Lue keskustelun säännöt.
Kun ystäväperhe on eri yhteiskuntaluokkaa
27.07.2021 |
Sanon jo heti alkuun, että en välttämättä osaa kertoa tai kuvailla fiilistäni oikein.
Mutta meillä on tällainen samanhenkinen ystäväperhe, jonka olemme tunteneet n. 10 vuotta.
Me olemme täysin duunareita, minä lastenhoitaja ja mies asentaja. Meillä on kaksi lasta, asumme kerrostalossa. Yksi vanha perusauto, nätti koti kyllä ja kaupasta voidaan ostaa mitä ruokaa huvittaa ja kaikki vaatteet ym. on kunnollisia, lapset voivat harrastaa, jos haluavat.
Mihinkään erikoiseen meillä ei kuitenkaan ole varaa, ei käydä ulkomailla. Ei käydä teatterissa tai tapahtumissa. Mutta leffaan voidaan hyvin lähteä tai tehdä joku yhden yön hotellireissu. Pyöräretkiä tai muuta halpaa.
No ystävämme asuvat omakotitalossa, on kaksi autoa ja kolme lasta, trampat, kylpytynnyrit, hienot terassit ym.
Lapset harrastavat paljon (jääkiekko, ratsastus...) ja koko perhe reissaa (noh, ennen koronaa), tekevät kivoja pitkiä viikonloppumatkoja Euroopassa ja kerran vuodessa etelään.
Käyvät keikoilla ja keksivät paljon kaikkea kivaa tekemistä, jos jotain suunnitellaan yhdessä.
Tottakai olen kateellinen varsinkin reissuista ja ihanasta pihasta, olen sen myös ääneen sanonut ja se ei ole tämän aloituksen pointti.
Pointti on se, että heikko itsetuntoni ei enää kestä. On tosi ikävää kun se on niin ilmeistä, että heillä on enemmän rahaa kuin meillä.
Ikävää on, että mieheni on tosi hyvä työntekijä, äärettömän taitava. Työn määrällä palkka voisi olla parempi, kohtuullisen hyvä on jo nytkin.
Mun palkka on aika surkea.
Mutta ei edes tuo, että ovat meitä menestyneempiä (ja koulutetumpia), vaan se että myös lapset alkavat huomata tämän. Ystävien tytär jotenkin käyttäytyy ylimielisesti meidän tytärtä kohtaan, hiukan säälitellen jopa.
Joka kerta me menemme heille.
No miksi ollaan ystäviä? He ovat huumorintajuisia, reiluja, kiinnostuneita samanlaisista asioista noin yleisesti (musiikki, pelit) ja olemme samaa ikää kuten lapsetkin.
En tiedä miksi he ovat kymmenessä vuodessa noin paljon onnistuneet samaan omaisuutta lisää, ehkä sijoittavat tms.
Ei pliis takerruta tuohon kateus-asiaan tässäkin ketjussa, nyt olisi kiva kuulla onko muilla tätä tilannetta.
Eihän se kavereillekaan ole kiva, kun me ei voida lähteä reissuun yhdessä tai kiertää kaikkia festareita. Mutta heitä taas ei niin tunnu kiinnostavan vaikka joku yhteinen liikuntaharrastus.
Kysyvät meitä kuitenkin usein kylään niin tottakai mennään, mun tarvisi nyt jotenkin päästä asian yli. Tai opiskella parempipalkkainen ammatti.
Kommentit (61)
Asiassa ei välttämättä ole muu ongelma mutta ehkä se jos varakkaampi osapuoli ei ymmärrä katsoa miten niiden suurempien varojensa suhteen "esiintyy" toisille ja tietysti ensisijassa onko se kova rahankäyyön kanssa mesominen heille sellainen pääelämänsisällöksi muidostunut tapa jo. Riippumatta varoistakaan jos ihmisillä on erilaisia opittuja arvoja. Se asenne- ja arvomaailma voi olla se mikä siinä hiertää. Sen ei tarvitse olla se paljonko sitä rahaa on.
