Onko teillä koskaan ikävä äitiä ja isää, lapsuutta, kotia?

Ei ole, vanhempani eivät juuri tehneet mitään perheidyllin turvaamisen eteen tai olleet minulle lapsena ihania, joten paremmin viihdyn nykyisen perheeni kanssa. Isovanhempia on välillä ikävä.

Ei varsinaisesti ikävä, mutta tietynlainen haikeus on kun tietää, ettei se aika tulee koskaan takaisin.

On. Olen 35, ja ikävä äitiä ja isää iskee silloin tällöin. Näen äitiäni ja isääni kuitenkin suhteellisen usein, joten kyse ei ole siitäkään, vaan ennemminkin ikävä lapsuuteen. Ikävä lapsuuden äitiä ja isää, sitä, kun oli vanhemmat, jotka aina tiesi kaiken ja piti huolta ja itse sai juosta huolettomana pitkin maita ja mantuja.

Ja aina oli kesä, ainakin muistikuvissa. :)

Mulla on nyt niin täydellinen perhe, ettei ole ikävä. Ennen lapsiani ikävöin monesti omaa lapsuuttani. Nyt nautin äitinä olemisesta, enemmän kuin omasta lapsuudestani. Edes äitiäni en osaa oikein ikävöidä, vaikka hän on kuollut ja oli todella läheinen.

Enemmän se tunne on vaan haikeutta, niinkuin täällä on jo sanottu. Aina välillä iskee haikeus kun tietää, ettei sitä aikaa saa enää koskaan takaisin. Kouluaikoja en kaipaa, en ollut kiusattu mutta en vaan kuulunut joukkoon, en ollut oma itseni vaan muutin itseäni jatkuvasti muiden mielipiteiden mukana. Nyt aikuisena olen rohkeasti oma itseni.

Niin ja isääni näen usein, se vaikuttaa tietysti paljon :)

Ei. Ei ole koskaan tullut mieleenkään. Lapsuuteni oli ihan normaali, paljon mukaviakin muistoja. Pari vuotta koulukiusaamista mutta ei muuta ikävää. Hyvä perhe, sisaruksiakin.

Jotenkin hämmensi tämä kysymys. Ja se, kuinka moni kaipaa lapsuuteen! Ne jotka eivät kaipaa ovat vastanneet lapsuutensa olleen kamala. Mielestäni lapsuudessani ei ollut mitään sen suurempaa vikaa, olenko jotenkin epänormaali kun en kaipaa sinne takaisin? Yhtään.

Elämäni on ihanaa nyt. Rakastan aikuisen itsenäisyyttä, pidän jopa työstäni. Ja oma perheeni tietysti, rakas mies ja kaksi pientä kultaa.

Joskus ennen oli. Pihaleikkejä, keinuja, hiekkalaatikkoa, miten valo osui betoniseinään kevään ensimmäisenä päivänä, grillaamista kesäiltoina, sisällä kököttämistä ukonilmalla ja laskemista salaman välähdyksestä jyrinään, sadonkorjuun tuoksuja, peltotöitä myöhään syksyllä, tahmeita rikkaruohoja kuivuudesta halkeilleella pellolla mutta sitä maailmaa ei enää ole. Keinut ovat ruostuneet, nurmi kasvanut, koko kaupunki on muuttunut, talo on maalattu, peltoja ei enää viljellä. Ei ole mitään minne kaivata. Myös käsitykseni vanhemmistani on muuttunut (huonompaan suuntaan) joten en heitäkään enää niin kaipaa.

No, ei ole. Absurdi ajatuskin, että olisi. Isäni oli masentunut - vanhemmiten myös vainoharhainen - alkoholisti, jota äitini ei halunnut jättää, "koska pitäähän lapsilla isä olla". Kotona vallitsi jatkuva pelon ilmapiiri ja joskus sieltä piti lähteä yön selkään sukulaisille isää pakoon.

