Lue keskustelun säännöt.
Mikä on vikana kun lapsi ei kestä olla yhtään ilman minua?
15.07.2021 |
Täyttää viikon päästä kolme. On ollut aina sellainen, että jos teen pienenkin hetken jotain omaa niin alkaa itkemään tai hermostuu. Ja siis tarkoitan ihan lyhyitä tekemisiä, esim käyn pissalla. Viimeisin esimerkki on että puhuin kahden minuutin puhelun ja lapsi yritti koko ajan lyödä ja raapia minua. Olin ennen puhelua selittänyt hänelle että äiti puhuu pienen hetken puhelimessa ja hänen täytyy se hetki leikkiä leluilla, olin ohjannut leikin alkuun, varmistanut että lelut on siinä saatavilla jne. Enkä todellakaan puhu kuin kerran tai kaksi viikossa puhelimessa ja silloinkin aina lyhyesti vain.
Antakaa joku vinkkejä, tämä on aika raskasta.
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Kaverilla tuollainen 5-vuotias, on aivan kiinni äidissään. Ainoastaan päiväkodissa kykenee olemaan ilman äitiä (ja sielläkin meni oppia kauan, ei loppunut itku tunteihin äidin jätettyä hoitoon ja hävittyään maisemista).
En tykkää kyläillä heillä tai ottaa heitä meille enää, kun keskustelusta ei tule hevon h*levettiäkään, kun lapsi huutaa pää punaisena äitinsä huomiota jatkuvasti. Omat lapseni yrittävät saada leikkimään mutta ei käy, jos ei äitikin istu ja leiki mukana.
Lopulta oksentaa huudettuaan niin kauan, ja vaatii tissiä (jep, 5-vuotias), ja siinä tissiä imiessään on kyllä hiljaa, mutta lyö äitiään aina kun tämä yrittää minulle jotain sanoa.Täytyy sanoa, että itse en katselisi moista käytöstä viisi vuotta. Olisi jo oppinut olemaan pahalla jos ei hyvällä opi.
Pelottavaa, miten hukassa tuon äidin vanhemmuus on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvoisin, että älä lohduta liikaa, jos siis ei ole oikeaa syytä. Siitä saattaa tulla lapselle mielikuva, että hän hätääntyi syystä. Puhu mieluummin iloisella äänellä ja tuo ilmi, että kaikki on ollut koko ajan hyvin etkä sinä ole ollut kateissa, ja vie sitten huomio muuhun.
Missä lapsen sitten pitäisi olla, jossain nurkassako istua hiljaa ja murjottaa?
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on oppinut saamaan huomion itkemällä ja vetelee nyt äitiä kuin pässiä narussa.
Höpö, höpö. Ihan normaalia tuonikäiseltä kaivata äitiään. Samoin uhmaaminen puhelujen aikana kuuluu lapsen kehitykseen. Lapsi oppii vähitellen, että hän ja äiti eivät olekaan yksi ja sama ihminen vaan kaksi, eikä äiti voi ihan aina antaa jakamatonta huomiota lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan se sitten aina hyväksi jokaiselle personaallisuudelle että pitää koko ajan vauvaa sylissä, huomioi aina vain vauvan kun se vähän inahtaa, ja vastaa huutoon samalla sekunnilla, oppiiko vauva läheisriippuvaiseksi. Siis että perusturvallisuus on jotenkin ylivirittynyt ja lapsi kokee turvattomuutta heti jos asiat eivät ole niin kuin aiemmin on ollut.
Kunhan pohdin.
Vauva on eri asia kuin 3-vuotias. Vauva viestii sillä itkulla asioita. 3-vuotias saattaa itkeä ihan vain pomottaakseen. Toki viesti sekin on, mutta ei sellainen viesti, johon pitää vastata myöntymällä. Vauvakaan ei kyllä rikki mene, jos hetken itkee ilman, että saa reaktiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on oppinut saamaan huomion itkemällä ja vetelee nyt äitiä kuin pässiä narussa.
Höpö, höpö. Ihan normaalia tuonikäiseltä kaivata äitiään. Samoin uhmaaminen puhelujen aikana kuuluu lapsen kehitykseen. Lapsi oppii vähitellen, että hän ja äiti eivät olekaan yksi ja sama ihminen vaan kaksi, eikä äiti voi ihan aina antaa jakamatonta huomiota lapselle.
