"Entisajan ihmisillä ei ollut mt-ongelmia. Ne ovat uusi keksintö." - allekirjoitatko?

Oli ennekin mielenterveysongelmia 1930-luvulla mummoni jolla oli varmaankin skitsofrenia oikein neuvottiin lääkärin toimesta tekemään lapsi, että tauti paranisi. Tuo lapsi on isäni. Ja ei parantunut.

Riivattuja on ollut iätajat

Ei ollut aikaa analysoida jokaista mielenliikettä, kun elämä oli selviytymistaistelua.

Mielenterveyden hyvä määritelmä on KYKY RAKASTAA JA TEHDÄ TYÖTÄ. Nykymaailmassa moni kipuilee näiden molempien kanssa.

Iloluontoisia naisia myös saatettiin teljetä laitoksiin. Mutta siinä taisi olla kyse ennemminkin kontrolloinnin halusta kuin että nainen olisi varsinaisesti mt-ongelmainen.

Seinähulluhan tulee entisaikojen tavasta kahlita mielenterveysongelmista kärsivä talon seinään. Tällä kulttuuritaustalla en ihmettele että Suomessa mt- ongelmat ovat edelleen jonkinasteinen tabu vaikka muutosta parempaan on toki tullut.

Se, ettei entisaikana ollut mielenterveysongelmia on täyttä kuvittelua ja nostalgista idylisointia jolla ei ole totuuspohjaa.

Miksi vanhoissa klassikkokirjoissa joku on aina hermoromahduksen partaalla, kärsii hysteriasta tai on muuten vaan sekaisin? Sitten ne lähetetään jonnekin keski-Eurooppaan kylpyläparatolaan. Vammaiset ja pahasti hulluthan on tunnetusti laitettu hullujenhuoneelle tai köytetty kellariin pois silmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miksi sitten nykyään niitä on, jos ennenkään ei ollut?

Professori Elina Haavio-Mannilan erään noin 15 vuotta sitten Suomessa tehdyn tutkimuksen sivutuloksena näkyi, että naisten itsemurhat olivat merkittävästi lisääntyneet. Kun tätä ilmiötä tarkasteltiin enemmän, havaittiin, että kysymys on noin 40-vuotiaista naisista ja riskit masennukseen ja suorastaan itsemurhaan lisääntyivät sitä enemmän, mitä koulutetumpi nainen oli. Riski oli suurin huippukoulutetulla, eronneella 40-vuotiaalla uranaisella. Kun tätä tulosta selvennettiin vielä haastatteluin, tuli esille,että nämä naiset kertoivat kokevansa ikäänkuin "tulleensa petetyiksi" yhteiskunnan taholta. Nämä naiset ilmaisivat myös sellaisen näkökannan, että jos he saisivat nyt valita uran ja perheen tai lasten välillä, he valitsisivat lapset. Näiden naisten yhteisiä tuntoja oli, että he kokivat jääneensä jostain oleellisesti paitsi.

mies53v

Löytyyköhän vastapainoksi tutkimuksia vaikka 150 vuoden takaa naisista, joiden piti valita joko oma työ ja ura ihan vaikka kansakoulun opettajana tai avioliitto? Mitä ajattelivat 40-vuotiaana avioliiton valinneet naiset, jotka eivät koskaan päässeet toteuttamaan unelmiaan, kehittämään itseään ja elämään itsensä näköistä elämää? Entä mitä ajattelivat työuran valinneet naiset, jotka jäivät vaille parisuhdetta, seksiä ja lapsia, koska se oli hintana siitä, jos ei tyytynyt olemaan pelkkä perheenemäntä ja äiti ja muori hamaan hautaan asti?

