Huumeidenkäyttäjien läheiset

Pari selkeää tunnusmerkkiä oli: mukava ihminen muuttui hyvin itsekeskeiseksi ja itseriittoiseksi, alkoi katselemaan muita nenänvarttapitkin, moittimaan kaikkia muita tahoja paitsi itseään. Sitten alkoi se passivoituminen, tottakai kun itsessä ei ole mitään vikaa ja kaikissa muissa on joten millekään asialle ei voi tehdä mitään, kaikki vain tapahtuu ja se on aina muiden vika, joten sama olla jouten eikä tehdä mitään. Sitten tuli aggressiivisuus ja arvaamattomuus (sekakäyttö alkoi) ja silloin piti kaveri päästää menemään ettei itselle sattuisi mitään. Ne narkkarit sulkeutuvat siihen omaan oikeanlaiseen maailmaansa missä kaikki joilla menee hyvin ovat syntyneet kultalusikka suussa ja narkkarit ovat vain väärinkohdeltuja ja väärinymmärrettyjä ja vika on kaikkien muiden. Viihdekäytöstä (vaikka mukana oli subuja ym) pääsi eroon ne joilla oli edes suht normaali lapsuus, mutta ne jäi sille tielleen joilla oli epävakaat kotiolot tai jokin trauma. Yksi kavereistani löysi veljensä kuolleena ja yritti tuon trauman saada hukutettua huumeilla. Yksi on rikkonaisesta alkoholistiperheestä, epäilen että siellä myös taustalla traumoja. Ja sitten yksi oli kyllä ihan menestyvästä yrittäjäperheestä, mutta olisiko ollut isän puute, kun kaksi pojista kasvoi aika kieroon, menivät päihteiden mukana ja vain yksi kasvoi suht normaaliksi. Isä oli siis yrittäjä ja paljon poissa kotoa. Näitä piirteitä näkee jo ihan vaikka kannabiksen käyttäjissä, joten pidän kaikkia huumeita yhtä pahoina. Jos alkaa palvomaan yhtä totuutta ja se on huumausaine niin silloin on peli menetetty ja voidaan puhua narkkarista. Minun nuoruuden kaveripiireissä käytettiin siis amfetamiinia ja subuja. Yliannostuksiin kuoli useampikin parikymppinen jotka veteli viikonloput subuja ja viinaksia sekaisin.

Kuulostaa niin tutulta :( Itsekään en uskalla pitää veljeeni yhteyttä, koska pelkään niitä sen "kaveripiirejä", jotka on täysin arvaamattomia.. :( 

-surusilmäinentyttö

Ei ole kokemusta kovien huumeiden käyttäjistä... Kannabista käyttävät, jotkut muuttuvat zombieiksi, eivät käy töissä, tärkein tavoite päivässä on saada uusi satsi hommattua jostain.. Aloittaessaan syö paljon, tolet kun kasvaa, ruokahalu alkaa vähenemään.. Kannabista käyttävän kanssa voi asioida normaalisti, eivät he ole mitenkään 'sekaisin', vähän vaan saamattomia ja laiskoja (jotkut)... Voivat häikäilemättömästi käyttää omia perheenjäseniä hyväksi, että saa rahaa ostaa lisää pilveä...

Olen kyllä kannabiksen puolella, se vaan ei sovi kaikille. Itse polttelen silloin tällöin ja hoidan muun elämäni normaalisti, työssä käymisen ja kodin hoidon ym...

Vierailija kirjoitti:

Googlesta myös etsin tämän ketjun ja näemmä oon tähän aikasemminkin kirjottanut. Veljeni siis käyttää huumeita ja se tuntuu itsestä niin surulliselta. Ilmeisesti ainakaan hyvä merkki ei ole nyt se, että veljeni on viime aikoina laihtunut tosi paljon? 