Harvoin menee päivää niin, etten olisi kiitollinen siitä, että olen kaikesta huolimatta kyennyt elämään normaalia, hyvää elämää aikuisena. Yliopistoaikoina olin vielä aika ahdistunut ja neuroottinen, mutta niin vain aika (ja lääkitys) on tehnyt tehtävänsä ja olen nyt onnellisesti naimisissa, kahden lapsen äiti ja työelämässä hyvätuloinen alani ammattilainen.

Omaa lapsuuttani en haluaisi kokea uudelleen mutta välillä tuntuu, että saisimpa uuden lapsuuden, sellaisen onnellisen lapsuuden. Ehkä sitten olisi helpompaa elää tätä päivää..

Mä olen, ap, miettinyt ihan samaa viime aikoina. Mulla on ikävä lapsuuden kotia ja sitä elämää, jota perheeni silloin eli, kaikki sisarukset aina kuljimme vanhempien mukana ja puuhastelimme kotona yhdessä, elämä oli viatonta ja huoletonta. Silloin tulevaisuus näytti kaikille meille hyvältä ja toiveikkaalta... Mihin se kaikki katosi?

On! Sitä turvallisuuden tunnetta en ole enää aikuisena tuntenut.

Olen nuori aikuinen, ja hetkittäin on ikävä. Ikävöin isovanhempiani, joihin liitän vain hyviä lapsuusmuistoja ja hetkiä heidän kanssaan. Ikävöin myös sitä huoletonta tunnetta ja sitä, että äiti ja isä pitävät langat käsissä ja tietävät kaiken.

Nyt pitäisi itse ruveta rakentamaan sitä omaa kotia ja omaa perhettä, henkistä kotia. Luultavasti siihen kasvaa ajan myötä, ja yhteys omaan lapsuudenkotiin jollain tavalla himmenee vaikka ei tietenkään katoa.

Opiskelujen alkaminen oli jännittävää ja aika ravistelevaa aikaa henkisesti. Opiskelija-asunnossa nököttäminen tuntui aluksi yksinäiseltä ja pelottavalta, kunnes elämään tuli uusia ystäviä, kiireiset opiskelupäivät jne. Siihen tunteeseen verrattuna tämä uusi vaihe on vielä pelottavampi; valmistuminen, työpaikka, oman kodin osto/rakentaminen, lapsien hankkimineen (jos niitä saa)... kaikkea sitä, josta rakentuu aikanaan oman perheen sydän, ja jota taas joku muu ehkä aikanaan ikävöi.

Tottakai. Vanhempiani ja sisarusten seuraa ja yhteisiä leikkejä. 

Itsekäs puoleni ikävöi huolenpitoa ja arjen helppoutta. Isot päätökset, talous, ruoka, tulevaisuus, oli joittenkin muiden välittävien ja hyvien käsissä ja silti minulla oli vapautta ja omaa rahaa. 

On toisinaan. Joskus toivoisin että voisin käpertyä oman äitini syliin ja itkeä kolhuja kuten omat lapseni käpertyvät kun on törmäilty tai harmittaa. Sitten se tunne menee ohi, yhtä nopeasti kuin se tulikin ja olen itse taas se äiti joka puhaltaa ja lohduttaa. Äitini kuoli syöpään kauan aikaa sitten mutta muistot jäi elämään. Toivottavasti sitä rakentaa omille lapsilleen yhtä ihania juttuja.

Isää on iso ikävä, joka ei koskaan katoa. Hän kuoli äkillisesti, kun olin 13-vuotias. Välillä mietin, jos pääsisi takas lapsuuteen, ja saisi viettää edes pienen hetken isän kanssa... puhumattkaan siitä, että oltais koko perhe yhdessä. <3

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:50"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:46"]

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:14"]

Itse palasin tänään juuri kotoa maalta omaan opiskelijayksiööni. Voi kun tuntuu haikealta :( siinä se kesä vierähti äkkiä kotikotona ollessa.

[/quote]

Mulla sama juttu! Tosin syksyllä taas palaan äidin ja isän luo, koska sain opintoihin liittyvän harjoittelupaikan kotipaikkakunnalta.