Ei todellakaan ole normaalia raapia jne. jos ei saa huomiota. Se on puhdasta vallankäyttöä, joka pitää kitkeä ajoissa pois.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan se sitten aina hyväksi jokaiselle personaallisuudelle että pitää koko ajan vauvaa sylissä, huomioi aina vain vauvan kun se vähän inahtaa, ja vastaa huutoon samalla sekunnilla, oppiiko vauva läheisriippuvaiseksi. Siis että perusturvallisuus on jotenkin ylivirittynyt ja lapsi kokee turvattomuutta heti jos asiat eivät ole niin kuin aiemmin on ollut.
Kunhan pohdin.
Riippuu vauvan iästä. Sylivauvaa saa pitää sylissä niin paljon kuin sielu sietää, mutta lapsi joka opettelee ryömimään, konttaamaan jne tarvitsee kokemuksia, että voi mennä etäämmälle ja tulla turvallisesti takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan se sitten aina hyväksi jokaiselle personaallisuudelle että pitää koko ajan vauvaa sylissä, huomioi aina vain vauvan kun se vähän inahtaa, ja vastaa huutoon samalla sekunnilla, oppiiko vauva läheisriippuvaiseksi. Siis että perusturvallisuus on jotenkin ylivirittynyt ja lapsi kokee turvattomuutta heti jos asiat eivät ole niin kuin aiemmin on ollut.
Kunhan pohdin.
Jotkut vauvat ei erityisesti edes tykkää olla sylissä. Omani oli levoton sylissä olija, etenkin kun alkoi liikkua niin halusi mieluummin seurustella tai lattialle puuhaamaan kuin nököttää sylissä. olisi ollut väkivaltaa pitää koko ajan tykönä. Ihan pienenä tietenkin nukahti rinnalle ym. Ohis
No onhan tuo aika erikoista. Sinuna juttelisin asiasta neuvolan kolmivuotistarkastuksessa.
Lapsilla on eroahdistuksen kausia, mutta jos ne ovat jatkuvia, se voi olla jotain selvittämisen väärtiä.
Onko lapsesi kotihoidossa? Miten hän pärjää muiden lasten kanssa?
Olen lapsilleni pienestä pitäen opettanut, että äitillä on välillä omaa tekemistä, eikä hän aina hyppää käskystä. "odota hetki, luen ensi lehden loppuun, vartin päästä tulen kanssasi piirtämään" on hyvä oppi lapselle. Kaikilla on oikeus saada vuorollaan huomiota ja äänensä kuuluviin, myös lapsilla se oikeus saada sataprosenttisesti huomio osakseen, mutta myös äidilla on omaa rauhaa vaativia juttuja. Hätätilanteissa tietysti asia on toinen.
Joten nyt alkaisin siedättää lasta sille, että äiti puhuu puhelunsa, käy suihkussa jne. rauhassa. Et pyytele sitä anteeksi, etkä hyväksy lyömistä etkä raapimista missään oloissa. Lapsi omaan huoneeseensa hetkeksi. Ovi kiinni. Pois saa tulla kun on rauhoittunut. Kolmevuotiaan on tämä opittava jo.
Hiukan eri asia jos lapsella on neurologisia syitä sille, että hänen impulssikontrollinsa on huono. Silloin konstit tuon opetteluun ovat osin erilaisia, mutta tietenkään silloinKAAN lapselle ei sallita lyömistä ja raapimista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on oppinut saamaan huomion itkemällä ja vetelee nyt äitiä kuin pässiä narussa.
Höpö, höpö. Ihan normaalia tuonikäiseltä kaivata äitiään. Samoin uhmaaminen puhelujen aikana kuuluu lapsen kehitykseen. Lapsi oppii vähitellen, että hän ja äiti eivät olekaan yksi ja sama ihminen vaan kaksi, eikä äiti voi ihan aina antaa jakamatonta huomiota lapselle.
Höpö, höpö. Kaipaamisella ei ole mitään tekemistä ap:n kuvaaman käytöksen kanssa. Eikä sekään ole normaalia, ettei osaa yhtään leikkiä itsenäisesti ilman äitiä vielä 3-vuotiaanakaan. Se taito pitäisi oppia jo paljon aiemmin. Symbioosivaihe kuuluu alle 1-vuotiaan kehitykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Tossa se vika on. Lapsi on oppinut hallitsemaan sinua itkullaan.