Jos se mikä on elämässä hauskaa koostuu siitä millä tavoin voi rahaa pistää menemään yksillä kun taas toisilla ei, se riittää jo siihen ettei enää sovitakaan yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta olette ihan samaa yhteiskuntaluokkaa, koska arvonne ja kiinnostuksenkohteenne ovat samat. Toisilla on vain enemmän rahaa. Se sitten on toinen asia, kestätkö sen vai et.
Tämä. Ystäväperheellä on ihan samat työväenluokkaiset jutut kuin aloittajallakin. Harvoin rahatilanteet osuvat yhteen muutenkaan.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Samantyyppinen kokemus itsellä: nuorena oli hyvä meininki tulo- ja koulutuseroista huolimatta. Kolmi-nelikymppisenä alkoi erkaantuminen ja nyt ei olla enää tekemisissä. Nyt kun muistelee vuosien takaisia suhteita joidenkin ystäväperheiden kanssa, niin on myönnettävä, ettei se sitten ollutkaan niin vilpitöntä ja tasa-arvoista kuin silloin nuorena ja naiivina ajattelin. Kyllä se tietynlainen mittailu ja vertailu oli läsnä puheissa ja teoissa, ja meidän tapauksessa niin, että se hyväosaisempi perhe käyttäytyi alentuvasti meitä duunareita kohtaan. Ja kuinka usein he olivatkaan meidän kestittävänä, harvemmin me vierailimme heillä. Lapsien myötä silmäni avautuivat, kun huomasin, että tämä kaveriperhe suhtautui aivan eri tavoin rikkaiden perheiden lapsiin kuin meidän lapsiimme vaikka olimmekin olleet ikiaikaisia ystäviä sekä kummeja puolin ja toisin toistemme lapsille. Myös aikuisten kesken alkoi olla nokittelua, ja lopulta yhteys katkesi. Siihen on varmasti monia syitä, mutta erot elintasossa vaikuttivat väleihimme vahvasti.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Eihän siihen että on jonkun ystävä tarvitse olla toisen kanssa aivan samanlainen. Onko näin että voit olla ystävä vain täysin samanlaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa ja esimerkiksi jos ystäväsi olisi vaikka eri kulttuurin edustaja, homoseksuaali, vammainen tai vaikkapa sinua reilusti vanhempi ei ystävyys teidän välillänne onnistu. Suosittelen pyrkimään ulos sieltä omasta kuplasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Kolmikymppisenä ollaan töissä ja tulot kasvavat. Nuorempina ooiskelijoina tulanne tasa-arvoisempi mutta nelikymppisinä elämät aika erilaisia asuinpaikoista alkaen jos toisella menee huomattavaasti paremmin.
Itsekin huomannut saman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Kolmikymppisenä ollaan töissä ja tulot kasvavat. Nuorempina ooiskelijoina tulanne tasa-arvoisempi mutta nelikymppisinä elämät aika erilaisia asuinpaikoista alkaen jos toisella menee huomattavaasti paremmin.
Itsekin huomannut saman.
Kyllä nuorempanakin yksi asuu solussa ja toinen vanhempien omistamassa keskustakaksiossa. Yhdellä on audi, toisella vanha corolla ja kolmannella ei autoa ollenkaan. Eikä erot tässä vaiheessa haittaa ketään. Miksi myöhemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Voisiko yksi syy olla se, että lapsena ja teininä ei ole kovin paljoa omaa rahaa ja muutenkin kavereiden kanssa tehdään samoja asioita? Ja ne asiat eivät vaadi suuria summia? Aikuisena sitten aletaan tehdä erilaisia asioita, joista monet maksaa. Ja kavereiksi valikoituu ne, joiden kanssa voi tehdä näitä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Kolmikymppisenä ollaan töissä ja tulot kasvavat. Nuorempina ooiskelijoina tulanne tasa-arvoisempi mutta nelikymppisinä elämät aika erilaisia asuinpaikoista alkaen jos toisella menee huomattavaasti paremmin.
Itsekin huomannut saman.
Kyllä nuorempanakin yksi asuu solussa ja toinen vanhempien omistamassa keskustakaksiossa. Yhdellä on audi, toisella vanha corolla ja kolmannella ei autoa ollenkaan. Eikä erot tässä vaiheessa haittaa ketään. Miksi myöhemmin?