Tiedättekö, tekeekö joku tietty huume sen, että laihtuu paljon? Vai onko se "vain yleinen" sivuoire tms?! :( Oli miten oli.. tää tuntuu niin surulliselta ja oikeesti.. mun on mun veljee ikävä <3 Sama ihminenhän se on, kun sillon pikkupoikanakin, mutta nykyään käytös on aivan, aivan erilaista :( 

-surusilmäinentyttö

Siis mitä tietoa sulla on siitä, että hän käyttää huumeita, mistä tiedät? Ja miten hänen käytös on muuttunut?

Oma veljeni oli sekakäyttäjä (gammaa, lääkkeitä jne.) kunnes kuoli nukkuessaan ilmeisesti yhteisvaikutukseen. Alkoi nuorena kannabiskokeiluista ja laajeni sitten siitä, ei kuitenkaan koskaan alkanut vetää ns. kovia huumeita. Hän tuoksui erilaiselle ja oli nuhjuinen, usein suu oli kuiva ja puhe sammalsi. Aina reppu mukana, mikä tuntuu olevan tyypillistä nuorille sekakäyttäjämiehille. Kävi katkolla ja oli hetken aikaa vankilassakin jostain huumehommista. Vankilareissun jälkeen "katkaisin välit", eli en pitänyt enää itse yhteyttä, koska olin vaan niin pettynyt ja vihainen ja katkera hänen itsekkyydestään ja kyvyttömyydestään lopettaa, mutta toki näimme perhetapaamisissa satunnaisesti. Äidilleni ja isälleni koko se noin 10 vuotta mitä tätä kesti oli äärimmäisen rankkaa. Keskiluokkaisuus lienee vaikuttanut siihen ettei näistä asioista saanut puhua. Sen lisäksi että vanhemmat häpesivät ja syyttivät itseään, he tottakai surivat ja olivat huolissaan. Veljeni kuolema vanhensi heitä vuosilla. Minua suretti oikeastaan veljeni kuolemassa enemmän vanhempieni kokema suru - osittain se kuolema oli itselleni helpotus, koska sitten tiesin ettei minun enää tarvitse kokea surua, huolta ja vihaa, kuten ei tarvitse vanhempienkaan. Tietenkin edelleen ikävöin ja suren veljeäni, sitä herttaista hymyilevää majanrakentajaa, hänestä olisi tullut hyvä isä ja hieno ihminen jos vaan olisi kyennyt pysymään erossa kamasta. Mutta, joillakin ihmisillä selkeästi riippuvuus"geeni" tai mikä lie on vaan kovempi, vaikka hän yritti lopettaa ja katui ja pyyteli anteeksi vanhemmilta kaikkea aiheuttamaansa paskaa niin aina päihteet vei voiton.
Ja pakko myös sanoa kaikille jotka epäilee tällaista omasta lapsestaan / sisaruksestaan tms., että kyllä sen tietää. Kun epäilee, sen tietää. Ei voi sanoa mitään yhtä asiaa mikä kertoo huumeidenkäytöstä, mutta jos huomaat ohjailevasi itseäsi miettimään että no ei meidän pekka, ja minä taidan olla vainoharhainen, ja kaikki on varmasti hyvin, niin valitettavasti tilanne on jo päällä.

Olen narkomaanin äiti. 

Lapseni huumehistoria toistaa monelle tuttua kaavaa. Tupakkakokeilut, sitten alkoholia ylä-asteella. Jonkun ajan päästä kannabis ja siitä sitten sujuva liukuminen vahvempien huumeiden pariin. 

Nykyään lapseni piikittää amfetamiinia ja käyttää kaikkia mahdollisia huumaavia reseptilääkkeitä, juo alkoholia ja polttelee pilveä. 

Lapsen ollessa alaikäinen oli vielä jonkinlaisia auttamismahdollisuuksia. Lastensuojelu, laitos, katkot ... Kokeiltu on. Nyt lapsi aikuinen ollut jo pitkän aikaa, eikä mitään voi tehdä. Muuta kuin odottaa.

Arki narkomaanin kanssa on yksi askel eteen, kaksi taaksepäin ... Kaiken tämän jälkeen olen oppinut kovettamaan itseni tietyissä tilanteissa. Esim. rahaa en anna enää euroakaan (narkomaanit ovat taitavia syyllistämään ja manipuloimaan ja ennen kuin oppii sanomaan EI, omalle itkevälle lapselleen, tulee monta harha-askelta) ja kotiin ei saa tulla pää sekaisin. 

