saada äiti huutamaan kivasti... Suosittelen koiran eristämistä lapsesta eri tilaan lapsiportilla, sillä koiralla on oikeus olla rauhassa. Välillä se voi toki olla valvotusti samassa tilassa.

Ap jatkaa.. Rakastan koiramme ja nautin suuresti heidän kanssaan olemisesta. Remontin jälkeen lattia meni heti naarmuille kynsistä, jotka kyllä leikkaan joka viikko. En rinnasta koiriani teuraseläimeen, viittasin yleisesti eri eläinten asemaan. Haaste on se kun vuorokauden tunnit ei riitä kaikkeen. Ratkaisuna tällä kertaa avun pyytäminen.

Enkä todellakaan anna lapsen repiä koiria, vaan puutun heti jos näen tapahtuvan, tarvittaessa tyttö käy jäähyllä. Pieni lapsi vaan unohtaa niin kovin nopeasti, mitä saa tehdä ja mitä ei... Eikä toistaiseksi ole kasvanut silmiä selkään.

Ei helvatta kun kiukuttaa lukea tätä ketjua. Miten ihmeessä te olette niin perhanan tyhmiä, ettette osaa ennakoida? Miettiä etukäteen erilaisia tilanteita 'mitä jos'-tyyliin?! Ja varsinkin elävän olennon kohdalla! Haluat koiran/kissan/lapsen jne. niin pitäis vähän ensin miettiä, mitä jos ne vaikka sairastelee? Tai joudut työttömäks -onko varaa... jnejne. Että mitenhän kummassa ne lapset ja elukat on ennen hoidettu ihan kunnialla - ja niitä elukoita on voinut olla navetta ja pihapiiri täynnä... Ja nykymammalle on niin hirveän vaikea ulkoiluttaa lapsi ja koira... Mietipä ap vähän uudestaan. Sulla on vastuu, kanna se, äläkä pakoile mukavuu..., anteeks, laiskuuteen. En ikinä myy koiraa hlölle, joka on luopunut sellaisesta pikkulapsi-aikana vedoten noin typerään ja säälittävään syyhyn.

51; miten niin on ennen hoidettu koirat ja kissat kunnialla? Onko se ollut kunnialla hoitamista, että kissat ovat eläneet omaa elämäänsä miten taitaneet, pyydystäneet omat ruokansa, ja pari kertaa vuodessa on hukutettu ylimääräiset kissanpennut? Tai että koira on elänyt metrin mittaisen narun päässä läpi elämänsä, välillä sille on tuotu ruuantähteet ja välillä käyty karjumassa että ole hiljaa? Nykyään lemmikit saavat erinomaista hoitoa, kuten ap:n koiratkin, ja on aivan turha yrittää syyllistää häntä vastuuttomaksi koiranomistajaksi. Vai voitko kuvitella tilannetta vielä 80-90-luvulla, jolloin joku olisi vaivautunut edes hankkimaan mitään lääkkeitä allergiselle eläimelle? Kaikkeen eläinten kokemaan vaivaan oli silloin vielä yksi yleislääke, joka löytyi lähimmän metsästystä harrastavan asekaapista. Ei sitä kauhisteltu millään lailla.

Huomaa, että tässä ketjussa on paljon hyvin nuoria kirjoittajia. On ihan ymmärrettävää, että kun omassa elämäsässä lemmikki on ensimmäinen ja ainoa elävä olento, josta on koskaan pitänyt huolta, niin eläimiin suhtaudutaan hyvin suojelevasti. Koira ei kuitenkaan ole ihminen, se on tyytyväinen kun saa elää hyvää koiranelämää. Ap:n koiraa ei kukaan ole kohdellut huonosti eikä tule kohtelemaan huonosti. Ihmisen elämässä vaan on tilanteita joissa voimat ei riitä kaikkeen. Silloin on karsittava siitä päästä mikä tuottaa vähiten vahinkoa, ja tyytyväinen koira, joskin elämässä eri osoitteessa, on paljon parempi vaihtoehto kuin huonosti voivat ihmiset.

Kyllä mä laittaisin sen lapsen pihalle.

Lisäys vielä aloittajalta. Mieheni tekee työtä johon ajoittain kuuluu ulkomaanmatkat eli joskus joudun pärjäämään yksin. Nyt osa-aikatyössä on vielä mennyt, mutta mites kun siirryn kokopäivätyöhön syyskuussa, hoitopaikan aukiolot on rajalliset ja entä jos toinen lapsi tulee. Mies on minua vanhempi ja toisen lapsen hankintaa en halua lykätä liikaa. Mieheni isä ehti kuolla jo ennen omamme syntymää, mikä oli tavattoman surullista.

2: Fakta vaan on se että rakastan lastani enemmän. Tavallaan karua mutta totta :) En tiedä miten tosissaan olit...

