Oletko kokenut hyväksyntää sukulaistesi taholta?

Olen ollut sukulaisille aika yhdentekevä. Uskoakseni ketään ei oikeasti kiinnosta. Minulla on iso suku, jossa kaikki tulevat hyvin toimeen kaikkien kanssa. Kapuloita ei ole koskaan heitelty rattaisiin ja aina on toista autettu jos on apua tarvinnut.

Olin lapsena toisaalta äänekäs huomion kerjäläinen, toisaalta saatoin vetäytyä pitkiksi ajoiksi omiin oloihini. Myös ulkonäöltäni olin sellainen suttuinen rumahko homssu. En kokenut että minusta olisi koskaan pidetty samalla lailla kuin monesta muusta serkustani. Minut jotenkin lytättiin ja minulle vain naureskeltiin hyväntahtoisesti.

Onneksi tuo ruma-ankanpoika -kausi on taakse jäänyttä elämää. Nykyisin en kovin paljon ole tekemisissä suvun kanssa.

Lapsena koin hyväksyntää, koska isäni puoleinen suku oli paljon yhteydessä keskenään. Ja heillä oli myös silminnähden hyvät välit. Toisin kuin äitini puoleisessa suvussa, jossa kaikki suhteet olivat teeskenneltyjä. Vaiettuja salaisuuksia kosolti heillä.

Kun oma isäni kuoli, yhteys sukulaisiinkin katosi. Oli aika surullista kokea isän menettämisen lisäksi se välinpitämättömyys, mikä kuoleman jälkeistä elämää seurasi. Emme ole juurikaan enää yhteydessä. Joulukortti toivotuksella, that's all.

vähän sama kuin kolmosella. Isän puolella ihania ihmisiä, joiden kanssa olin lapsena tekemisissä ja joilta koin hyväksyntää. Nyt osa kuolleita ja osa vanhainkodissa ja osalla omat lapsenlapset ja perheet eli nykyään ei juurikaan joulukorttia enempää (eroperheen lapsi).

Surullista, miten yhteydet katkeaa kuoleman yhteydeessä. Ei ole voimia itsellänikään pitää yhteyksiä. Tuntuu enemmänkin, että tuppautuisi seuraan, kun on muutenkin jätetty yksin.

Suhtautuminen on ennemmikin neutraalia, se on minulle ok.

aikuisen ihmisen kannattaa ottaa etäisyyttä ei-hyväksyviin - sukua tai ei - ja etsiä hyväksyviä

ystäviä