Lue keskustelun säännöt.
Mikä on vikana kun lapsi ei kestä olla yhtään ilman minua?
15.07.2021 |
Täyttää viikon päästä kolme. On ollut aina sellainen, että jos teen pienenkin hetken jotain omaa niin alkaa itkemään tai hermostuu. Ja siis tarkoitan ihan lyhyitä tekemisiä, esim käyn pissalla. Viimeisin esimerkki on että puhuin kahden minuutin puhelun ja lapsi yritti koko ajan lyödä ja raapia minua. Olin ennen puhelua selittänyt hänelle että äiti puhuu pienen hetken puhelimessa ja hänen täytyy se hetki leikkiä leluilla, olin ohjannut leikin alkuun, varmistanut että lelut on siinä saatavilla jne. Enkä todellakaan puhu kuin kerran tai kaksi viikossa puhelimessa ja silloinkin aina lyhyesti vain.
Antakaa joku vinkkejä, tämä on aika raskasta.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on oppinut saamaan huomion itkemällä ja vetelee nyt äitiä kuin pässiä narussa.
Höpö, höpö. Ihan normaalia tuonikäiseltä kaivata äitiään. Samoin uhmaaminen puhelujen aikana kuuluu lapsen kehitykseen. Lapsi oppii vähitellen, että hän ja äiti eivät olekaan yksi ja sama ihminen vaan kaksi, eikä äiti voi ihan aina antaa jakamatonta huomiota lapselle.
Ei todellakaan ole normaalia raapia jne. jos ei saa huomiota. Se on puhdasta vallankäyttöä, joka pitää kitkeä ajoissa pois.
Kukaan ei ole puhunut TÄSSÄ raapimisesta vaan itkemisestä. Ei kukaan muu kuin sinä.
Toki luin ap:n aloituksen, jossa hän kertoo oman lapsensa raapimisesta, mutta siitä ei ollut tässä kyse. Ap tietää varmaankin, että raapiminen ei ole oikein. Omat lapseni eivät ole raapineet, mutta toista lastani rupesi kiinnostamaan pistorasiat melko varhaisessa vaiheessa niin paljon, että yritti työntää pistorasian reikiin pikkutavaroita. Sain kuitenkin hänet lopettamaan tämän, kun seurasin hänen leikkejään ja aina kun hän lähestyi pistorasioita, lähestyin minäkin ja toistin kerran toisensa jälkeen painokkaasti, että pistorasioihin ei saa koskea, koska se on vaarallinen. (= tulee pipi). Tehostin viestiäni vielä kasvojen surkeilla ja surullisilla ilmeillä, eikä aikaakaan kun lapsi muisti, että pistorasioihin ei saa koskea.
Terveisin Se toinen kommentoija, joka aloitti kirjoittamalla höpö, höpö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun lapsista toinen oli tuollainen. Pikkuhiljaa alkoi helpottaa n. 4vuotiaana. Nyt reipas ja fiksu teini, mutta herkkä edelleen. Kyllä se siitä , älä stressaa
Vierailija kirjoitti:
Kaverilla tuollainen 5-vuotias, on aivan kiinni äidissään. Ainoastaan päiväkodissa kykenee olemaan ilman äitiä (ja sielläkin meni oppia kauan, ei loppunut itku tunteihin äidin jätettyä hoitoon ja hävittyään maisemista).
En tykkää kyläillä heillä tai ottaa heitä meille enää, kun keskustelusta ei tule hevon h*levettiäkään, kun lapsi huutaa pää punaisena äitinsä huomiota jatkuvasti. Omat lapseni yrittävät saada leikkimään mutta ei käy, jos ei äitikin istu ja leiki mukana.
Lopulta oksentaa huudettuaan niin kauan, ja vaatii tissiä (jep, 5-vuotias), ja siinä tissiä imiessään on kyllä hiljaa, mutta lyö äitiään aina kun tämä yrittää minulle jotain sanoa.Täytyy sanoa, että itse en katselisi moista käytöstä viisi vuotta. Olisi jo oppinut olemaan pahalla jos ei hyvällä opi.
