Jos tuun hylätyksi mielenterveysongelmien takia

Aina on oikeus tuntea mitä vain. Sen sijaan ei ole oikeutta purkaa kipua ja vihaa toisiin.

Kaikki tunteet ovat oikeutettuja. Älä kuitenkaan tuo näitä kyseisiä ilmi.

On oikeus, mutta itse mt-ongelmaisena kyllä tiedostan ongelmani ja ymmärtäisin TÄYSIN, jos joku ei haluaisi minun kanssani niiden vuoksi olla.

Itse pidän tuttavuudet miehiin hyvin pinnallisella tasolla, koska julkisivun takana ei ole niin mairittelevia asioita (olen hyvännäköinen, sivistynyt ja sosiaalinen, mutta sen kuoren takana olen esimerkiksi yh ja ikuisuusmasentunut, joten en päästä tuttavuuksia sille tasolle, että pitäisi edes kertoa nämä asiat).

Tunteiden tunteminen on ihan oikeutettua, kunhan se ei purkaudu muihin tai aiheuta haittaa. Tunteiden hyväksyminen on myös hyväksi itselle, koska kieltäminen voi kasautua ja purkaantua väärällä tavalla.

Jotenkin kaikki tuntuu vaan äärimmäisen epäreilulta ja kivuliaalta! ja mun tekee mieli sanoa että vihaan sitä ihmistä! koska oon käynyt elämässä jo läpi rutkasti vastoinkäymisiä ja sieltä mielenterveysongelmatkin johtaa juurensa. Sitten tämä ihminen sanoo, että häntä ei haittaa ja hän hyväksyy mun ongelmat. Taisikin tulla yllätykseksi kuinka pahoja ne voi olla... Tuntuu että joidenkin elämä on pelkkää kärsimystä ja mitä varten täällä sitten enää edes hengittää ja on olemassa! Just kun oisin eniten tarvinnut sitä että ihminen on läsnä ja halaa mua ja sanoo että yhdessä tästä selvitään, enkä luovuta sun suhteen vaikka mikä tulisi. Niin näitä paikkaavia eheyttäviä kokemuksia en saa ja rikkinäisenä ihmisenä mun perusluonne on kuitenkin empaattinen niin olisin pyrkinyt tarjoamaan hänelle tukea myös ongelmissaan parhaani mukaan jos niitä on.

Näissä asioissa on tärkeintä ymmärtää mistä se tunne syntyy ja miksi. Vain niin sen voi käsitellä.

Katkeruus ja jopa väkivalta, sekä itsensä tai muiden vahingoittaminen on aina väärin eikä tule ikinä johtamaan mihinkään hyvään.

Tuntuu varmaa jopa ärsyttävältä lässytykseltä se että pitää pystyä siihen suhtautumaan. Masennus ja ahdisruneisuus pitkälti syntyvät siitä kun näitä elämän ristiriitoja ja negatiivisia tunteita ei osata tunnistaa ja käsitellä. Oikeasti jos et jotain asiaa voi muuttaa paremmaksi, sitä on myös turha murehtia ja velloa aina uudelleen niissä mietteissä. Sillon on parempi vaan löytää tapa hyväksyä se asia. Olipa se osa itseä tai ympäristöä.

Esimerkiksi terapia perustuu yksinkertaisimmillaan pitkälti siihen että siellä yritetään oppia tätä itsereflektiota, tunteiden tunnistamista ja käsittelyä. Sekä keinoja suhtautua niihin ja niitä aiheuttaviin asioihin.

Sitten pelkään että jos tuon julki hänelle tunteeni, asiallisestikkin, niin siitä seuraa jälleen kerran vaan mulle jotain pahaa! että mulla ei oo oikeus tuntea näitä tunteita, vaan mun pitäisi aina ymmärtää miksi ihmisillä on niin raskasta mun seurassa olla, tulla hylätyksi ja kestää se kivuitta... vaikka se on mielestäni luonnollisuuden vastaista, kaikki hylätyksi tulemisen tunteet satuttaa niin syvästi! ja viha tulee surusta. Oon niin vihainen tälle ihmiselle, että jos hän joskus palaa (mitä tuskin tapahtuu) tekisi mieli vaan huutaa päin naamaa että miks jätit mut yksin just silloin kun mulla oli tosi vaikeaa. Samaan hengenvetoon myös kaipaan tätä ihmistä, niitä hyviä hetkiä joita meillä oli ja mietin että miten upea meidän ystävyydestä olisi voinut kehittyä ilman näitä ongelmia. Itsesyytös on h e l vetin suuri

