Uskotko ujon lapsen kohdatessasi, että ujous on vanhempien (äidin) syy?
Kommentit (64)
Äitini ei ole ujo ja on vieläpä hyvin sosiaalinen, samoin kuin isäni. Minulla on 1 ujo lapsi ja 2 ei ollenkaan ujoa.
mutta varautuneisuus on myös perityvä tempperamenttiominaisuus ja ympäristö voi vahvistaa tätä.
Mutta ei kai nyt ujous muutenkaan ole mikään rikos johon pitää syyllinen etsiä ?
Ujous ei ole kenenkään syytä tai ansiota, pitkälti synnynnäinen ominaisuus.
Miksi tuntuu, että nykyään on pakko olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut?
Vieraita kun tulee, juoksee syliin ja kääntää pään eikä suostu edes katsomaan! Kyllä siinä on jotain vaivaantuneisuutta ilmassa aina.
Meidänkin vauvasta aina sanotaan, kun se vain katselee hiljaa, että se viisana tarkkailee :D
EI mutta ihan tosi.
Ujous on luonteenpiirre, siinä missä puheliaisuus, pitkäpinnaisuus jne
Minusta kasvatuksella voi vaikuttaa asiaan jonkun verran, mutta ei ujosta mitään ekstroverttiä tule, vaikka miten " kasvattaisi" .
T: Itse hiljainen ja lapset sosiaalisia
Koulussa oli pakko hieman sosiaalistua, mulle se oli kamalaa painajaista koko koulu. Aikuisena yritin hirveästi olla sosiaalinen; harrastaa, kyläillä, liikkua milloin missäkin pippaloissa. Nyt vasta melkein 4-kymppisenä olen ymmärtänyt luovuttaa. Viihdyn kotioloissa, en kaipaa juurikaan muita ihmisiä ihan lähimpien lisäksi. Olen ujo ja sisäänpäin kääntynyt ja sellaisen pysyn ja haluan pysyä.
Vierailija:
Koulussa oli pakko hieman sosiaalistua, mulle se oli kamalaa painajaista koko koulu. Aikuisena yritin hirveästi olla sosiaalinen; harrastaa, kyläillä, liikkua milloin missäkin pippaloissa. Nyt vasta melkein 4-kymppisenä olen ymmärtänyt luovuttaa. Viihdyn kotioloissa, en kaipaa juurikaan muita ihmisiä ihan lähimpien lisäksi. Olen ujo ja sisäänpäin kääntynyt ja sellaisen pysyn ja haluan pysyä.
Millainen meidän lapsesta sitten tulee jos mies ei vois vähempää olla ujo ja minä olin ujo lapsena, mutten enää? Onko ujous hallitseva vai väistyvä ominaisuus?
Kyseleepi utelias
jossa esikoinen on mitä sosiaalisin ja kakkonen oli vanhemmilleenkin yllätys ujoudellaan. Sitä ujoutta jatkui sylivauvasta aikuisikään asti, mutta siitä huolimatta tämä kakkonen luki itselleen palvelualan ammatin ja loi tosi hyviä ja pitkäaikaisia ihmissuhteita.
Mutta onhan näitä ihmisiä, joilla on huono itsetunto esim ulkonäön tai vaikka puhetyylin suhteen ja tekevät siksi itsensä huomaamattomaksi. Ja mistä tälläinen huonommuuden tunne on tullut? Kenties äidin äkäsistä lausahduksista: ' kun säkin olet tollanen...' , ' voisit vähän laihduttaa sinäkin..' , ' puhuisit selvästi, niin että muutkin ymmärtäis..'
Vierailija:
Vieraita kun tulee, juoksee syliin ja kääntää pään eikä suostu edes katsomaan! Kyllä siinä on jotain vaivaantuneisuutta ilmassa aina.
Mä olen lapsena ollut ihan tajuttoman ujo, koulu oli painajaista. Siskoni oli ihan toista maata. Isä aina korosti sitä, että pitää olla reipas, haukkui nynnyksi yms. Ja se vaan pahensi sitä minun ujouttani, itsetuntoani syötiin haukkaamalla. " Pelastukseni" oli, kun en enää kestänyt koulussa ujoudun takia ja lopetin lukion kesken. Muuta työtä ei oikein tullut uskallettua hakea kuin Valintatalon kassalle. Ja se oli aivan kamalaa. Ekan viikon jälkeen menin työkkäriin katsomaan uutta paikka. Onneksi ei ollut, se pakko-oleminen ihmisten edessä pikkuhiljaa alkoi tuttaa tulosta. Suurimman kohotuksen itsetunnolleni toi sitten lapset, joita hoidin kotona 6 vuotta. Olin niin paljon ja kauan mukana alueen puisto- ja avoinpäiväkotitoiminassa, että minusta tuli jo ns. vanha konkari, joka oli sitten aktiivisesti puuhastelemassa ohjaajien kanssa kaikkea. Ja itsetunto sen kun koheni kotiäitivuosina. Töissäkin on paljon helpompaa nykyään olla, kun se viimeinenkin ujous on lähes kokonaan siirtynyt taka-alalle.
Nimittäin joskus tuntuu että olenko pojalle liian lempeä? Me käydään mielestäni ihan riittävästi kodin ulkopuolella, pari kertaa 1-2 kertaa viikossa kerhossa, kerran viikossa tavataa ystäväperheitä ja kerran viikossa sukulaisperheitä. Ja kyllähän toi poika tietysti on toisissa tilanteissa vähän rohkeämpi ja menee kyllä aina lopulta innolla mukaan leikkimään. Mutta siis alussa on aina tuollaista melko äärimmäistä ujostelua. Poika on 2,5 v.
Tuttavallani on rohkea melko lailla saman ikäinen ja tuttava kyllä sanoo pojalle esim. että älä ole noin nynny, mene hiekkalaatikolle tms. Ja tosiaan, poika menee rohkeasti vieraittenkin luo! Minä annan noissa ujostelutilanteissa pojan enemmänkin tulla omaa tahtiaan. Tai sitten vien hiekkalaatikolle ja koetan kiinnittää huomion johonkin tekemiseen ujostelun sijaan.
Ihan tavallisen oloinen, reipas poika.
Ei hyväksy vieraita heti lähelleen ja on hieman epäluuloinen. Hyvä kun mummu saa vierailulla maaniteltua syliin. Tullut isäänsä, joka on myös pidättyväinen ihminen. Minä taas avoin hölöttäjä, josta on ujous kaukana. Eli ei se äidin malli kaikkea tee... Uskon, että ujous on ihan synnynnäistä useissa tapauksissa. Aluksi koin tilanteen outona, mutta nyt olen alkanut ymmärtämään, että tietty pidättyvyys ja arkuus on monissa asioissa eduksikin elämässä. Liika avoimuus on mutkin monesti vienyt ongelmiin.:(
nittämisen.
Ihan pienestä lapsesta en ajattele niin (parivuotias), tosi monet on ujoja ja ei ap:n kannata turhaan olla huolissaan jos kerran poika menee kuitenkin lopulta mukaan leikkiin. Tosi monet tuttujen lapset on samanlaisia, ensin arkailevat ja sitten alkaa riehuminen.
Meillä esikoinen ja toinen ovat kuin yö ja päivä. Esikoinen on arka ja haluaa äidin joka paikkaan eikä saa sanaa suustaan, kun joku vieras jututtaa. Kakkonen taas on oudossakin ympäristössä kuin kotonaan ja juttelee vieraiden kanssa noin vain.
Miten voisi olla äidin vika, että ovat näin erilaisia?