Onko teillä koskaan ikävä äitiä ja isää, lapsuutta, kotia?

Ei ole, koska minulla ei ollut tuollaista ihanaa lapsuutta.

Vanhemmat olivat alkoholisteja. isä löi. Raitistuessaan hankki toisen vaimon ja perheen. Olen hylkiö.

Ei ole, koska lapsuuteni ei ollut mitenkään hyvä tai onnellinen. Vanhempani olivat äärimmäisen epäkypsiä ja itsekkäitä, isä narsistinen juoppo, joka oli löytänyt rinnalleen läheisriippuvaisen piilonarskun, joka pelkäsi saavansa nyrkistä, mutta ei lähtenyt suhteesta. Itsensä sijaan nyrkin alle heitti meidät lapset ja mahdollisti isän terrorisointia.

Lapsuuteni oli turvaton ja sen jälkiä korjataan vielä nelkikymppisenäkin. Löytyy autoimmuunisairautta ja kroonistunutta stressiä, paniikkihäiriötä yms. kivaa seurausta kamalasta lapsuudesta. Eli ei todellakaan ole ikävä mitään siitä. Lähinnä suren menetettyä potentiaalia ja elämätöntä elämää. Jos olisin saanut paremmat lähtökohdat ja paremman lapsuuden, olisi ollut voimia rakentaa aivan toisenlainen elämä.

Ei - Ei ole ikävä lapsuuteen tai lapsuuden kotiin vaikka minulle, niin kovin yritetäänkin vakuuttaa.

Joo mut ei se enää tunnu samalta vaikka vanhemmilla kävisi ja äiti hyysää. Lähinnä masentavaa kun ovat jo niin vanhoja ja vaivaisia ja tajuan kuitenkin olevani jo keski-ikäinen enkä mikään hyysättävä lapsi.

On, muttei niinkään lapsuutta, vaan perhettä ja ystäviä, joiden kanssa vietettiin niin monta yhteistä vuotta. En asu enää lapsuuden paikkakunnallani, en itse asiassa edes Suomessa. Joka kerta sinne palatessani mieleen iskee kova haikeus, ja lähteminen tuntuu aina yhtä kivuliaalta (erityisesti alussa itkin joka kerta, joskus jopa lähtöpäivää ennen).

Olen todella läheinen perheeni kanssa, ja kaipaan edelleen paitsi arkirutiineja (äidille kahvin keittämistä töistäpääsyä odottamaan, ja päivittäistä yhteistä kahvihetkeä) niin myös yhteisiä retkiämme ja arkista mukavaa yhdessäoloa. Kaipaan ystäviä, jotka eivät enää edes asu samassa kaupungissa. Heidänkin lapsuudenkotejaan, joissa vietimme niiin paljon aikaa. Kaipaan sitä spontaania yhdessäoloa, ystäväporukkaamme, sitä, miten aktiivista elämä oli. Harrastuspiirejä, joiden kanssa vietin vuosia.

Rakastan nykyistä kotiani, miestäni, lastani - asumme hirveän kauniissa ympäristössä, ja meillä on ympärillämme mukavia ihmisiä. Mutta lapsuudenkoti on sydämeni koti, kaikki tutut maisemat, reitit, tapaamispaikat, puistot, vadelmapensaat, joenvarsi, tallinpiha, kiipeilypuut ja -kivet, unohtumattomat hetket koulussa ja lukiossa, laiturit, joilla hengailtiin kesällä, piknikpaikat, paras korikeinu ja salaiset juominkipaikat, ajelureitit, kesäinen tori... Kaikki se on nyt poissa. Tai pikemminkin, minä olen poissa niistä. Yli 20 onnellista, täyttä vuotta siellä on jättänyt niin voimakkaan tunnejäljen, etten kykene oikein edes kuvailemaan sen kokonaisvaltaisuutta. En usko sen ikävän koskaan helpottavan kokonaan. Voisinpa yhdistää nykyisen elämäni ja nykyisen ympäristöni siihen elämään. Asuisimmepa lähempänä, jottei menetys olisi yhtä kova.

Viime aikoina olen kaivannut paljonkin. Muutin loppuvuodesta Helsinkiin töiden perässä ja tällaisen maalaisen on ollut vaikea sopeutua Helsingin ruuhkaiseen vilinään. Muuten inhoan tätä nykyajan digitaalisuutta ja kaipaan niitä lapsuuden ja varhaisteini-iän vuosia 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Silloin kaikki tuntui niin huolettomalta ja parasta oli, kun jaksoin lukea ja lukea paljon kirjoja. Nykyään ei ole aikaa eikä niin enää paloa. Joskus toivon, että teknologian kehitys olisi voinut jäädä Nokian 3310:n tasolle ja maailma olisi analogisempi.