No jaa, meillä on 4 koiraa ja välillä pentueita, ja 2 lasta, ja molemmat käymme kokopäivätyössä, ja hyvin pärjäillään... Totta kai koirien pito on elämäntapa, ja siihen ryhtyessään pitäisi jo miettiä että se oikeasti kyllä rajoittaa menoja. Ja muutenkin vähän määrää miten elää, esim. moni valitsee asua rivitalossa kerrostaloa mieluummin siksi että kun on edes pieni piha on helpompaa, ja kun on maantasossa. 

Itse kun kasvatan koiria niin suren aina kovasti kun luen tällaisia kirjoituksia, kun ajattelen asiaa omien rakkaiden kasvattieni kohdalle :( Tulee olo, että miksi ihmeessä ihmiset ei mieti näitä asioita ennen koirien ottamista jo. Ja kun toisaalta, nuo kaikki ongelmat on lopulta lyhytaikaisia ja täysin ratkaistavissa. Lapset kasvaa nopeasti ja sitten ei ole enää noin vaikeaa. Eli kyllä, ajattelen että on itsekästä tilanteessanne luovuttaa ja luopua koirista. Mutta toisaalta parempi uusi kotikin se, jos koirista tulee teillä inhottuja ja välinpitämättömästi kohdeltuja...

Ymmärrän täysin. Meillä on vain yksi koira, mutta pienten lasten kanssa koiralle ei vaan riitä tarpeeksi aikaa. Ennen lasten saantia en osannut kuvitellakaan miten hankalaa on aikatauluttaa koiran hoito kaikkeen muuhun päiväkoti- ja työhärdelliin. Emme ole luopumassa koirastamme, mutta kyllä välillä mietin että se ansaitsisi parempaa. Uskon kuitenkin, että kun lapset vähän kasvavat, niin koiralle löytyy taas enemmän aikaa.

Ryhdistäydy! KAKARAT KURIIN ja selkeet säännöt, mitä on myös noudatettava. Hommaa koiranulkoiluttaja. Naapurustosta joku teini, joka varmasti auttaa eikä pyydä maltaita.

Näin se on. Itse asun omakotitalossa joten pissahädät ja ripulit onnistuu oven avauksella . Samanlaista sitoutumista vaatii kuin lapsetkin, koirista voi hankkiutua eroon jos haluaa helpotusta arkeen (samoin lapsesta). Itse olen valintani tehnyt ja näillä mennään. Lähipiirissäni on ollut "allergioita " joiden vuoksi on koirasta hankkiuduttu eroon. Mystisesti se allergia on parantunut kun lapsi kasvaa ja alkaa vinkumaan koiraa. Mitä jos harkitsisit koiranulkoiluttajaa kerran päivässä/ muutama kerta viikossa. Silloin voisit järjestää esim uimareissun työpäivän perään kun koirat on lenkitetty .

No mutta jos tulisi se toinen lapsi niin sitten olisit kotona taas. Ei yksinoloa koirille.

Muuttakaa mieluummin, radikaali ratkaisu toki sekin, mutta niin koirista luopuminenkin.

Hyvä ihminen laita ne koirat ensi tilassa pois! ne on eläimiä, tottuvat heti uuteen perheeseen ja kaikilla on hyvä olla. Viherhihhuleiden puheet on sitä tasoa, että niihin ei kannata kiinnittää mitään huomiota.

Koirat saavat jossain hyvän kodin ja te paremman elämän. Tuohon ei tosiaankaan tarvitse liittyä mitään dramatiikkaa, elämästään ei kannata tehdä vaikeampaa, kuin se jo on.

Koirista luopuminen nyt ei ole ollenkaan radikaali ratkaisu! Meillä lähti kissa kun vauva tuli, koska kissa päätti itse muuttua ulkokissaksi. Annoin pois ja varmaan oli jossain onnellissempi.

Eläimen voi helposti antaa pois, ei ne siitä kärsi. Sitten kun lapsesi ovat isompia, voit ottaa taas koiran. Jos nyt venytät päätöstä, lapsesi alkaa kiinytä koiraan ja on vaikeampi luopua. Nauti pikku lapsiajasta.

Niinkuin nyt muutto ja koran poisantaminen olisivat samalla viivalla, järkeä peliin!

Ennen omia lapsia ihmettelin niitä, jotka pistävät koiran pois kun lapsia tulee. Ajattelin että siinä paljastuu että ihminen ei sitten ollutkaan kovin vastuullinen ja pitänyt koirastaan. Nyt ajattelen täysin toisin päin; asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen, ja jos koiran kanssa eläminen on hankalaa, silloin koirasta luovutaan. Se juuri on järkevää toimintaa. Koira on vain koira, se elää sen hetkensä ja jos siitä pidetään huolta, on ihan sama missä perheessä se elämänsä elää. 

Meillä on kaksi lasta ja koira, ja ole niitä harvoja kaveripiirissä, jotka ovat koiran pitäneet. Olen niin kiltti ja jotenkin sitoutunut koiraan, etten ole laittanut sitä pois, ja suoraan sanottuna päivittäin kaduttaa että se tuli aikanaan otettua, ja odotan innolla, milloin se tuosta ymmärtää kuolla pois paikkoja sotkemasta, vaivaa aiheuttamasta ja rajoittamasta elämää. Se on onneksi sen verran iäkäs että tuskin tarvitsee kovin kauaa odottaa.

