Huono omatunto kun lapsi menetti isänsä :'(

Joo, minä idiootti valitsin lapsen isäksi semmosen luuseri hulttion että. Alkuhuumassa tahdottiin molemmat lapsi. Siihen tekoon se miehen osuus sitten melkeen jäi. Vuosikaudet tapeltu kun ei meinaa tavata lasta. Mukamas rakastaa ja välittää mutta näyttö on heikkoa. On off suhde meillä vähän ollut, en jaksa selittää koko tarinaa. Nyt sitten viimesen kerran erottiin, lapsen takia viimeisen kerran yritin, mutta muutaman kuukauden jälkeen huomasin että en vaan enää rakasta miestä enää, en millään tasolla, päin vastoin kaikki hänessä ärsytti ja kuvotti. Koen kamalaa syyllisyyttä että lapsi kerkesi tottua isän läsnäoloon ja nyt minä heitin isän pellolle. Nyt isä nähnyt lasta n.kerran kuussa kun ei muka kerkeä. Oikeasti on vaan laiska paska ja viinaan menevä. Pahinta tässä on se että pettää lapsen jatkuvasti. Lupaa että pääsee isille mutta saattaa perua tapaamisen jopa tuntia (!) ennen sovittua aikaa. Yleensä menee samalla kaavalla että jostain olemattomasta kehittää riidan viimehetkellä ja sanoo että ei tartte lasta tuoda. Siinä sitten valehtelen lapselle että isälle tuli "jotain tärkeää" menoa vaikka tiedän että vaan laiskuus iski ja viinahampaankolotus ja katkeruus minua kohtaan. Olen tätä niin kauan jo sietänyt (no okei vasta 5kk) että aloin ajatella että lapselle taitaa olla parempi kun ei näe isää ollenkaan. Tai eihän se nää nytkään mutta ettei tulisi noita kauheita pettymyksiä turhaan. Lapsi jo sanonut että " isi ei rakasta enää minua". En ole ikinä isästä pahaa puhunut lapselle, päinvastoin yrittänyt todistella että isä rakastaa mutta en jaksaisi enää kun isä vähän muuta todistelee teoillaan. Lapsi ei oikeastaan halua edes isän luo enää. Lapsi siis 4v. Tässä tuskissa mietin että olisko vaan pitänyt pysyä siinä kamalassa suhteessa vaan lapsen takia. Noniin kivittäkää.