Oli se kesä kotona aika kiva. Ei tarvinnut aina itse huolehtia ruoanlaitosta, vaan pääsi valmiiseen pöytään. :p Ja isästä ja äidistä oli kovasti seuraa. Kotona myös helposti palasi niihin muistoihin, jotka oli jääneet siltä ajalta, kun virallisesti vielä asuin siellä. No, on tässä opiskelijakämpässä elämisessäkin puolensa. Kiva kun on oma rauha.

[/quote]

Mulla oli usein samanlainen tunne kun asuin opiskelijana yksin toiella paikkakunnalla. Sitten tapasin miehen ja muutettiin yhteen, niin ikävä helpotti heti vähän vaikkei väistynytkään kokonaan. Myöhemmin saatiin lapsiakin, ja silloin kyllä haikeus ja ikävä katosi lähes kokonaan. Uudesta kaupungista ja kodista tule se meidän koti, eikä lapsuudenkoti tuntunut enää niin kodilta. Usein lapsuudenkodissa vieraillessa tuli ikävä sinne omaan kotiin ja omiin rutiineihin. Myöhemmin muutettiin koko perhe minun lapsuudenpaikkakunnalle ja nykyään sitä ikävää omaan lapsuudenkotiin ei ole enää lainkaan. Sanoisin siis, että viiemsitään kun on oma perhe niin kyllä se helpottaa :)

[/quote]

Elin samanlaisessa pumpulipilvessä ymmärtämättä että jonain päivänä matto vedetään jalkojeni alta ja mies yli 20 vuoden avioliiton jälkeen yhtäkkiä ilmoittaa rakastuneensa nuoreen työkaveriinsa. Menetin kaiken mitä olimme yhdessä rakentaneet, koko sen yhteisen elämän ja jäin lasten kanssa yksin. Yhteisestä kodista tuli yöaikaan painajaismainen autiotupa, jossa en saanut enää nukuttua. Kaikki vaan tuntui sortuvan päälle. Onneksi selviydyin, lasten vuoksi jaksoin, kunnes he muuttivat opiskelujen myötä omilleen.

Naiviutesi on liikuttavaa, sillä itse en luota enää koskaan kehenkään tässä elämässä. Lapsuudenkotiani ei enää ole ja vanhempani ovat jo kuolleet, lapsuuden viattomuus ja unelmat ovat kuolleet, kaikki oli pelkkää illuusiota, koko elämä.

Ei ole, mulla on oma elämä ja omat lapset, esikoinen lähti vuodeksi ulkomaille, sitä vähän on ikävä.

Isää on ikävä ja lapsuutta jossa isä oli turvana. Isä on nyt kuollut eikä koko perhe ole enää koskaan koossa. Äitiä ja sisaruksia näen usein, mutta mikään ei ole enää samanlaista kun isä puuttuu lopullisesti.

[quote author="Vierailija" time="10.08.2014 klo 22:12"]Mulla on useinkin. Olen 27-vuotias. Voisinpa palata lapsuuteen :'/ äiti ja isä huolehti, oli niin turvallinen olo. Taidan vaan esittää kovaa uranaista, kuoren alla on herkkä tyttönen.

[/quote]

sama täällä, ihan kun itse olisin kirjoittanut tuon! Joskus jopa ihan hävettää kun haikailen 27 vuotiaana sitä aikaa kun asui lapsuudenperheen kanssa..

Jatkuvasti. Sitä kun saatto vaan lähteä kavereiden kanssa ulos leikkimään eikä tarvinnut miettiä meikkejä tai vaatteita. Kun "seurustelusuhteet" kestivät vain leikkien ajan eikä sydän särkynyt, kun näki painajaisia niin joku lohdutti, ei tarvinnut murehtia rahasta ja kun joskus harvoin sai postia niin siitä innostui tavattomasti, koska ei ne mitään laskuja olleet. 

Tosi usein on ikävä... kiitos ap ja muut, ihana kuulla että en ole ainoa. Ikävä on joskus ihan valtava ja suren sitä että siihen aikaan ei enää pääse takaisin. Jos vain saisi edes pienrn hetken sieltä elää uudelleen.

Ja itselläni ei ole oman perheen perustaminen kyllä vienyt ikävää pois, vaikka omat lapset rakkaita ovatkin.