Vierailija kirjoitti:

Sitten pelkään että jos tuon julki hänelle tunteeni, asiallisestikkin, niin siitä seuraa jälleen kerran vaan mulle jotain pahaa! että mulla ei oo oikeus tuntea näitä tunteita, vaan mun pitäisi aina ymmärtää miksi ihmisillä on niin raskasta mun seurassa olla, tulla hylätyksi ja kestää se kivuitta... vaikka se on mielestäni luonnollisuuden vastaista, kaikki hylätyksi tulemisen tunteet satuttaa niin syvästi! ja viha tulee surusta. Oon niin vihainen tälle ihmiselle, että jos hän joskus palaa (mitä tuskin tapahtuu) tekisi mieli vaan huutaa päin naamaa että miks jätit mut yksin just silloin kun mulla oli tosi vaikeaa. Samaan hengenvetoon myös kaipaan tätä ihmistä, niitä hyviä hetkiä joita meillä oli ja mietin että miten upea meidän ystävyydestä olisi voinut kehittyä ilman näitä ongelmia. Itsesyytös on h e l vetin suuri

Noi on todella ymmärrettäviä tunteita, eikä sun tarvitse kestää kivuitta.

Pitää vaan opetella hyväksymään se, ettei ihmiset välttämättä jaksa olla kovin läheisissä tekemisissä ja että pahasti mt-ongelmainen/rikkinäinen ihminen voi valitettavasti olla liian raskasta seuraa pidemmän päälle..:/

Turhaan syyttelet itseäsi, tuo ihminen oli sinulle väärä.

Itsellänikin on mt-ongelmia ja olen aikalailla hyväksynyt sen, etten varmaan ikinä pariudu.

Terapiassa oonkin ollut jo lokakuusta 2020 lähtien ja koen myös niin että jos tämä ihminen takas tulee, niin nämä asiat on puhuttava halki, koska en koe että siitä seuraa mitään hyvää jos ihmissuhteessa on vakavia ongelmia että lakaistaan ne maton alle ja jatketaan kuin mitään ei ois tapahtunut!

Mutta ihan varmasti turhaan haaveilen tästä hänen takaisin paluusta ja toisaalta en enää edes sitä halua, liian paljon olisi selvitettävää ja aikaa on kulunut jo liian paljon etten oo enää halukas kunnolla edes selvittämään. Mitä enemmän aikaa kuluu siitä että hän ghostasi minut, sitä vähemmän haluan selvittää asioita.

Asioiden selvittämisellä tarkoitan sitä että hän puhuisi mulle suoraan miltä hänestä tuntuu, miten mun käytös sai hänet tuntemaan, mikä häntä häiritsee eniten, mitä voisimme tehdä asioille, sit ehkä molemmat pyytää anteeksi ja voimme aloittaa ystävinä puhtaalta pöydältä. Harmi etten voi luvata sairauksistani paranemista!

Toivoisin enemmän ihmisiltä ymmärrystä ja tukea jos en varsinkaan ihan hirveällä tavalla ole käyttäytynyt, en ole haukkunut tai uhkaillut häntä koskaan, koska miten voin ikinä eheytyä ilman perhettä, kiusaamisen ja väkivaltaisen parisuhteen jälkeen jos en saa olla vapaasti oma itseni ja ymmärrystä ongelmilleni. Tulee tunne että mun pitäis syyttää itseäni kun en onnistunut olemaan tarpeeksi vahva vaan "annoin" itseni hajota! Mutta koen etten voinut muuta, oon myös herkkä ja helposti stressaantuva perusluonteeltani niin kiusaaminen oikeen kunnolla iski minuun... miten muutat perusluonteen? enkä halua kerjätä ihmisten hyväksyntääkään. Haluaisin vaan yksinkertaisesti olla vähemmän ongelmallinen ja tuplasti enemmän onnellinen.