Muuten on koti aina valmis ottamaan lapsen vastaan. Olemme siinä "onnellisessa" asemassa että lapsemme ei ole kotona käyttäytynyt väkivaltaisesti kuin kerran eikä ole varastanut meiltä mitään. Usein kuulee näissä piireissä sitäkin, että vanhemmat nukkuu rahapussit tyynyjen alla ja aamulla herätessä on häipynyt tavaraa televisiosta mummon perintokoruihin saakka. 

Tämä on ollut niin kauhea elämänpolku ettei tätä toivoisi vihamiehillekään. Kun on narkomaanin äiti, ei voi välttyä itsesyytöksiltä. Siihen kun lisätään ainainen pelko lapsen hengen ja terveyden puolesta, ympäristön mielipiteet ja kohtelu, kaikki se ahdistus ja voimattomuus niin mitä jää jäljelle? Pelkkä ihmisraunio. 

Nyt olen elänyt tätä helvettiä kahdeksan vuotta ja olen oppinut paljon. Olen luvannut olla tukena kun lapsi sitä tarvitsee mutta en jaksa olla optimisti. Kun lapsi menee hoitoon, en hypi riemusta, en edes hymyile. Vaikka hän olisi ollut kuukauden selvinpäin, kaksi kuukautta. Hankkinut opiskelupaikan ja lihonut muutaman kilon ja näyttää terveemmälle. Siivonnut kämppänsä, käy lenkillä. Soittelee sulle, on optimistinen. Hankkii harrastuksen. 

Kaikki voi muuttua taas yhdessä yössä ... 

Vastaan kysymyksiin aamupäivän aikana jos joku haluaa kysyä jotain. 

Huhhuh, tsemppiä 28. :( Terv, 27

Lapsuuden perheeseen olen joutunut katkaisemaan välini. Isäni oli jo ehtinyt kuolla alkoholiin, äitini on narsisti pahimmasta päästä ( lisäksi lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöä, niin henkistä kuin fyysistä pahoinpitelyä ex-miehiään ja meitä lapsia kohtaan, manipulointia, kiristämistä, uhkailua jne) Lopputulos? isoveljeni (31v) on alkoholisti. Pikkuveljeni (28v) on täysi narkkari (etsintäkuulutettu useasta asiasta pahoinpitelyistä ja huumausainerikoksista, lista on pitkä, enkä edes tiedä kaikkea). Itse olen ollut onnekas, sillä mummoni vaikutti eläessään paljon kasvatukseeni (oli kausia, jolloin asuin hänen luonaan ja sain sieltä terveen rakkauden mallin). Olen nähnyt ja kokenut paljon elämässäni itsekin, jostain löytänyt vain tahdon viettää normaalia elämää ja tähdännyt tähän nykyiseen elämääni terapian ja itseauttamisen kautta.
Huumeet tekevät ihmisestä niin erilaisen. Pikkuveli ei ole enää se sama, huumorintajuinen, älykäs ihminen, joka joskus oli. Nykyään harhainen, valehteleva, rahaa ja palveluksia janoava ihminen, joka ei osaa edes kysyä toisen ihmisen kuulumisia tai osaa edes päivää tai kiitos sanoa. Yritin mieheni kanssa auttaa häntä, alku vaikutti lupaavalta, mutta epäonnistui lopulta täysin. Omat voimavarat eikä osaaminen riitä, silti toivon, että hän jäisi kiinni ja joutuisi vankilaan (jonne hän kuuluu) ja voisi saada sieltä apua.
Itse valitsen tavallisen, tasapainoisen elämän ja oman perheeni johon kuuluu aviomieheni perheineen ja tuleva pieni tyttäremme.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole kokemusta läheisen ihmisen huumeongelmista, mutta olen aina pitänyt huumeidenkäyttöä ja huumeidenkäyttäjiä jotenkin hirveän pelottavina. Samalla olen kuitenkin jollain tavalla "kiinnostunut" tästä maailmasta. En siis todellakaan ole itse kiinnostunut huumeista tai huumeiden kokeilusta, en halua sekaantua näihin asioihin henk.koht millään tavalla.. Minua kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi millaisista perheistä huumeidenkäyttäjät ovat lähtöisin, kuinka he ovat alkaneet käyttää huumeita, milloin huumeidenkäyttäjät ovat tulleet ensimmäisen kerran tekemisiin huumeiden kanssa, milloin huumeidenkäyttö muuttui riippuvuudeksi, kuinka nopeasti se tapahtui, missä huumeidenkäyttäjät viettävät aikaansa, kuinka he muuttuvat huumeita otettuaan jne.