Ne ovat vanhempien tulotasosta riippuvia asioita. Sitten kun omat koulutukset ja muut on valmiita niin kateuskin nostaa päätään joskus, kunntoinen onnistunut oaremmin vaikka töissään tai puolison valinnassa. Eroja slkaa tulla aika monessa asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Voisiko yksi syy olla se, että lapsena ja teininä ei ole kovin paljoa omaa rahaa ja muutenkin kavereiden kanssa tehdään samoja asioita? Ja ne asiat eivät vaadi suuria summia? Aikuisena sitten aletaan tehdä erilaisia asioita, joista monet maksaa. Ja kavereiksi valikoituu ne, joiden kanssa voi tehdä näitä asioita.
Samaa mieltä ja puheenaiheet muuttuu myös. Yksinhuoltajalla ihan eri tilanne kuin pariskunnilla jne. Oikeastaan jo slle kolmikymppisenä eroavat monesti tiet.
On täysin erilaisia arvoja ja asenteita sekä persoonia elämäntyyleineen ja viitekehyksineen täysin huolimatta siitä jopa samasta tulotasosta.
Osa köyhistäkin olisi kovaa kyytiä tuollaisia kuin ap: n ystävät. Osa taas täysin päinvastaisia ja osa sitten jotain vähän siltä väliltä. Pintaliitäjät ja ne joilla on kova tarve myös esittää ollen kovin olevinaan, eivät ole sen onnellisempia. Joku voi niin päältä luulla, mutta en ekaksi uskoisi sitä itse kun tuntenut joitain sen tyyppisiä, jotka ovat kyllä kaikkea muuta kuin sitä mitä roolia yrittävät ulkokuorellaan vetää. Mesotaan ja elvistellään rahalla feikkejä muilta vohkittuja kuvia someen lyttäillen piehtaroiden ideassa miten kyllä nyt varmasti kaikki heitä kadehtivat kun oikein jaksavat netissä kailottaa miten heillä nyt "niiiiin on rahhaa".
Meidän muiden kävisi sääliksi ellei kyse olisi henkistä väkivaltaa vuosikausia harjoittaneista yksilöistä muutoin perustavallisiksi keski-ikäisiksi "akoiksi" kuin mitä muutkin täällä. Poislukien ettei muilla ole tuollaisia henkisiä tarpeita eikä niin pohjamutia raapivaa itsetuntoa, elämän sisältö löytyisi rahalla leveilyn yrityksistä tai muiden nettikiusaamisista.
Jos nuokin esimerkkityypit uivat oikeasti rahassa niin todellakaan rahalla et voi henkistä terveyttä etkä onnea ostaa. Kyllä minä noilla ongelmilla osaisin väitetysti rikkaana jo yksityiseen terapiaan ja vaikka ns sveisiläiseen sairaalaan vähän lepäämään. Se tragedia onkin vain siinä, todella henkisesti sairailla ei ole sairaudentuntoa eikä kaikilla läheisiä jotka välittäisivät tai näkisivät sen tilanteen.
Henkisesti terveellä onnellisella "rikkaalla" ei edes käväisisi päässäkään tuollaiset leventelyn tarpeen tai tarve kuvitella muiden kadehtivan, piehtaroida selällään hekumoiden moisissa. Ns normaali ihminen eläisi elämäänsä eikä pää pyörisi koko ajan jossain "kyllä niiden on nyt niin kadehdittava minua, ai kun ihanaa". Pääterve ihminen ei saa edes päähänsä moista. Mikä tuossa ajatuksessa ketään itse tervettä tekisi onnelliseksi, en pysty ymmärtämään. Täytyyolla vähän normaalimpaa kahjompi TAHTOAKSEEN olla kadehdittu. Yleensä moni kade ihminen on pahansuopa. Epäilisin itse ajatuksessa muiden kadehtimisilla hekumoiva lienee itse juuri pahaa kadehtijatyyppiä eikä?siten voi ymmärtää ihmisiä joihin se todellakaan EI OLE sisäänrakennettu.