5v imee tissiä 🤮
Meillä 5v ajaa jo traktorilla.
Vierailija kirjoitti:
Kaverilla tuollainen 5-vuotias, on aivan kiinni äidissään. Ainoastaan päiväkodissa kykenee olemaan ilman äitiä (ja sielläkin meni oppia kauan, ei loppunut itku tunteihin äidin jätettyä hoitoon ja hävittyään maisemista).
En tykkää kyläillä heillä tai ottaa heitä meille enää, kun keskustelusta ei tule hevon h*levettiäkään, kun lapsi huutaa pää punaisena äitinsä huomiota jatkuvasti. Omat lapseni yrittävät saada leikkimään mutta ei käy, jos ei äitikin istu ja leiki mukana.
Lopulta oksentaa huudettuaan niin kauan, ja vaatii tissiä (jep, 5-vuotias), ja siinä tissiä imiessään on kyllä hiljaa, mutta lyö äitiään aina kun tämä yrittää minulle jotain sanoa.Täytyy sanoa, että itse en katselisi moista käytöstä viisi vuotta. Olisi jo oppinut olemaan pahalla jos ei hyvällä opi.
Lapsella voi olla jokin nepsy-ongelma, ehkä autismin kirjo. Äidin kannattaisi puhua tuosta neuvolassa.
Oma nepsy-lapseni on reagoinut joihinkin tilanteisiin hyvin voimakkaasti, on itkenyt ja pyrkinyt syliin turvaan uusissa tilanteissa, mutta lyönyt hän ei ole kuitenkaan koskaan.
Itse olin lapsena aika herkkä. Parasta minusta olisi ollut jos minua oltaisiin rauhoiteltu ja juuri kerrottu, ettei ole hätää ja sitten muutenkin puhuttu asioista. Olin aika kiltti, mutta epävarma ja ujo. Koin monet tilanteet niin jännittäviä niin sillon tuli myös itkettyä paljon ja vanhemmat eivät oikein aina tykänneet, kun olin liian herkkä tai arka niin opin sitten piilottamaan sen ei toivotun pelon ja ne tunteet. Siinä mielessä en kannata sitä, että lapsi jätetään yksin, vaikka hän olisikin hankala, koska siellä taustalla voi olla jokin syy ja isompi juttu mikä esim pelottaa tai jännittää ja purkautuu itkemisenä. Minulla tosin ei ole lapsia. Muistan vaan sen, kun itselle on jäänyt vähän sellainen rooli päälle, että pitää olla vahva en ole tukea saanut. Perheessämme kun elettiin paljolti ilman tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kannattaa puhua asiasta 3-vuotisneuvolassa. Pitäähän asia tutkia jos ei muuten niin ainakin sen vuoksi, että voi sulkea vakavat sairaudet pois laskusta. Neuvolalääkäriltä voi pyytää lähetteen jatkotutkimuksiin
Oma nepsy-lapseni oli ihan pienenä joissakin tilanteissa kovin säikky, arka ja itkuinen. Hän pelästyi vieraissa paikoissa ja oudoissa tilanteissa. Myös jotkut äänet saattoivat pelästyttää hänet. Silloin hän halusi syliini turvaan ja tarrautui minuun kiinni lujasti eikä päästänyt irti ennen kuin oli rauhoittunut.