Vaikka tämä on vähän aiheen vierestä, niin olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia/ajatuksia.

Huumeidenkäyttäjiä tulee monenlaisista perheistä. Tiedän sellaisia huumeidenkäyttäjiä, joiden perheessä vanhemmat olivat alkoholisteja ja sellaisenkin joka on pankinjohtajan lapsi.

Jotenkin terapeuttista lukea myös muiden kokemuksia, mutta toki myös raskasta. Ja kaikki asiat, "mitkä tähän kuuluvat", ovat myös tuttuja. Oma veljeni on myös ollut vankilassa ja usein poliisien kanssa tekemisissä. Haluaisin olla hänen kanssaan tekemisissä, onhan kyse kuitenkin omasta veljestäni, mutta en kertakaikkiaan uskalla. Veljeni on arvaamaton ja pelkään hänen käyttäytymistään ;( 

Vanhempamme ovat eronneet, eivät ole sovussa. En tiedä millaista tukiverkostoa veljelläni edes on, koska tuntuu, ettei hän päästä ketään lähelleen. Seurusteli yhden naisen kanssa n. vuoden, mutta se suhde kariutui. Naisen kanssa jutellessani hän kertoi, että veljeni käyttää huumeita viikoittain ja pelkää myös veljeni käytöstä. Ymmärrettävää, ettei sellainen suhde toimi..

Mietin myös usein, että jos veljelleni tapahtuu jotain, että syyllistänkö silloin itseäni, että miksen silloin (miksen NYT) toimi ja vain mene oven taakse ja kysele kuulumisia. (Hän ei vastaa soittoihin). Mutta NYT on NYT tämä hetki, enkä uskalla niin tehdä. En tiedä kuinka aineissa hän tulisi oven avaamaan, millaista porukkaa siellä olisi jne. Voihan toki olla, että hän olisi selvinpäin, mutta hän on silti arvaamaton :( 

-surusilmäinentyttö

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin terapeuttista lukea myös muiden kokemuksia, mutta toki myös raskasta. Ja kaikki asiat, "mitkä tähän kuuluvat", ovat myös tuttuja. Oma veljeni on myös ollut vankilassa ja usein poliisien kanssa tekemisissä. Haluaisin olla hänen kanssaan tekemisissä, onhan kyse kuitenkin omasta veljestäni, mutta en kertakaikkiaan uskalla. Veljeni on arvaamaton ja pelkään hänen käyttäytymistään ;( 

Vanhempamme ovat eronneet, eivät ole sovussa. En tiedä millaista tukiverkostoa veljelläni edes on, koska tuntuu, ettei hän päästä ketään lähelleen. Seurusteli yhden naisen kanssa n. vuoden, mutta se suhde kariutui. Naisen kanssa jutellessani hän kertoi, että veljeni käyttää huumeita viikoittain ja pelkää myös veljeni käytöstä. Ymmärrettävää, ettei sellainen suhde toimi..

Mietin myös usein, että jos veljelleni tapahtuu jotain, että syyllistänkö silloin itseäni, että miksen silloin (miksen NYT) toimi ja vain mene oven taakse ja kysele kuulumisia. (Hän ei vastaa soittoihin). Mutta NYT on NYT tämä hetki, enkä uskalla niin tehdä. En tiedä kuinka aineissa hän tulisi oven avaamaan, millaista porukkaa siellä olisi jne. Voihan toki olla, että hän olisi selvinpäin, mutta hän on silti arvaamaton :( 

-surusilmäinentyttö

miksi et kirjoittaisi hänelle? 