Eikö kukaan heistä ehkä kokenut yhteiskuntaa eriarvoistavaksi ja epäreiluksi, tuntenut tulleensa petetyksi yhteiskunnan taholta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä 80-luvulla mun äitiäni hävettiin täällä maaseudulla. Nykyään ei tuommoista tarvitse katsella. Mä olin silloin lapsi ja mun näkökulmasta mun viiskymppinen äiti oli noin kuukauden välein ellei useamminkin todella vaikea ja hankala. Makasi vaikka viikon sohvalla ja lattialla, itkeä nyyhkytti, agressiivinen, kävi jääkaapilla, poltti tupakkaa eikä puhunut mitään. Ilma oli paksua siitä negatiivisuudesta. Siis mikähän se lattialla makaamis juttu oli? Toinen oli se hullu rahan käyttö. Melkein pisti huushollin konkurssiin.

Mikä olisi diagnoosi tänä päivänä? En tiedä mut jos mulle tulee sama tauti saa kantaa hoitoon vaikka väkisin. Äitini ei tuolloin suostunut eikä myöntänyt hoidon tarvettaan ja kaikki kärsi

Bipo, epävakaa persoonallisuus?

Ehkä, en osaa sanoa. Sen Muistan että hänen kasvonsa myös hieman muuttuivat, ne tavallaan olivat "turvoksissa" ja silmätkin oli oudot. Ei käynyt pesulla. Ja puhui paljon yksinään. Kävi jääkaapilla otti makkaran Ja meni syömään sitä sinne sohvalle makuu asennossa. tosiaan ei ollut työkykyinen vaikka talon töitä olisi ollut paljon.

Makasi vaan sohvalla kasvot seinään päin. Ei ottanut ketään huomioon. Tunteeton.

Bullshit. Mielenterveysongelmia on varmasti ollut olemassa yhtä kauan kuin nykyihmisiäkin. Ennen vanhaan oli paljonkin "erikoisia" tai suoraan hulluja ihmisiä. Varsinkin sotien jälkeen monet olivat todella traumatisoituneita ja sekaisin, edellisenkin sodan jäljiltä iso osa maamme miehistä kärsi ties mistä mielenterveysongelmista mutta niistä ei vaan kauheasti puhuttu. Oltiin niin sekaisin ja ahdistuneita että vedettiin vain vaimoa ja lapsia jatkuvasti turpaan ja teeskenneltiin, että kaikki on ok. 

Vierailija kirjoitti:

Iloluontoisia naisia myös saatettiin teljetä laitoksiin. Mutta siinä taisi olla kyse ennemminkin kontrolloinnin halusta kuin että nainen olisi varsinaisesti mt-ongelmainen.

Seilin saari.

Huh huh!

Mielenterveyssairauksia on ollut kautta aikojen paremmissakin piireissä. Monilla kuninkaallisilla on esimerkiksi todettu mt-ongelmia:

https://www.is.fi/kuninkaalliset/art-2000006468176.html

Myös Englannin kuningattaren puolison, prinssi Philipin, äiti oli mieleltään sairas:

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Battenbergin_prinsessa_Alice

Tavallisen kansan parissa taas mt-ongelmia piiloteltiin ja vaikeimmat tapaukset lähetettiin laitoksiin, joita tänä päivänä pidettäisiin täysin epäinhimmillisinä. Mt-potilaita mm. sterilisoitiin vasten tahtoa, joissain tapauksissa potilaita käytettiin myös ihmiskokeisiin.

Vielä 100 vuotta sitten mt-potilailla ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa, jos eivät sattuneet syntymään kruunun perijäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahtaisiko mieleltään terveet ihmiset ryhtyä johonkin noitavainoihin?

Nykyään rokottamattomien vainot. Uunit päälle.

Voisitteko te edes pysyä omissa ketjuissanne? Ei jaksaisi joka ketjusta joutua lukemaan noita juttuja.

Ex-mies jossain lapseen liittyvässä haastattelussa retosteli, ettei hänellä ole ollut mielenterveysongelmia. Sellaiseen ei ollut aikaa, kun piti töitä painaa jo lapsena. No, nyt on työnarkomaani. Osin senkin takia ex.