Tämä sama lapsi oli tutussa, turvallisessa ympäristössä tuttujen ihmisten seurassa vilkas, puhelias ja leikkisä. Hän myös otti kontaktia muihin ihmisiin, sekä aikuisiin että muihin lapsiin puhumalla ja leikkimällä. Hän ei myöskään säiky vieraita ihmisiä tai ääniä
Hieman vanhempana hän on osoittautunut älykkääksi, kielellisesti lahjakkaaksi, helposti uutta oppivaksi ja uteliaaksi pikkuihmiseksi. Hän mielellään myös suojelee kaikkia pienempiään niin ihmisiä kuin eläimiäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan se sitten aina hyväksi jokaiselle personaallisuudelle että pitää koko ajan vauvaa sylissä, huomioi aina vain vauvan kun se vähän inahtaa, ja vastaa huutoon samalla sekunnilla, oppiiko vauva läheisriippuvaiseksi. Siis että perusturvallisuus on jotenkin ylivirittynyt ja lapsi kokee turvattomuutta heti jos asiat eivät ole niin kuin aiemmin on ollut.
Kunhan pohdin.
Riippuu vauvan iästä. Sylivauvaa saa pitää sylissä niin paljon kuin sielu sietää, mutta lapsi joka opettelee ryömimään, konttaamaan jne tarvitsee kokemuksia, että voi mennä etäämmälle ja tulla turvallisesti takaisin.
Tämä. Kyllä minä vessassa käyn, vaikka vauva marisisi. Sanon vain, että äiti tulee kohta takaisin. En tiedä ymmärtääkö, mutta ei kyllä huuda kurkku suorana, vaikka kävisin isolla istunnolla ja menisi useampi minuutti. Tällöin kyllä (oman mielenrauhan vuoksi) raotan ovea ja kurkin olkkariin, että missä se vilistää. Lattialle jätän matolle touhuamaan, viihtyy hetken yksinäänkin. Lähinnä marisee, jos ei vielä pääse jonnekin, minne haluaisi päästä, kun ei aivan osaa kontata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
No, tuossa olet juuri mennyt metsään. Nykyään lapsista kasvatetaan sellaisia nuoria, jotka eivät kestä normaalia elämää ilman mt-ongelmia ja mielialalääkkeitä, koska heitä ylisuojellaan vauvasta asti.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan se sitten aina hyväksi jokaiselle personaallisuudelle että pitää koko ajan vauvaa sylissä, huomioi aina vain vauvan kun se vähän inahtaa, ja vastaa huutoon samalla sekunnilla, oppiiko vauva läheisriippuvaiseksi. Siis että perusturvallisuus on jotenkin ylivirittynyt ja lapsi kokee turvattomuutta heti jos asiat eivät ole niin kuin aiemmin on ollut.
Kunhan pohdin.
Kyllähän se pienelle vauvalle tekee hyvää, ja kuuluu asiaan.
Sen sijaan jos sitä joka inahdukseen vastaamista jatkaa vielä vuoden ikäiselle, 2-vuotiaalle jne. niin eihän siitä hyvää seuraa.
Lapsilta pitää vaatia ikätason mukaan asioita. Vastasyntyneen tarpeisiin vastataan heti, 1-vuotias saa itkeä ihan rauhassa - äiti käy silti vessassa, 2-vuotias saa vetää raivarit kaikessa rauhassa - äiti kokkaa silti, koska liedellä on ruoka, 3-vuotias saa odottaa omaa puheenvuoroa, kun äiti puhuu toisen kanssa jne.
Ei kaikkeen vastaus ole "kouluttaa" lasta vauvasta pitäen. Nykyään ei enää ymmärretä vaatia lapselta ikätason mukaan. Pahimmat samaan aikaan ovat vaatimatta lapselta hyvää käytöstä kun itsenäistävät lasta liian varhain. Esimerkiksi alle kouluikäinen saatetaan laittaa vastuuseen pikkusisaruksesta ja luotetaan liikaa lapsen kykyyn vahtia toista, mutta saman lapsen kanssa taivutaan lapsen itkun ja kiukun vuoksi ties mihin järjettömään. Kyllä se on tosi ristiriitaista lapselle, jos aikuinen ei kykene olemaan perheessä johtaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus
Läheisriippuvuus taitaa tarkoittaa ihan muita aikuisten juttuja.