Mielestäni on tärkeää ettei missään vaiheessa syytä itseään, kävi mitä kävi. Huumeiden käyttö on kuitenkin jokaisen oma päätös ja omaa toimintaa, ja kuten alkoholismissakin, ei ihminen lopeta ennenkuin saa jonkinlaisen herätyksen, vajoaa todella pohjalle tms. Eli jos nyt menet kysymään veljeltäsi kuulumisia, niin todennäköisesti häntä ei kiinnosta, ja sinulle tulee vaan paha mieli. Ja jos et mene häntä tapaamaan, niin sinun ei tarvitse tuntea siitä huonoa omaatuntoa.

Silti, jos itse mietin mitä tekisin toisin jos voisin niin ehkä olisin kuitenkin lähettänyt hänelle tasaisin väliajoin tekstarin jossa totean että kaipaan veljeäni ja että toivon että hän lopettaa. Ei sitä tiedä jos siitä olisi ollut apua, se olisi saattanut laittaa miettimään. Kyllähän jokainen huumeidenkäyttäjä kuitenkin syvällä sielussaan tietää huumeidenkäytön epäterveellisyyden ja sen miten se tuhoaa mieltä ja kroppaa ja ne kyllä myös tietää syvällä sisimmässään miten huolissaan perhe on, ja ikävöivät perhettään myös itsekin. Mutta se huume vaan on siinä pinnalla voimakkaimpana ohjaamassa tekoja ja käytöstä. Mutta ehkä sitä sielua kannattaa yrittää jotenkin koskettaa, vaikka sitten tekstareilla... Tämä näin tajunnanvirtana.
- 27

Kiitos <3 Niin, juuri tuolta se tuntuu. Kirjoittaminen olisi varmasti osaltaan hyvä idea, mutta viimeksi kun häneltä ihan kuulumisia viestein kyselin, niin hän uhkasi tulla hakkaamaan puolisoni. Kuulumisiin ei vastannut, uhoi vain. Eli itselleni tuli entistä pahempi mieli ja pelko siitä, että hän uhkauksensa toteuttaa. Tavallaan, kun hänestä ei kuulu mtn, niin ei niin paljoa pelota. Mutta samalla myös pelottaa, mitä hänen mielessään liikkuu ;( 

Lapsina me pyöräiltiin yhdessä uimarannalle, jaettiin karkkipäivän karkit, leivottiin joulupipareita, oltiin mummuloissa yhdessä yökylässä ja kaikkea normaalia. Sellasena mun veljen aina haluaisin muistaa. Tuntuu, että tätä nykyistä en tunne.. kuinka voisinkaan, kun ei olla juurikaan tekemisissä..

Ja mun on ikävä. Mutta mua myös pelottaa. Liikaa. :( 

Ei ollu vaikea arvata että käyttää jotain, sen näki silmistä heti alkuvaiheessa. Jo siinä vaiheessa kun aloitti kokeilut. Kielsi tietysti kokoajan ettei käytä. Haluttomuus ja hälläväli tyyli tuli mukaan. Koulu ja entiset ystävät ei merkinny enään mitään, ei oma perhekkään.  Ei  auttanu vaikka kuinka yritimme hakea hälle apua ja saada ymmärtämään että jää koukkuun niihin aineisin. Aina vähätteli kaikkea mitä sanottiin. Mutta kun jäi lopulta todistettavasti kiinni niin sitten oli jo liian myöhäistä. Oli jo pahasti koukussa.

Se todellinen henkilö hävisi kokonaan. Vain joskus pitkän katkolla olon jälkeen saattoi nähdä pilkahduksen siitä vanhasta minästä.

Huumeriippuvuus määrää koko elämän. Seuran ja muutkin arvot. Valheita, valheita ja valheita toisensa perään. Sanaan ei voinut enään luottaa ollenkaan. Ei myöskään voinut luottaa niin paljon, että olisi voinut päästää luokseni, sillä jos en pitäny kokoajan silmällä, niin aina vei jotain rahanarvoista mukanaan. Tarvitsi sitä saadakseen kamaa.