Ennen lapsia vaan ei voi tietää, kuinka paljon työtä koiran hoitamisen sovittaminen lapsiperheen elämään vaatii. Me olemme esimerkiksi, koska meillä ei ole koiralle hoitopaikkaa, matkustaneet viimeisen kuuden vuoden aikana kaksi (2) kertaa jonnekin yön yli minne ei voi ottaa koiraa matkaan. Minulle se on melkoinen uhraus, että emme voi perheenä mennä ja nähdä itsellemme tärkeitä ihmisiä, koska koiranhoidon järjestäminen on niin kallista ja työlästä. Puhumattakaan siitä kuinka paljon koira rajoittaa lasten kyläilyjä (allergiset eivät voi tulla kylään, esimerkiksi oma kummipoikani ei voi tulla koskaan leikkimään meille omien poikieni kanssa koiran vuoksi) ja kuinka paljon koirasta on sotkua. Tällä hetkellä koira rajoittaa asumista, koska asumme vuokralla ja vain tämä yksi ainoa vuokranantaja sallii lemmikkien pidon.

Minä suosittelen vakavasti harkitsemaan koirista luopumista nyt kun lapsi on vielä niin pieni ettei ymmärä ikävöidä niitä. Myöhemmin on hankalampaa, kun lapsi on jo vähän kiintynyt koiraan, ja voi kokea että koirasta luovuttiin hänen vuokseen.

Lapset ovat lapsia vain hetken, ja se pikkulapsiaika on kaikkein rankinta siinä mielessä, että silloin lapset tarvitsevat runsaasti perushoitoa. Kannattaa miettiä, onko mitään järkeä siinä, että tekee muutenkin hankalasta ajasta koiran vuoksi hankalampaa. Koiran voi ottaa myöhemmin uudelleenkin, kun lapset ovat kasvaneet. mut niitä pikkulapsiajan vuosia ei vaan saa takaisin enää ikinä.

Alkuperäinen kirjoittaja täällä taas... Kiitos paljon hyvistä ja monipuolisista vastauksista. Isoin haaste tässä lienee se että koirat ovat alusta asti olleet enemmän minun kuin mieheni harrastus. Ja nykyisessä elämäntilanteessa en pysty ilman miehen tukea ja apua koiria hoitamaan.
Muutettiin nykyiseen asuntoon vasta kuukausi sitten eli muutto ei ole mahdollinen vaihtoehto. Asutaan Helsingissä, omakotitaloon täällä ei todellakaan ole varaa ja naapurikunnassa asumista on jo kokeiltu heikoin tuloksin (mies uupui pitkään työmatkaan ruuhkissa).
Sitä ei todella voi arvata mitä elämä on pienen lapsen kanssa. Eikä muutenkaan elämäänsä voi ennustaa. Kun otin koiran, asuin yksin ja opiskelin. Tottahan sen voisi päätellä että lapsia joskus tulee, mutta ei milloin ja mihin elämäntilanteeseen. Asuttiin koirien tulon aikaan vielä pohjois-pohjanmaalla ja kuvittelin tässä vaiheessa elämääni asuvani Tyrnävällä maalla omakotitalossa. Vaan elämä vei toisin ja nyt asutaan helsinkiläisessä lähiössä.
Toinen koira varmasti sopeutuisikin uuteen kotiin, toinen taas on allergikko ja hoidollisesti aika vaativa tapaus.

Olenkin tuota keventämistä miettinyt. Nyt esim. varasin trimmaajalle ajan ja ulkoiluttajaa olen miettinyt. Pitää vaan laskea riittäkö rahat.

Ja siihen toinen lapsi ja äitiysloma-asiaan palatakseni... Jos lapsia olisi kaksi ja olisin äitiyslomalla, en käytännössä voisi miehen töissä ollessa ulkoiluttaa koiria. Yksin kahden lapsen ja kahden koiran kanssa rappukäytävässä ja sen jälkeen ulkona kaupungin vilinässä.... alkaa olla jo vaarallista. Nytkin on tullut niitä tilanteita kun koirat on rapussa kiskoneet naapurin nartun perään ja olen meinannut kaatua. Varsinainen äippäloma on kuitenkin aika lyhyt.
Näkökulma siitä että lapsi ajan kanssa kiintyy koiriin oli tosi hyvä, en ollut tullut ajatelleeksikaan. Kiitos siitä.

En tiedä miten nyt toimitaan. Tämä on todella vaikea asia. Sekä minulla että miehelläni on usein mielessä tuo koirista luopuminen, mutta kun toisaalta ovat niin rakkaita ja meistä riippuvaisia. Olen itse tehnyt eläinsuojelurikos-ilmoituksia psykiatristen potilaitteni lemmikinpidosta. Tätä asiaa on eläinten kaltoinkohteluun aivat turha rinnastaa ja sitä kautta pyrkiä syyllistämään.