Ei todellakaan ole.

Päätin jo joskus 8 luokalla että lähden hittoon kotoa heti kun vaan 9 luokalta pääsen. Hain opiskelemaan lähikaupunkiin.

Olin nuoren kiukkuisen ja dominoivan yh äisin lapsi. Elin kurissa ja nuhteessa, rakkaudettomassa ja kylmässä perheessä jossa ei koskaan kannustettu eikä kehuttu eikä puhuttu tunteista. Ainoa tunne joka näytettiin avoimesti oli vihaisuus, rankaiseminen ja sitä myltä huutaminen.

Jostain kumman syystä olen ollut äitiini ja hänen mieheensä yhteydessä sittemmin koko ikäni, harvakseltaan kylläkin, nähty ehkä kerran vuodessa kesällä, puhelut n 2 kk välein, joulukortit lähetetty ym perinteisyä, vaikka en edelleenkään kaipaa äitiäni yhtään.

Joskus kun menen heille käymään vähän velvollisuuden tunteesta, tunnen fyysisiä ahdistulsen oireita hetki ennen pihaan kurvaamista.

Mulla vanhat vanhemmat ovat tosi huonokuntoisia, isä ei enää pääse kotiin sairaalasta ja äiti odottelee noutajaa kotosalla. Kaipaan kyllä sitä lapsuuden ja nuoruuden huolettomuutta, aikaa, jolloin minulla oli vielä vanhemmat, ei rauhaisia vanhuksia, joiden persoonakin on jo erilainen. Nyt vihdoin olen välillä myös kaivannut aikaa, kun oma lapseni oli pieni, hänen oltuaan 4 v maailmalla.

Kaipa se nostalgisointi kuuluu ikään, sillä järkipuoli minussa muistaa kyllä hyvin, ettei kumpikaan aika niin hienoa ollut silloin aikanaan, vasta nyt, kun muistoilla on kultareuna. Tai kuten äitini sanoo: "kaikki siirtymävaiheet ovat perseestä".

Ei. Mutta meillä oli ehkä erilainen lapsuus. En muista että omani olisi ollut huolettomuuden ja huolenpidon värittämä.

*raihnaisia, ovat toki rauhaisiakin.

Kaipaan sitä tunnetta, että ei tarvitse yksin hoitaa kaikkea. Olen yksinhuoltaja, olen vastuussa kaikesta.

Lomilla mennään isovanhemmille, hetkeksi lepoa. Joku toinen hoitaa ja huolehtii.

Kaipaan sitä aikaa kun äitini eli ja oli terve. Olen yksinhuoltaja ja vanhempani ovat kuolleet jo kauan sitten ja entinen anoppi kuoli myös muutama vuosi sitten. Nyt pitää kaikesta huolehtia yksin ja koulusta viestejä pukkaa wilman kautta, lisäksi työstressi. Sitten varmaan vasta helpottuu kun lapset alkavat tulla aikuisiksi.

Olen jo 85-vuotias.  Onkohan kummallista, että kaipaan yhä äitiä ja isääni.  Vanhempani olivat rakastettavia ihmisiä, rehellisiä, turvallisia, luotettavia.

Joskus huomaan ajattelevani, että - ehkä me vielä tapaamme!  Kenties jossakin ylimääräisessä olotilassa, kun mikään 'maallinen '  ei enää rasita saati vaivaa.

Ihmisellä on rajoituksensa: tänne vaivalla synnytään ja täältä enemmän tai vähemmän hankalasti lähdetään. Siinä kaikki. Sellainen on ihmisen suku.

On. Äiti kuoli reilu vuosi sitten. Itse olen pian 50v. 

Tämä on kyllä selkeästi luonnekysymys. Oma lapsuus oli onnellinen ja hyvä, mutta en ikinä haluaisi sinne enää palata. Olin ikionnellinen, kun sain työn jotta pääsin omilleni ja en ole sen jälkeen kaipaillut vanhempien nurkkiin. Pidän kiireisestä aikuisen ihmisen elämästä ja pidän näitä ruuhkavuosia ihan normaaleina. Ehkä niiden jotka haikailevat lapsuuteen kannattaisi pistäytyä lääkärissä? Masennusta?

115: Mun mielestä lääkäriin pitäisi mennä sen, jonka mielestä elämän kuuluu olla kiireistä ja ruuhkaista.