Ei sitä kateutta tartte ns ansaita eikä sen tarvitse olla järkevääkään. Ihmiset kadehtivat toisilta kaikkea järjetöntäkin. Nuppineulan pään kokoisesta asti, ja ihan sillä tasolla, etteivät soisi muille mitään, vaikka itsellä olisi miten hyvin silti kaikki muilla oleva on jotenkin jännästi heiltä pois. Naapurerilla pitäisi mennä heikommin kuin itsellä jotta itsellä olisi hyvä olla. Kylään tulevasta ihmisestä näkee näkee päältäkin kateuden. Toki on hyväntahtoista ja pahantahtoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minulla on juuri nuo luettelemasi asiat. Osa kavereista sanoo että on ”kadeja” mutta en todellakaan kestäisi jos minun pitäisi tuntea jotain syyllisyyttä varallisuudesta tai menettäisi tämän vuoksi kavereita! Kaikille olen samalla tavalla ystävä ja ei kaikkien kanssa todellakaan tarvii reissata. Tavataan missä merkeissä kenenkin kanssa parhaiten sopii. Kenellekään en kehuskele rahoilla tms.
Lapseni eivät onneksi tosiaan ole ketään kohtaan ynseitä. Heillä on kavereita tosi eri yhteiskuntaluokista koska asuinalueemme lähellä on vuokrakerrostaloja ja koulussa tutustutaan ja hyvä näin!
Ja siis rikkaita emme edes varsinaisesti ole mutta sen verran on tuloja että mukava elämä on mahdollista, mutta ei esim ole osakesalkkuja.
Mieti, miten suppeaa elämänne olisi, jos viettäisitte aikaa täsmälleen saman varallisuustason perheiden kanssa. Aina joku tienaa vähän enemmän ja joku vähän vähemmän. Kannattaako vertailla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se mahdollista, että ostetaan velaksi. Tai että kaikki menee mikä tulee. Meilläkin mies hankki kylpytynnyrin. Osti osamaksuilla. Mutta muuten kaikki rahat on aina ihan tapissa, kun terassia korjataan ja pitää laajentaa. Toki nyt ei ole matkoja, mutta en usko, että meidän talous kestäisi talon korjaamista ja monia hotelliöitä vuodessa + matkat ja hienot ruuat siihen päälle. Itseäkin jo vähän hirvittää se, millaista kulutus on ollut. Jos nyt vaikka sairastuisi vakavasti, talo jouduttaisiin todennäköisesti myymään.
Toki taloa on huollettava ja korjattava, mutta jos olisi nuo kaikki matkat siihen päälle, niin en usko, että niitä joka vuoso tehtäisiin eikä etenkään sellaisia monen viikon jenkkimatkoja, joita teimme ennen perheen perustamista.
Itsekin olen tajunnut, että raha ei kasva puussa vaikka nuorempana ajatteli vain, että lisää tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Voisiko yksi syy olla se, että lapsena ja teininä ei ole kovin paljoa omaa rahaa ja muutenkin kavereiden kanssa tehdään samoja asioita? Ja ne asiat eivät vaadi suuria summia? Aikuisena sitten aletaan tehdä erilaisia asioita, joista monet maksaa. Ja kavereiksi valikoituu ne, joiden kanssa voi tehdä näitä asioita.
Saunominen, lautapelit, grillaaminen, urheilukisojen katsominen yhdessä, terassilla käynti, ulkona liikkuminen jne. Ei nuo kovin kalliita ole ainakaan näin keskituloisen silmin.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että teilläkin olisi varaa siihen ulkomaan matkaan ihan samalla tavalla eli luotolla.
Mistä päättelet että maksavat luotolla? Meillä tulee sijoituksista 5000e vuodessa nettona ylimääräistä rahaa, niillä matkustetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kotikasvatus on tehnyt osansa. Meillä ei juuri pröystäilty tai ainakaan kehuttu jos oli jotain uutta materiaa. Työtä ja aitoutta arvostettiin, myös tietyllä tavalla velattomuutta. Eli mitään ei todellakaan ostettu ennen kuin oltiin säästetty.