Viestisi on todella sekava, onko sinut siis hylätty vai ei? Oletko hakenut apua ongelmiisi, vai ajatteletko että on ystäväsi velvollisuus kantaa sinut ongelmista pois? Ilmeisesti ongelmia on ollut jo vuosia, jos kerran olet joutunut jatkuvasti kokemaan hylkäämistä.  Jos ajattelet että toisen palatessa tekisi mieli huutaa ja mahdollisesti ryhtyä väkivaltaiseksi, kannattaa varmaan jatkaa eteenpäin itseä parannellessa, ja unohtaa tällaiset "ystävyydet". En kyllä harkitsisi parisuhdettakaan jos lähtökohta on se, että etsii toista pelastajakseen.

Mielenterveysongelmaisen kanssa on todella raskasta eikä moni sitä jaksa. Suosittelen hakemaan apua, et kuulosta terveeltä.

Vierailija kirjoitti:

Terapiassa oonkin ollut jo lokakuusta 2020 lähtien ja koen myös niin että jos tämä ihminen takas tulee, niin nämä asiat on puhuttava halki, koska en koe että siitä seuraa mitään hyvää jos ihmissuhteessa on vakavia ongelmia että lakaistaan ne maton alle ja jatketaan kuin mitään ei ois tapahtunut!

Mutta ihan varmasti turhaan haaveilen tästä hänen takaisin paluusta ja toisaalta en enää edes sitä halua, liian paljon olisi selvitettävää ja aikaa on kulunut jo liian paljon etten oo enää halukas kunnolla edes selvittämään. Mitä enemmän aikaa kuluu siitä että hän ghostasi minut, sitä vähemmän haluan selvittää asioita.

Asioiden selvittämisellä tarkoitan sitä että hän puhuisi mulle suoraan miltä hänestä tuntuu, miten mun käytös sai hänet tuntemaan, mikä häntä häiritsee eniten, mitä voisimme tehdä asioille, sit ehkä molemmat pyytää anteeksi ja voimme aloittaa ystävinä puhtaalta pöydältä. Harmi etten voi luvata sairauksistani paranemista!

Toivoisin enemmän ihmisiltä ymmärrystä ja tukea jos en varsinkaan ihan hirveällä tavalla ole käyttäytynyt, en ole haukkunut tai uhkaillut häntä koskaan, koska miten voin ikinä eheytyä ilman perhettä, kiusaamisen ja väkivaltaisen parisuhteen jälkeen jos en saa olla vapaasti oma itseni ja ymmärrystä ongelmilleni. Tulee tunne että mun pitäis syyttää itseäni kun en onnistunut olemaan tarpeeksi vahva vaan "annoin" itseni hajota! Mutta koen etten voinut muuta, oon myös herkkä ja helposti stressaantuva perusluonteeltani niin kiusaaminen oikeen kunnolla iski minuun... miten muutat perusluonteen? enkä halua kerjätä ihmisten hyväksyntääkään. Haluaisin vaan yksinkertaisesti olla vähemmän ongelmallinen ja tuplasti enemmän onnellinen.

Mistä siis tiedät, että hän ghostasi sinut nimenomaan mielenterveysongelmiesi vuoksi?

Ghostaaminenhan on tosi yleistä nykyään, eikä liity välttämättä mihinkään muuhun kuin siihen, ettei hänellä ollut (enää) sinua kohtaan tarpeeksi tunteita.

Eli kiinnostus hiipui, ja sitten vastuuttomasti mitään sanomatta takavasemmalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten pelkään että jos tuon julki hänelle tunteeni, asiallisestikkin, niin siitä seuraa jälleen kerran vaan mulle jotain pahaa! että mulla ei oo oikeus tuntea näitä tunteita, vaan mun pitäisi aina ymmärtää miksi ihmisillä on niin raskasta mun seurassa olla, tulla hylätyksi ja kestää se kivuitta... vaikka se on mielestäni luonnollisuuden vastaista, kaikki hylätyksi tulemisen tunteet satuttaa niin syvästi! ja viha tulee surusta. Oon niin vihainen tälle ihmiselle, että jos hän joskus palaa (mitä tuskin tapahtuu) tekisi mieli vaan huutaa päin naamaa että miks jätit mut yksin just silloin kun mulla oli tosi vaikeaa. Samaan hengenvetoon myös kaipaan tätä ihmistä, niitä hyviä hetkiä joita meillä oli ja mietin että miten upea meidän ystävyydestä olisi voinut kehittyä ilman näitä ongelmia. Itsesyytös on h e l vetin suuri

Noi on todella ymmärrettäviä tunteita, eikä sun tarvitse kestää kivuitta.

