Onko teillä koskaan ikävä äitiä ja isää, lapsuutta, kotia?

On. Olen 12 mutta silti.... ikävä sitä kun olin pieni. suru

Ei ikinä. Lapsuus oli ihan paskaa, ei saanut ikinä päättää itse mistään itseä koskevasta asiasta, ja kaikki omat mielipiteet, ajatukset ja tunteet mitätöityi oitis pelkästään sillä että vuosia oli vähän.

No sairaana olisi kivaa olla kotokotona olkkarin sohvalla makoilemassa aidin passatessa. Muutenkin haluaisin nahda vanhempiani useammin. Mutta matkaa on niin paljon, etta ovelta ovelle kestaa 17-18 tuntia. Pihaleikkeja olisi kiva leikkia sisarusten kanssa. Mutta muuten... mun lapsuus oli koyha ja aika yksinainen kaverien suhteen. En ikavoi lapsuutta.

Kun katson kuinka poikani pelaa pihasählyä/futista kavereidensa kanssa tai futisjoukkueessaan, tulee omat pikkukölviajat mieleen. Suurin huoli oli se, että tuliko varmasti tarpeeksi jengiä kunnon pihapelejä varten. Tai voitetaanko naapurikadun sakki.

Olen kateellinen.

On ikävä. Voi kun vois olla vielä kerran lapsi ilman huolen häivää.

Ei ole. Mummoa, joka oli lapsuuteni ainoa turva, on joskus ikävä ja näen hänestä säännöllisesti uniakin. Mutta hän on jo poissa. Muita en kaipaa, eikä tarvitsekaan.

Ihan kamala ikävä. Asun nykyään ulkomailla, joten kaikki on täysin erilaista kuin lapsuudessa enkä näe vanhempiani kuin muutaman kerran vuodessa. Toisinaan tulee jaksoja, jolloin kaipaan niin paljon lapsuuden huolettomia aikoja, sitä viattomuutta, onnellisuutta ja turvallisuudentunnetta. Majojen tekemistä takkahuoneen lämpöön kylminä talvipäivinä, pikkusiskon vauva-aikaa, aikaisia viikonloppuaamuja kun vanhemmat vielä nukkuivat ja itse istuin pöydän ääressä piirtämässä maailmoja Astrid Lindgrenin tarinoista. Muistan vieläkin todella yksityiskohtaisesti nuo hetket - seinäkellon hiljainen tikitys, viileä lattia paljaiden varpaiden alla, ikkunassa roikkuva kissakoriste ja ääni, jonka vedettävä värikynälaatikko päästi avautuessaan. Joka lauantai saunan jälkeen katsoimme siskoni kanssa Kultaiset sadut -sarjaa ja äitini teki meille herkulliset hedelmälautaset täynnä omenoita, päärynöitä ja mandariineja. Kylminä talvi-iltoina myös käperryimme koko perhe vanhempieni sänkyyn peittojen alle ja kuvittelimme olevamme poron vetämässä reessä, matkalla halki lumimyrskyn... Kaikkia hassuja juttuja joita teimme yhdessä, niitä on niin ikävä :(

Ikävöin myös lapsuuden kesiä, jolloin kiersimme sukulaisten luona Länsi- ja Pohjois-Suomessa. Viikot suvun yhteisellä mökillä Lapissa, jotka olivat täynnä saunomista, uimista ja yöttömiä öitä serkkulauman kanssa. Erityisesti ikävöin tätini vanhaa punaista puutaloa pohjanmaalaisessa idyllissä, joka oli pienen lapsen silmissä kuin Huvikumpu. Kapeat ja jyrkät portaat yläkertaan, natiseva puusänky, hurjat ja pimeät ullakot... Pihan poikki kiemurteleva polku joka päättyi puulämmitteiseen saunaan, uusien perunoiden mutustelu pihapöydässä ja vastapäisen talon kahden hevosen paijailu ja ihmettely. Nyt tuota taloa ei enää ole, se joutui purkukäskyn hampaisiin kymmenen vuotta sitten. Voi kumpa voisin palata lapsuuteen edes yhdeksi päiväksi!

Kyllä, useinkin on lapsuudenkotiin ikävä. Itsellä ikää jo 46 ja omillani, paljon kokenut jsa monessa sopassa keitetty. Oma perhe on. Vanhemmat vielä elossa, avioliitossa ja asuvat edelleen lapsuudenkodissani.

joskus kyllä..muutin tosiaan heti lukion jälkeen pk-seudulle opiskelemaan ja viihdyn hyvin,tosin on yksinäistä joskus.tavallaan mulla on ikävä äitiä ja sitä tunnetta, kun oli pieni ja ei tarvinnut huolehtia mistään.etenkin  kun kohtaa jotain ongelmia, niin kaipailee takaisin.

Sellaisia simppeleitä asioita, kuten perjantai-iltoja.