Apua kyllä annettiin ja saatiin, pihatalkoot ja kattorempat tehtiin sukulaisten kanssa. Mutta tuohon aikaan suurin osa meidän tutuista oli samanlaisia, joku ehkä kävi Virossa ja toi verkkareita kaikille. Kaikki pelasivat jalkapalloa ja isät tekivät jotain tehdastöitä joista kukaan ei tiennyt tarkalleen mitä ne oli. Äidit yleensä kaupassa tai hoitajia.
Kateellinen en haluaisi olla, se on jotenkin inhottava tunne.
Mulla on tässä itsetutkiskelun paikka varmasti, kuten sanottu. Mutta mä en suostu mihinkään kilpavarusteluun enkä aio olla mikään ihasteleva altavastaaja.
Itselleni yksi iso arvo elämässä on terveys, liikun paljon ja vähävastuullisen työpäivän jälkeen mulla on paljon aikaa esim. lukea, leipoa, viettää aikaa perheen kanssa ja oikeastaan nauttia olemisesta vaan. Nämä eivät vaan tunnu nykyään olevan mitään menestymisen merkkejä vaan "köyhyyttä".
Vielä lopuksi, tuo yksi lause oli kieltämättä hullusti muotoilu, tarkoitin että taitava ja ahkera mieheni ansaitsi kunnioitusta ja arvostusta. Se on mun vika että meidän yhteiset tulot on tällaiset.
Tuossa on varmaan kotikasvatuksen tulosta eli koet syyllisyyttä pienistä tuloistasi. Mikset vain nauttisi elämästä niin kuin me muutkin miesten tuloilla käytännössä elintasonsa varmistavat naiset, joilla ehkä usein on varakkaampi tausta kuin sinulla. Silloin raha ei ole niin suuri arvo, jos se ei koskaan ole ollut ongelma. En ole koskaan kokenut ongelmana tehdä mitä huvittaa, laiskotella välillä, matkustella ja tehdä järjettömiä uravalintoja, jotka eivät lisää tulojani, vaan saattavat jopa vähentää. Siinä mielessä olen todellinen elitisti, joka elää miehensä loisena.
Jos kerran tulosi eivät ole kovin suuret niin on kohtuutonta, jos tunnet vielä huonoa omaatuntoa sen lisäksi. Nauti elämästä ja perheestäsi, kun elämäsi on hyvää ja jos miehesi on ahkera ja fiksu, niin kannusta ja tue häntä kaikessa, myös urasuunnittelussa. Jos sinulla ei ole kunnianhimoa ja mahdollisuutta parantaa tulotasoasi niin onko miehelläsi ja miten? Jos tavoitteenanne on parempi elintaso. Älä kuitenkaan katso naapuriisi, et tiedä yhtään mitä heidän elämänsä on, keskity vain siihen mitä itse elämältä haluat. Onko se edes rahaa vai onko tämä taustasi tulosta koko ajatuskuvio?
Miten mies suostuu tuollaiseen?
Viittasitko siihen, kun kerroin eläväni miehen "loisena" eli hän mahdollistaa minulle huomattavasti omaa palkkatasoani korkeamman tulotason? Myönnän, että puin tuon hiukan provoilevaan kuosiin, kun olen nähnyt täällä syytettävän naisia miesten siivellä loisimisesta. Olen siis sellainen nainen, mutta eihän tuohon tilanteeseen tarvitse miestä suostutella, ei minun eikä kovin monen muunkaan. Ei sellainen onnistuisi.
Meillä on mieheni kanssa samanlainen tausta ja suhde rahaan eli hän ei tee töitä rahankiilto silmissä pyrkien mahdollisimman suureen tulokseen, vaan kyllä hänelle on tärkeää saada aikaan asioita ja kehittää, samalla kehittyä itsekin. Ja tulosta on tullut myös mammonan puolesta. Hän on aina arvostanut suuresti minua ja ammattiani, jossa harvoin pääsee korkeaan tulotasoon, vaikka ehkä sekin olisi ollut mahdollista, jos olisin elänyt sinkkuna ja panostanut täysillä uraani. Mutta en ole uraihminen varsinaisesti, eikä kyllä miehenikään sellainen perinteinen uratykki ole. Hän on vain niin hyvä siinä mitä tekee, oli se mitä tahansa. Hän esimerkiksi harrastaa erästä asiaa, mutta eipä aikaakaan, kun siitäkin alkoi tulla ihan kivasti tuloja - sellainen hän on.