Hieman huvittaa näin vanhempana kasvattajana nämä kommentit miten meistä kaikista on kasvatettu tunnevammaisia ja häiriintyneitä, kun ei ole tarjottu jakamatonta huomiota lapsuudessa. No ei ole. Suurin osa meistä on tasapainoisia onnellisia ihmisiä vaikka lapsuudestamme onkin joitakin ankaria muistoja.
Nykyisin sen sijaan tuntuu psyykkiset ongelmat vain lisääntyvän, varsinkin nuorimmissa ikäluokissa. Miksiköhän?
Mielipiteeni on että nykyvanhemmuuteen kuuluva jatkuva selittäminen palkitsee lasta ja lisää huonoa käytöstä ja rajattomuutta. Vanhemmat eivät osaa pysäyttää huonoa kehitystä vaan sanoittavat ja sanoittavat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on oppinut saamaan huomion itkemällä ja vetelee nyt äitiä kuin pässiä narussa.
Myös tuo, että äiti antaa lyödä itseään rikkoo perusturvallisuutta. Ei sellaiseen aikuiseen voi luottaa, joka antaa mukilouda itseään!
Vierailija kirjoitti:
Hieman huvittaa näin vanhempana kasvattajana nämä kommentit miten meistä kaikista on kasvatettu tunnevammaisia ja häiriintyneitä, kun ei ole tarjottu jakamatonta huomiota lapsuudessa. No ei ole. Suurin osa meistä on tasapainoisia onnellisia ihmisiä vaikka lapsuudestamme onkin joitakin ankaria muistoja.
Nykyisin sen sijaan tuntuu psyykkiset ongelmat vain lisääntyvän, varsinkin nuorimmissa ikäluokissa. Miksiköhän?
Mielipiteeni on että nykyvanhemmuuteen kuuluva jatkuva selittäminen palkitsee lasta ja lisää huonoa käytöstä ja rajattomuutta. Vanhemmat eivät osaa pysäyttää huonoa kehitystä vaan sanoittavat ja sanoittavat...
Suosittelen lukemaan ihan rauhassa esimerkiksi vuonna -87 syntyneiden elämästä ja heidän mielemterveydestä, niin saat ihan oikeaa tietoa oman mutuilusi sijaan.
Tilastollisesti nuoriso ja lapset voivat paremmin kuin meidän sukupolvet tuohon aikaan. Ihan kirkkaasti. Mutta ne jotka voivat huonosti, voivat todella huonosti, eli tavallaan se äärimmäinen pahoinvointi on lisääntynyt. Kuitenkin suurin osa nuorista voi kaikilla mittareilla paremmin kuin me aikanaan.
Hyvänen aika sentään, mitä oikein luinkaan. Ei lapsi ole koira, eikä lapsenkasvatukseen käytetä koirankasvatusmetodeja. Tietysti lapselle annetaan huomiota silloin kun hän sitä tarvitsee. Hylkäämällä hänet ja jättämällä täysin huomiotta saadaan aikaiseksi tunnevammaisia ihmisiä.
Johan jo vuosikymmeniä sitten on osoitettu, että sekä ihmiset että eläimet tarvitsevat vanhempien hoivaa. Kannattaa googlailla Harry Harlowin apinakoe, jossa resusapinanpoikaset erotettiin emoistaan, mikä ei ollenkaan tehnyt hyvää niiden tunne-elämän kehitykselle.
Kannattaa myös googlata kiintymyssuhdeteoria.
Tässä lyhyesti suomeksi kokeesta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Harry_Harlow
Yritin liittää tähän kuvan apinanpoikasesta emonk orvikkeena olleen metallihäkkyrään tarrautuneena, mutta en onnistunut siinä. Kuva on kuitenkin nähtävissä Wiki-jutun englanninkielisessä versiossa.
https://en.wikipedia.org/wiki/Harry_Harlow