Ei hallitse. Tarkoitin sitä, että lapsen ollessa vauva reagoin aina itkuun heti eli lasta ei ole huudatettu tai jätetty yksin hätänsä kanssa. Edelleen jos lapsella on oikeasti hätä tai oikeasti paha mieli niin reagoin itkuun heti, mutta huomaan kyllä sellaisen kiukkuitkun, jolla yrittää saada jotain mitä ei voi saada, siihen reagoin selittämällä rauhallisesti että ei voi saada koska x ja että näen että sinua harmittaa että et voi saada mutta silti et nyt voi saada. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä lapsen sitten pitäisi olla, jossain nurkassako istua hiljaa ja murjottaa?
Ihan vaikka leikkimässä. Onko tuttu käsite?
Vierailija kirjoitti:
Neuvoisin, että älä lohduta liikaa, jos siis ei ole oikeaa syytä. Siitä saattaa tulla lapselle mielikuva, että hän hätääntyi syystä. Puhu mieluummin iloisella äänellä ja tuo ilmi, että kaikki on ollut koko ajan hyvin etkä sinä ole ollut kateissa, ja vie sitten huomio muuhun.
Minä olen ollut ihan aikuisuuteen asti tuollainen, että saatoin pillahtaa itkuun silkasta myötäelämisestä, kun hyväätarkoittavat ihmiset tulivat säälittelemään ja vakuuttelemaan, että ei mitään hätää. :D :D Tosin minulla todettiinkin olevan masennus päällä - siis silloin aikuisena, lapsuudesta en osaa sanoa.
Mutta totta kuitenkin puhut. Tosin lohduttamisen tilalla käyttäisin kuitenkin surkuttelua. Kun puhuu lapselle ihan normaalisti, eikä rupea surkuttelemaan lasta, lapsikin huomaa, että hänellä ei ole mitään hätää. Näin olen menetellyt myös omien lasteni suhteen.
Samoin olen myös lohduttanut lapsia silloin, kun he todellakin tarvitsevat lohdutusta.
Myös tuo huomion kiinnittäminen muualle on toiminut hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä teet kun hän raapii sinua? Sinuna irrottaisin ne kynnet välittömästi joka kerta ja selittäisin vakavasti, että toista EI saa raapia. Ihan tiukka ei. Lapsen ei pidä saada huonosta käytöksestä palkkiota eli äidin huomiota ja hyssyttelyä. Ja sekin pitää selittää ja harjoitella monta kertaa, että äiti ON nyt hetken puhelimessa ja lapsi odottaa sillä aikaa. Jos huutaa, voi huutaa, mutta ihan kaikki ei enää voi pienen ympärillä pyöriä.
Joo näin teen aina, meillä ei todellakaan lepsusti hyssytellä vieressä jos satuttaa muita. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Tossa se vika on. Lapsi on oppinut hallitsemaan sinua itkullaan.
Ei hallitse. Tarkoitin sitä, että lapsen ollessa vauva reagoin aina itkuun heti eli lasta ei ole huudatettu tai jätetty yksin hätänsä kanssa. Edelleen jos lapsella on oikeasti hätä tai oikeasti paha mieli niin reagoin itkuun heti, mutta huomaan kyllä sellaisen kiukkuitkun, jolla yrittää saada jotain mitä ei voi saada, siihen reagoin selittämällä rauhallisesti että ei voi saada koska x ja että näen että sinua harmittaa että et voi saada mutta silti et nyt voi saada. Ap
Eli palkitset lapsen kiukuttelunkin jakamattomalla huomiolla. Sitähän tuo selittäminen on. Kiukkuitkuun tehokkain reaktio on huomiottajättäminen, koska lapsi hakee sillä kiukuttelulla nimenomaan huomioita. Jos lasta ei ole sattunut tai hän ei ole pelästynyt tms. itkuun ei tarvitse reagoida mitenkään.
Sovitte, että puhut puhelun ja mitä hän tekee sillä aikaa. Jos onnistuu niin lupaat hänelle jonkun tarran, purkan tms. Mieluummin aina porkkana kuin keppi eli positiivisen kautta. MLL:n sivuilla on hyviä vinkkejä.
Vierailija kirjoitti:
Sovitte, että puhut puhelun ja mitä hän tekee sillä aikaa. Jos onnistuu niin lupaat hänelle jonkun tarran, purkan tms. Mieluummin aina porkkana kuin keppi eli positiivisen kautta. MLL:n sivuilla on hyviä vinkkejä.