Koulun jälkeen lähdettiin äidin kanssa ruokakauppaan. Tämän jälkeen viimeisteltiin vielä loppuja viikkosiivouksia. Lapset pyyhki pölyjä, laitettiin matot lattiaan jne. Isä tuli töistä kotiin. Siskon kanssa leikittiin, yleensä legoilla tai pelattiin jotain peliä. Avattiin sipsipussi (loogisesti ennen ruokailua tietenkin).

Ruuaksi oli perjantaisin ranskalaisia, lihapullia, he-ma-paa, salaattia ja isälle pihviä. Syötiin olohuoneessa. Sohvien eteen nostettiin Bonanza -ruokailuryhmän tuolit "pöydiksi" ja syötiin ja samalla katsottiin telkkaria. Jälkkäriksi oli Fazerin sinistä. Perjantaisin saatiin leikkiä ja valvoa. Nukkumaanmenoaikaa en muista, ehkä kymmeneltä jo väsähdettiin.

Kyllä on. Elin lapsuuden 80-luvulla duunariperheessä. Olin ainoa lapsi, vanhemmat olivat vanhoja ja ei se elämä mitään ruusulla tanssimista aina ollut. Isovanhemmat olivat elossa, juhlapyhät, äitienpäivät ym. vietettiin aina yhdessä. Vanhemmat riitelivät aina silloin tällöin, minua ei koskaan kehuttu mistään ja muutenkin arki oli mitä oli. Siitä huolimatta lapsuus oli hyvä, turvallinen ja kotona sai aina olla oma itsensä. Vanhempien keskelle sai mennä nukkumaan jos pelotti, isä jaksoi aina lukea satuja, äiti leipoi ja piti hyvää huolta.

On. Mutta ei siihen lapsuuteen joka minulla oli. Tahtoisin olla onnellinen lapsi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että asun perheeni kanssa samassa kaupungissa ja jopa samassa kaupunginosassa, missä vanhempani asuvat edelleen lapsuudenkodissani. Kasvatan omia lapsiani omissa lapsuusmaisemissani ja kotikulmillani. Mummilaan on matkaa 10min kävellen. Tapaan vanhempiani monta kertaa viikossa, olemme todella läheisiä. Olen tyytyväinen elämäämme ja olen todella onnellinen että vanhempani ovat lähelläni. Miehenikin äiti, veli ja sisko asuvat samassa kaupungissa kanssamme muutaman kilometrin säteellä. Perhe on meille todella tärkeä.

On toisinaan ikävä, etenkin nyt, kun molemmat vanhemmat ovat poissa. Isä kuoli viime vuonna, äiti muutamaa vuotta ennemmin. Nuori en ole ollut pitkään aikaan, mutta ei se estä ikävää. Että voisi taas jutella äidin kanssa ja isäkin olisi voimissaan.

Aina kun on rahat loppu.

Aina ajoittain. Varsinkin isojen elämänmuutosten yhteydessä kaipaan joskus lapsuuteni ja nuoruuteni turvaa, helppoutta ja huolettomuutta. Sitä tunnetta kun koulupäivän jälkeen tuli kotiin kaverin kanss, söi voileipiä ja luki demiä, illalla vanhemmat tulivat kotiin ja syötiin yhdessä, äiti auttoi läksyissä ja isän kanssa tehtiin lumitöitä. Vähän ehkä riideltiin sisarusten kanssa. Ennen nukkumaanmenoa luin kirjoja sängyssä ja haaveilin rinnakkaisluokan pojista. Perheeni oli varakas ja ei ollut huolta huomisesta.

Nyt on omia lapsia ja asuntolaina, työ ja auton määräaikaishuollot. Olen ihan onnellinen ja minulla on ihana ja turvallinen mies ja läheiset välit vanhempiini ja sisaruksiini. Meillä menee taloudellisesti oikein hyvin, on hyvät koulutukset, työt ja palkat mutta emme tule koskaan saavuttamaan vanhempieni elintasoa. Mikä tärkeintö, tuntuu että en enää tavoita sitä super onnellista ja turvallista tunnetta mitä nuorempana sain. Ehkä se oli illuusio siitä että minulle ei voi tapahtua mitään pahaa kun äiti ja isä pitävät minusta huolta.

Yritän ajatella tämän positiivisen kautta ja tarjota lapsilleni sellaisen lapsuuden, että he voivat kolmekymppisinä kaivata sitä :).

Kyllä sitä välillä on :)

Lapsuuteni oli ihan hyvää vanhempien eroon saakka. Oli. 11v kun ero tuli ja sen jälkeen ei ollut enää mukavaa. Elintaso putosi ja oli pelkkiä ongelmia juuri silloin kun olisin tarvinnut eniten tukea. Aikuisuuteni on hyvää, enkä haikaile menneitä. Joskus jälkikäteen olen harmitellut, että perheemme hajosi. Toisaalta se teki minusta pärjääjän ja asenteellinen tyypin vastoinkäymisten kautta ja ehkä paremman vanhemman omille lapsilleni.

On ikävä nykyään useinkin. Vanhempia, lapsuuden lemmikkieläintä, isovanhempaa. Ei ole ketään elossa enää joka rakastaisi minua.

En kaipaile. Nykyinen elämäni on paljon turvallisempaa.