Lupauksia joilla ei ollu mitään merkitystä.

Hygienia heikkeni niin kotonaan (niin kauan kun asunto vielä oli) kuin itsellään. Ulkonäkö muuttui hipahtavaksi, laihtui todella paljon. Huonoina aikoina hävisi teille tietämättömille. Asusti milloin kenenkin luona, rappukäytävissä ja puistoissa. Rahaa sai myymällä kamaa tai itseään loppu aikana.  Kun sitten tuli se vaihe, että näki harhoja tai tunsi että hengenlähtö oli lähellä soitti hädissään apuun. Ja sitten veimme häntä terveyskeskuksen kautta katkolle. Kun elämä taas alkoi näyttää että ei hätiä lähti sieltä pois. Siellä ei pidetä vastoin tahtoaan.

Lopulla ei riittäny enään piri, amfetamiini eikä heroiini. Sulatettiin liimoja ja muita mömmöjä joita sitten pisti itseensä. Ainoana ajatuksena lievittää riippuvuudesta seurannutta tuskaa. Sai vieroituslääkkeitä välillä katkon jälkeen, mutta siitä ei ollu mitään hyötyä myi ne kadulla jotta sai vahvempaa kamaa tilalle. Suputeks ym.meni katukauppaan kuten suurimmalla osalla narkkareita.

Vuosien elämää helvetissä peläten jokaiseta ovikellon tai puhelimen soittoa. Koska tulee se kamalin viesti. Ja lopultahan se tuli. En tiedä oliko tuska kovempi silloin kun sitä pelkäsi vai sen jälkeen kun hän oli kuollu. Tuska ja suru on mukana koko loppuelämän.  Mutta meidän omaisten on sen kanssa vain elettävä.

Kannapiksella aloitti, niin kuin kaikki narkkarit tekee. Uskoen siihen illuusioon ettei siihen jää koukkuun. Mutta henkiseen koukkuun siihen jää. Ja herkimmät ihmiset samalla lailla kuin vahvempiinkin huumeisiin.

Näitä asioita ei varmasti ymmärrä kukaan muu kuin henkilö joka on joutunu käymään tän helvetin läpi. Meillä se kesti 9v. Ja nyt 6v surua.

Mulla on aikuinen veli joka käyttää laittomia aineita. Hän ei ole vielä riippuvainen narkomaani, eikä itse usko että koskaan hänestä sellaista tuleekaan, mutta minua pelottaa joskus että niinköhän hän oikeasti hallitsee käyttönsä loppuelämänsä... Vai tuleeko takapakkia esim. jos tulisi työttömyyttä, ero naisystävästä tai muita vaikeuksia. 

Veljeni käyttö alkoi tavallisesti alkoholilla opiskeluaikana. Sitä veti aina siihen tyyliin että sammua piti loppuillasta. Hän ei halunnut pientä pöhnää vaan "shamanistisen kooman" kuten itse naureskeli. Jossain vaiheessa sai kannabista opiskelukaverilta ja kokeili. Ei jäänyt siihen koukkuun eikä kauheasit innostunut siitä, mutta vakuuttui että ok, koska kannabis vaikuttaa miedolta ja haitattomalta aineelta vaikka on laiton huume, niin ehkä moni muukin aine on? Seuraavana kokeiluun, tarkan fyysisen haitattomuuden ja riippuvuusriskin vähäisyyden tutkimisen jälkeen, luonnon taikasienet. Psykedeeleistä hän innostuikin todella, mutta niitä ei onneksi ilmeisesti pysty käyttämään kovin usein joten tämä ei niin paha. Sitten kun netistä alkoi saada hyvin avoimesti huumeita, alkoi kokeilla vähän kaikkea mitä sai. Sanoo olevansa tietoisuuden tutkimusmatkailija tutkiessaan muuntuneita tietoisuudentiloja.