Riippuu, miten kauaksi "ennevanhaan" mennään. Esim. puolisoni isomummo oli puolet elämästään mielisairaalassa. Tämä siis 1900-luvun alkupuolella.

Vierailija kirjoitti:

No hohhoijaa, tietenkin oli mielenterveysongelmia. Sodan jälkeet miehet alkoholisoituivat, kun ei muuta mahdollisuutta traumojen käsittelyyn ollut. Perhe hakattiin hankeen, mutta koska työnteko luonnistui, niin hyvä mies oli kyseessä. Samoin naiset pieksivät lapsia, erityisesti tyttöjä, mutta lapsia kuuluikin piekseä, pahoja kun olivat jo syntyjään. Kasvettuaan nämä lapset toki pieksivät omia lapsiaan, sillä lapsethan olivat vain taakka vanhemmille. Ehkäisyä kun ei ollut saatavilla, ja kaikkien oli mentävä naimisiin, halusi tai ei.

Lapset olivat kilttejä, koska pelkäsivät. Kuvissa hymyiltiin, koska käskettiin ja muuten olisi tullut kepistä. Ainoastaan "huonoilla" ihmisillä oli ongelmia, kunnollisilla ei lainkaan. Kunnollisuus aina määriteltiin sen mukaan mitä itse oltiin. Rikkaat pitivät rikkaita kunnollisina, köyhät reippaita työntekijöitä.

Mitä tulee ulkonäköpaineisiin, mummoni oli rutiköyhästä perheestä, mutta niin vain harvoissa nuoruuden kuvissa oli tukka viimeisen päälle käherretty, ja uutta mekkoa päällä, sekä hattu ja laukku, sekä sievät kengät. Paikan päälle oli toki kävelty saappailla, mutta ne jemmattiin jonnekin ja vaihdettiin pikkukengät jalkaan. Helpommalla pääsee nykynuoret ulkonäön suhteen, poninhäntä riittää, farkuilla ja tennareilla voi mennä minne vain.

Naisten asemasta en lähde edes puhumaan, kyllä nykyään on paljon helpompaa.

kuka vitsaa säästää se lastaan vihaa ja ei tietenkään ennen ollut mt ongelmia saati että nykyään olisi muka helpompaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miksi sitten nykyään niitä on, jos ennenkään ei ollut?

Professori Elina Haavio-Mannilan erään noin 15 vuotta sitten Suomessa tehdyn tutkimuksen sivutuloksena näkyi, että naisten itsemurhat olivat merkittävästi lisääntyneet. Kun tätä ilmiötä tarkasteltiin enemmän, havaittiin, että kysymys on noin 40-vuotiaista naisista ja riskit masennukseen ja suorastaan itsemurhaan lisääntyivät sitä enemmän, mitä koulutetumpi nainen oli. Riski oli suurin huippukoulutetulla, eronneella 40-vuotiaalla uranaisella. Kun tätä tulosta selvennettiin vielä haastatteluin, tuli esille,että nämä naiset kertoivat kokevansa ikäänkuin "tulleensa petetyiksi" yhteiskunnan taholta. Nämä naiset ilmaisivat myös sellaisen näkökannan, että jos he saisivat nyt valita uran ja perheen tai lasten välillä, he valitsisivat lapset. Näiden naisten yhteisiä tuntoja oli, että he kokivat jääneensä jostain oleellisesti paitsi.

mies53v

Löytyyköhän vastapainoksi tutkimuksia vaikka 150 vuoden takaa naisista, joiden piti valita joko oma työ ja ura ihan vaikka kansakoulun opettajana tai avioliitto? Mitä ajattelivat 40-vuotiaana avioliiton valinneet naiset, jotka eivät koskaan päässeet toteuttamaan unelmiaan, kehittämään itseään ja elämään itsensä näköistä elämää? Entä mitä ajattelivat työuran valinneet naiset, jotka jäivät vaille parisuhdetta, seksiä ja lapsia, koska se oli hintana siitä, jos ei tyytynyt olemaan pelkkä perheenemäntä ja äiti ja muori hamaan hautaan asti?