Joka tap. tilanne on sama kuin lukemattomissa insinööri - sairaanhoitajaperheissä eli työstä vain maksetaan enemmän jollain toisella alalla. Monet miehet tuohon siis "suostuvat". Oma alani ei tosin ole erityisen mies- tai naisvaltainen, vaan minulla olisi mahdollisuus kohottaa tulojani, mutta en ole sitä tehnyt. Olen päättänyt toisin ja ollut kotiäitikin aikoinaan.
Suhteemme rahaan ei ole koskaan ollut sellainen kuin ilmeisesti monissa perheissä on eli pariskunnilla erilliset raha-asiat. Meillä on ollut aina täysin yhteiset rahat. Koskaan ei ole tarvinnut rahasta myöskään riidellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi osa viesteistä on noin defensiivisiä? Aloitus oli asiallinen.
Itselläkin on kokemusta aiheesta, tosin ei sentään perhettä. Meidän kaveriporukka koostui parikymppisenä taustoiltaan aika sekalaisesta porukasta, pääasiassa koska meitä yhdisti eräs harrastus ja "skene" (huom: ei sentään punk-skene). Osa opiskeli yliopistolla, ja jotkut - kuten minä - olivat sitten ihan duunareita. Tällä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä silloin, ja välit olivat mutkattomat ja helpot. Ongelmat alkoivat kun porukka tuli siihen 3-kympin ikään. Tuolloin ne erot alkoivat näkyä ja juuri taloudellisessa todellisuudessa. Niin siinä sitten kävi, että välit erkanivat ja nykyään ei olla tekemisissä. Kyse ei ollut mistään dramaattisesta jutusta, se vaan meni niin. Joskus se tuntuu pahalle ajatella, mutta tämmöistä on elämä.
Mikähän siinä on, että tuossa vaiheessa alkaa kaveripiirit hajoamaan? Miksi aikuisilla taloudelliset erot vaikuttavat, kun lapsena ja teininä eivät? Tähän kun saisi jostain vastaukset.
Kolmikymppisenä ollaan töissä ja tulot kasvavat. Nuorempina ooiskelijoina tulanne tasa-arvoisempi mutta nelikymppisinä elämät aika erilaisia asuinpaikoista alkaen jos toisella menee huomattavaasti paremmin.
Itsekin huomannut saman.
Kyllä nuorempanakin yksi asuu solussa ja toinen vanhempien omistamassa keskustakaksiossa. Yhdellä on audi, toisella vanha corolla ja kolmannella ei autoa ollenkaan. Eikä erot tässä vaiheessa haittaa ketään. Miksi myöhemmin?
Koska silloin kaikki haluavat vaan juoda kaljaa ja ravata bileissä. Myöhemmin tulevat kalliit matkat ja muut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että teilläkin olisi varaa siihen ulkomaan matkaan ihan samalla tavalla eli luotolla.
Mistä päättelet että maksavat luotolla? Meillä tulee sijoituksista 5000e vuodessa nettona ylimääräistä rahaa, niillä matkustetaan.
Me taas sijoitetaan sijoitusten tuotot. Matkustetaan ihan palkkarahalla.
Kaikki eivät elä luotolla. Minulla on ollut eläissäni kolme lainaa: opinto-, asunto- ja autolaina. Niistä on jäljellä asuntolainaa. Seuraavaan autoon en lainaa tarvitse. En ole ikinä ostanut mitään osamaksulla enkä ottanut kulutusluottoa, en edes köyhänä opiskelijana.
Ymmärrän molempia osapuolia. Mun mielestä hyvässä ystävyyssuhteessa voi jakaa niin ilonsa kuin surunsakin. Silloinkin, jos ystävällä ei ole mahdollisuutta samanlaisiin ilonaiheisiin. Ystävällä on sitten jotain muita ilonaiheita. Jos ystävän seurassa joutuu miettimään, mistä voi puhua ja mistä ei, tai vetämään jotain eri roolia, se ei ole mielestäni ole ystävyyttä.