Toistaiseksi siis veli käy töissä, ei ole mitään huumetuomioita, ja esim. vanhempamme eivät tiedä mitään koko käytöstä. Mutta kyllä minua jännittää aina, että vaikka tilanne nyt on hallinnassa, niin kuinka kauan... 

Vierailija kirjoitti:

"Minua kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi millaisista perheistä huumeidenkäyttäjät ovat lähtöisin, kuinka he ovat alkaneet käyttää huumeita, milloin huumeidenkäyttäjät ovat tulleet ensimmäisen kerran tekemisiin huumeiden kanssa, milloin huumeidenkäyttö muuttui riippuvuudeksi, kuinka nopeasti se tapahtui, missä huumeidenkäyttäjät viettävät aikaansa, kuinka he muuttuvat huumeita otettuaan jne."

Minä voisin sanoa itseäni huumeitten käyttäjäksi vaikken addikti oikeestaan ole, välillä on pitkiäkin taukoja ja sitten kovaa piikitystä. En ehkä haluisi käyttää ollenkaan kun olen vastikää päättänyt lopettaa alkoholinkin juomisen.

Olen yksinhuoltaja perheestä ja mulla on yksi sisarus, isäni kuoli kun olin vauva. Alun perin huumeitten käyttö alkoi huumeitten ihannoinnilla kuudennella luokalla kun eräs kaverini kehuskeli kokoajan että hän on polttanut pilveä. Vanhemmat huume pojat saivat kuulla tästä ihannoinnista ja heti kun he kysyivät haluanko ostaa pilveä tietenkin ostin heti. Olin tässä vaiheessa kai vielä 12.

Myöhemmin 13 vuotiaana nämä vanhemmat "kovikset" keitä ihailin myös tunkivat amfetamiini piikin suoneeni ja enhän sinä iässä tajunnut kieltäytyä.

 

Tuntuu siltä, että se muuttui riippuvuudeksi melkein heti, mutta en ole voinut olla rippuvainen pitkään koska rahat ei ikinä riitä. 

Mä oon antisosiaalinen, syrjäytynyt erakko nykyään ja olen melkein aina yksin kotona kun käytän.

Se miten muutun huumeista riippuu paljon siitä mikä aine on kyseessä.

Kannabiksesta muutun vieläkin hiljaisemmaksi kuin yleensä, en siis sano sanaakaa ikinä ja jos joku kysyy jotain, vastaan 1-2 sanalla. Olen silloin myös ahdistunut ja vainoharhainen, sen takia en enää kauheasti polta.

Amfetamiinista tosi ystävälliseksi ja rauhalliseksi jne.

Narkomaaneja on joka sosiaaliluokassa ja kaikenlaisista perheistä. Se miksi heistä on tullut narkomaaneja on syynä kaverit ja heidän valheet siitä ettei siihen jää koukkuun. Että on parempi käyttää huumeita kuin alkoholia. (mielestäni olisi paras olla erossa kummastakin) Moni luulee että vain sellaisten perheiden lapsista tulee narkomaaneja joissa ei välitetä lapsistaan. Se on täysin virheellinen luulo.

Vanhemmilla vain ei ole mitään mahdollisuuksia huumeita vastaan taistelussa. Vanhemmat häviää vääjäämättömästi sen taistelun.

Vierailija kirjoitti:

"Minua kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi millaisista perheistä huumeidenkäyttäjät ovat lähtöisin, kuinka he ovat alkaneet käyttää huumeita, milloin huumeidenkäyttäjät ovat tulleet ensimmäisen kerran tekemisiin huumeiden kanssa, milloin huumeidenkäyttö muuttui riippuvuudeksi, kuinka nopeasti se tapahtui, missä huumeidenkäyttäjät viettävät aikaansa, kuinka he muuttuvat huumeita otettuaan jne."

Minä voisin sanoa itseäni huumeitten käyttäjäksi vaikken addikti oikeestaan ole, välillä on pitkiäkin taukoja ja sitten kovaa piikitystä. En ehkä haluisi käyttää ollenkaan kun olen vastikää päättänyt lopettaa alkoholinkin juomisen.