Eikö kukaan heistä ehkä kokenut yhteiskuntaa eriarvoistavaksi ja epäreiluksi, tuntenut tulleensa petetyksi yhteiskunnan taholta?

Ennnen ei ollut tapana odottaa yhteiskunnalta suuria. Se on vasta myöhemmän ajan ilmiö.

Ihminen on siitä erikoinen olento, että sillä on pakko olla ongelmia. Nykyisin kun oikeita ongelmia ei aina löydy, niin niitä pitää kehittää vaikka mistä.

Esimerkkinä voisi pitää nykyistä "uhriutumiskulttuuria". Ollaan valmiita tuhoamaan jonkun ura, koska hän sanoi jotain epäsopivaa 15 vuotta sitten.  Pitää olla todella varovainen sanoissaan. Koskaan ei tiedä mistä ei voi enää huomenna vitsailla.

Tunteet on myös näytettävä somessa kaikille. Mikäli et ole liikuttunut kyyneliin kun naapurin Päivin nyrjähtänyt nilkka parani, niin olet tunnekylmä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on siitä erikoinen olent⁸o, että sillä on pakko olla ongelmia. Nykyisin kun oikeita ongelmia ei aina löydy, niin niitä pitää kehittää vaikka mistä.

Esimerkkinä voisi pitää nykyistä "uhriutumiskulttuuria". Ollaan valmiita tuhoamaan jonkun ura, koska hän sanoi jotain epäsopivaa 15 vuotta sitten.  Pitää olla todella varovainen sanoissaan. Koskaan ei tiedä mistä ei voi enää huomenna vitsailla.

Tunteet on myös näytettävä somessa kaikille. Mikäli et ole liikuttunut kyyneliin kun naapurin Päivin nyrjähtänyt nilkka parani, niin olet tunnekylmä ihminen.

"Esimerkkinä voisi pitää nykyistä "uhriutumiskulttuuria". Ollaan valmiita tuhoamaan jonkun ura, koska hän sanoi jotain epäsopivaa 15 vuotta sitten.  Pitää olla todella varovainen sanoissaan. Koskaan ei tiedä mistä ei voi enää huomenna vitsailla."

Tämä pitää paikkansa ainakin omalla kohdallani.

Olen saanut maistaa omaa lääkettäni. Mutta mielestäni ne jotka siihen on lähteneet mukaan ovat per*seen nuolijoita.

En allekirjoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennenhän joka kylässä oli ainakin yksi kylähullu. Muut piestiin hiljaiseksi, valittaminen kun ei ollut sallittua.

Muutamia harvoja kylähulluja oli, se on totta. Ehkä yksi tai kaksi 5000 asukasta kohden. Mutta ei niin että 40% kansasta olisi ollut hulluja ja lääkityksen sekä terapian tarpeessa kuten nyt.

Ei tietenkään kun ennen ei diagnosoitu eikä hoidettu muita kuin selvästi mielisairaita ihmisiä. Ei se tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi kärsineet masennuksista, ahdistuneisuudesta yms. Niistä vain piti kärsiä hiljaa itsekseen ja lääkitä itse itseään, millä kukin sitten parhaaksi katsoi.

Moni hoiti itselääkintänsä alkoholilla ja kyllä sitä moni päivänsäkin päätti, jos ei enää muuta ulospääsyä löytynyt. Toki monesti velvollisuudentunto perheenjäseniä kohtaan varmaan toimi itsemurhaa ehkäisevänä tekijänä. Oma kuolema kun olisi saattanut merkitä ihan kirjaimellisesti sitä, että puoliso ja lapset menettävät torpan ja joutuvat kerjäläisiksi. Aikana jolloin ihmisiä jäi kodittomiksi ja kuoli nälkään katovuosina muutenkin, ei omalle perheelleen halunnut samaa kohtaloa tieten tahtoen aiheuttaa.