Uskotko ujon lapsen kohdatessasi, että ujous on vanhempien (äidin) syy?

Ei todellakaan suostu ottamaan lähelleen kuin meidät ja hoitotädin. Tälläinen on ollut vauvasta asti, ettei vieraiden sylit kelpaa. Jopa isovanhemmat ovat puolivieraita ja pieni epäluuloisuus on heitäkin kohtaan paikallaan. On kuitenkin muuten toimelias ja iloinen lapsi. Tykkää olla toisten pienten kanssa (ei todellakaan ujostele toisia lapsia, olivat sitten 10v tai 1v) ja viihtyy esim. kauppakeskuksissa, kun vaan tuttu ihminen on lähellä.



Eikä ole opetettu mitenkään. Mies on aika hiljainen, joten geenit taitaa tulla sieltä. Minä olen puhelias ja sosiaalinen. Lapsi taas ujo ja sosiaalinen. Kuten joku kirjoitti, niin ulospäinsuuntautuneisuus ei aina tarkoita sosiaalisuutta. Sosiaalisuus on juuri toisten kanssa toimeentulemista ja huomioonottamista. Näin pienen kohdalla se tarkoittaa mielenkiintoa toisiin lapsiin ja halua liittyä porukkaan.

Ikään kuin syrjään vetäytyvyys, harkitsevuus ja analyyttisyys olisivat ominaisuuksia, jotka ovat suoraan yhteydessä itsetuntoon.



Meillä esikoinen on ujo. Ja miksi ei olisi, koska on tottunut leikkimään ja puhumaan aikuisten kanssa? Huomaan, että hän kokee erittäin hämmentäviksi riehuvat samanikäiset lapset.



Joutuuko hän kiusatuksi? Mielenkiintoinen kysymys. Viimeksi kun kävimme tilanteessa, jossa oli paljon muita lapsia, huomasin miten oma ujoilijani oli aika hankalassa tilanteessa: sosiaalisesti " epäujo" tenava mätki häntä leluautolla päähän, kun taas oma lapseni yritti (aikuismaisesti) selittää, että tuo on tyhmää, mene pois, ei leluilla saa lyödä.



" Aktiivisen" tenavan suupielestä valuva kuolavana vain piteni, ja lyöntien tahti vain kiihtyi. Lopulta " ujous" otti vallan, oma poika otti tarvitsemansa lelut, ja meni toiselle puolelle puutarhaa leikkimään yksin.



Tästäkin voi olla ujoudessa kyse. Tämä sama poika tarkkailee puolikin tuntia leikkitilanteita, ennen kuin menee mukaan niihin. Kukin tavallaan.

Ujous on luonteenpiirre, mutta usein kulkee geeneissä. Äiti voi sitten vielä vahvistaa ujoa käytöstä jos itsekin ujostelee seurassa, välttelee uusia tilanteita ym. tottakai lapsi ottaa tästä mallia.



Ujoa käytöstä voidana myös vahvistaa sillä että pyydellään anteeksi lapsen käytöstä " kun se nyt on noin ujo" ja annetaan näin ymmärtää että lapsen ujous on huono ja nolo asia -> lapsi kokee epäonnistuneensa kun ei pysty tsemppaamaan itseään rohkeaksi -> epäonnistumisen ja huonouden tunne tekee lapsesta vielä ujomman. Päinvastoin lapsen itseluottamusta tulisi pyrkiä kasvattamaan ja kertoa että ujouskin on hieno asia ja hän saa ihan rauhassa olla sellainen, tällöin itsevarmuus tuo mukanaan rohkeampaa käytöstä.

Kaikenlaisia ihmisiä pitää olla. Jos täällä olisi jonkinlaista darwinilaista karsintaa, niin aika moni näistä kritiikittömistä suuna päänä viipottavista " epäujoista" liimautuisi kärpäspaperiin.