En lähtisi palkitsemaan normaalista käytöksestä. Muuten lapsi tottuu siihen, että aina pitää saada jotain, jotta voi käyttäytyä hyvin eli ei käyttäydy hyvin vain hyvän käytöksen vuoksi, vaan palkinnon vuoksi. Siitä kehittyy sitten isompana kierre, jossa mitään ei tehdä ilman palkintoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se ei ole lppinut lohduttamaan itseään eikä luottamaan siihen, että äiti tulee takaisin. Perusturvallisuus on siis vielä hakusessa.
Lapsilla on vaiheita, joissa tuo on normaalia. Mutta jos lapsi ”on aina ollut tuollainen” se ei ole normaalia, vaan kyse on siitä, että jokin on estämyt normaalin kehityksen jossa lapsi oppii sekä lohduttamaan itse itseään että luottamaan siihen, että vanhempi tulee takaisin vaikka katoaa näkyvistä välillä,
En käsitä mitä olisin tehnyt väärin. En ole koskaan yllättäen kadonnut näköpiiristä eikä lapsi ole koskaan säikähtänyt että missä olen. Olen aina reagoinut itkuun nopeasti ja lohduttanut. Olen ihan alusta saakka yrittänyt tehdä kaikkeni että hyvä perusturvallisuus kehittyisi. Ap
Tossa se vika on. Lapsi on oppinut hallitsemaan sinua itkullaan.
Ei hallitse. Tarkoitin sitä, että lapsen ollessa vauva reagoin aina itkuun heti eli lasta ei ole huudatettu tai jätetty yksin hätänsä kanssa. Edelleen jos lapsella on oikeasti hätä tai oikeasti paha mieli niin reagoin itkuun heti, mutta huomaan kyllä sellaisen kiukkuitkun, jolla yrittää saada jotain mitä ei voi saada, siihen reagoin selittämällä rauhallisesti että ei voi saada koska x ja että näen että sinua harmittaa että et voi saada mutta silti et nyt voi saada. Ap
Ap, toimit hienosti lapsesi kanssa!
On tosi kurjaa, että vieläkin elää sellaisia käsityksiä, että pikkulapsi manipuloisi vanhempiaan itkemällä ja paras tapa opettaa lapsi on jättää hänet itkemään yksin itkunsa. Eikä muutenkaan reagoida lapsen tarpeisiin. Kas kun ei sinulta kysellä, oletko muistanut imettää lastasi neljän tunnin välein, ettei lapsi vain ole vauvana oppinut väärille tavoille, ja siksi nyt yrittää pyörittää sinua mielensä mukaan. Olen jopa hetken luullut, että tällaiset tavat ovat jääneet jo historiaan, mutta näköjään olen ollut täysin väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sovitte, että puhut puhelun ja mitä hän tekee sillä aikaa. Jos onnistuu niin lupaat hänelle jonkun tarran, purkan tms. Mieluummin aina porkkana kuin keppi eli positiivisen kautta. MLL:n sivuilla on hyviä vinkkejä.
En lähtisi palkitsemaan normaalista käytöksestä. Muuten lapsi tottuu siihen, että aina pitää saada jotain, jotta voi käyttäytyä hyvin eli ei käyttäydy hyvin vain hyvän käytöksen vuoksi, vaan palkinnon vuoksi. Siitä kehittyy sitten isompana kierre, jossa mitään ei tehdä ilman palkintoa.
En halua tosiaan lähteä palkitsemistielle pikkuasioissa kuten se että puhun kaksi minuuttia puhelimessa. Kehun kyllä aina jos menee hyvin, mutta en tarra- tms palkintoja anna. Ap
Mitä teet kun hän raapii sinua? Sinuna irrottaisin ne kynnet välittömästi joka kerta ja selittäisin vakavasti, että toista EI saa raapia. Ihan tiukka ei. Lapsen ei pidä saada huonosta käytöksestä palkkiota eli äidin huomiota ja hyssyttelyä. Ja sekin pitää selittää ja harjoitella monta kertaa, että äiti ON nyt hetken puhelimessa ja lapsi odottaa sillä aikaa. Jos huutaa, voi huutaa, mutta ihan kaikki ei enää voi pienen ympärillä pyöriä.