Olen yksinhuoltaja perheestä ja mulla on yksi sisarus, isäni kuoli kun olin vauva. Alun perin huumeitten käyttö alkoi huumeitten ihannoinnilla kuudennella luokalla kun eräs kaverini kehuskeli kokoajan että hän on polttanut pilveä. Vanhemmat huume pojat saivat kuulla tästä ihannoinnista ja heti kun he kysyivät haluanko ostaa pilveä tietenkin ostin heti. Olin tässä vaiheessa kai vielä 12.

Myöhemmin 13 vuotiaana nämä vanhemmat "kovikset" keitä ihailin myös tunkivat amfetamiini piikin suoneeni ja enhän sinä iässä tajunnut kieltäytyä.

 

Tuntuu siltä, että se muuttui riippuvuudeksi melkein heti, mutta en ole voinut olla rippuvainen pitkään koska rahat ei ikinä riitä. 

Mä oon antisosiaalinen, syrjäytynyt erakko nykyään ja olen melkein aina yksin kotona kun käytän.

Se miten muutun huumeista riippuu paljon siitä mikä aine on kyseessä.

Kannabiksesta muutun vieläkin hiljaisemmaksi kuin yleensä, en siis sano sanaakaa ikinä ja jos joku kysyy jotain, vastaan 1-2 sanalla. Olen silloin myös ahdistunut ja vainoharhainen, sen takia en enää kauheasti polta.

Amfetamiinista tosi ystävälliseksi ja rauhalliseksi jne.

Jos et lopeta käyttöä ja mene vieroitukseen niin sinulla ei valitettavasti ole montaakaan vuotta jäljellä. Et pilaa ainoastaan omaa elämääsi vaan myös läheistesi elämän. Äläkä turhaan valehtele ettei sinulla ole läheisiä. On sinulla äiti joka saa lopun elämää kärsiä tuskasta vuoksesi. Jos et muita ajattele niin ajattele niitä joiden elämän sinä pilaat. Käyttämällä ja lopulla kuolemalla niihin aineisiin.

Pelastakaa itsenne. 

Huumeidenkäyttäjän läheisen asema on hyvin vaikea. Paras mitä voitte tehdä on elää itsellenne. Ette millään tavalla voi pelastaa narkomaania. Vaikka kuinka yrittäisitte auttaa. 

Narkomaani voi tehdä sen vain itse. Ja sitten kun hän oikeasti haluaa palata takaisin elämään, on tärkeää että hänellä on läheisten tuki. 

En tarkoita että pitäisi välit katkaista. Mutta älkää edesauttako sitä elämäntyyliä. Turha saarnata huumeista, mutta tehkää selväksi ettette hyväksy sitä elämäntapaa. Kun tapaatte, keskittykää vaan olemaan yhdessä. Älkää käyttäkö niitä hetkiä saarnaamiseen, syyllistämiseen ja taisteluun. Se ajaa teidät kauemmaksi toisistanne. Narkomaanikin tarvitsee sitä ihan tavallista yhdessäoloa kanssanne (ei sekaisin ollessaan). Niinä hetkknä hän ehkä tajuaa mitä on menettämässä. 

Hoitakaa itseänne. Sitä helposti masentuu ja katkeroituu. Se ei auta ketään. Hankkikaa apua, sitä saa! 

Voimia!

Up

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kuulla kokemuksianne huumeidenkäyttäjän vanhempana/sisaruksena/ystävänä/läheisenä.. Kuinka läheisenne on muuttunut huumeidenkäytön aloittamisen/pitkään jatkuneen käytön myötä, tai onko hän ylipäätään muuttunut? Millaisista asioista ymmärsitte läheisenne olevan aineiden käyttäjä? Millaista elämästä on tullut?

Huumeet yksinkertaisesti vei kaiken ilon ja onnen niin käyttäjältä kuin läheisiltäänkin. Olin suuresti helpottunut, kun sietämättömäksi ihmiseksi muuttunut narkkari kuoli. Hän sai rauhan ja läheiset myös. Se riippuvuus oli lopulta niin syvä, ettei sieltä ollut enää takaisin tulemista.