Pitää vaan opetella hyväksymään se, ettei ihmiset välttämättä jaksa olla kovin läheisissä tekemisissä ja että pahasti mt-ongelmainen/rikkinäinen ihminen voi valitettavasti olla liian raskasta seuraa pidemmän päälle..:/

Turhaan syyttelet itseäsi, tuo ihminen oli sinulle väärä.

Itsellänikin on mt-ongelmia ja olen aikalailla hyväksynyt sen, etten varmaan ikinä pariudu.

Mitä järkeä tuossa on? Ensiksi tuhotaan ihmisen mielenterveys sillä että joutuu kotona näkemään henkistä väkivaltaa ja alkoholismia, sitten kun oireilee sen takia ja käyttäytyy oudosti niin joutuu kiusatuksi, kiusaamisen jälkeen kokee vielä huonoa onnea väkivaltaisessa parisuhteessa vaikka olisi kaiken tämän jälkeen tarvinnut sitä että joku kohtelee sua hyvin, rakastaa ja suojelee! Nämä on niitä asioita joita olen valmis antamaan sille toisellekkin osapuolelle koska ajattelen että ihmissuhteet perustuu vastavuoroisuuteen. Sitten kun on mielenterveys tuhottu ja ehkä terveys muutenkin koska voimakas vuosia jatkunut stressi voi laukaista myös fyysisiä sairauksia (tieteellisesti todistettu) niin pitäis olla työelämästä poissa, ilman parisuhdetta ja lapsia kun ei kykene...

Ja silti jumala antaa mun hengittää päivästä toiseen, ilman että ottaa multa henkeä pois, kerta en itse siihen kykene!

Mikä elämäntarkoitus on olla Kituva?

Miksi jotkut ei ajattele tarpeeksi tai välitä tarpeeksi, että lopettaisivat ajoissa esimerkiksi kiusaamisen ennen kuin ihminen on parantumaton raunio!?

Vierailija kirjoitti:

Just kun oisin eniten tarvinnut sitä että ihminen on läsnä ja halaa mua ja sanoo että yhdessä tästä selvitään, enkä luovuta sun suhteen vaikka mikä tulisi. Niin näitä paikkaavia eheyttäviä kokemuksia en saa ja rikkinäisenä ihmisenä mun perusluonne on kuitenkin empaattinen niin olisin pyrkinyt tarjoamaan hänelle tukea myös ongelmissaan parhaani mukaan jos niitä on.

Kuulostat hyvin tarvitsevalta. En ihmettele jos toinen osapuoli ei sinuun pysty sitoutumaan jos lähtökohta on se, että vaikeuksia on paljon ja mahdollisesti pahempaa vielä tulossa. Ei kaikilla ole voimia ja taitoja kohdata vakavia mt-ongelmia, jotka vetää usein molemmat pinnan alle etkä valitettavasti voi edellyttää keneltäkään toiselta ihmiseltä (paitsi terveydenhuoltoalan ammattilaisilta) ryhtymään hoitajaksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten pelkään että jos tuon julki hänelle tunteeni, asiallisestikkin, niin siitä seuraa jälleen kerran vaan mulle jotain pahaa! että mulla ei oo oikeus tuntea näitä tunteita, vaan mun pitäisi aina ymmärtää miksi ihmisillä on niin raskasta mun seurassa olla, tulla hylätyksi ja kestää se kivuitta... vaikka se on mielestäni luonnollisuuden vastaista, kaikki hylätyksi tulemisen tunteet satuttaa niin syvästi! ja viha tulee surusta. Oon niin vihainen tälle ihmiselle, että jos hän joskus palaa (mitä tuskin tapahtuu) tekisi mieli vaan huutaa päin naamaa että miks jätit mut yksin just silloin kun mulla oli tosi vaikeaa. Samaan hengenvetoon myös kaipaan tätä ihmistä, niitä hyviä hetkiä joita meillä oli ja mietin että miten upea meidän ystävyydestä olisi voinut kehittyä ilman näitä ongelmia. Itsesyytös on h e l vetin suuri

Noi on todella ymmärrettäviä tunteita, eikä sun tarvitse kestää kivuitta.

Pitää vaan opetella hyväksymään se, ettei ihmiset välttämättä jaksa olla kovin läheisissä tekemisissä ja että pahasti mt-ongelmainen/rikkinäinen ihminen voi valitettavasti olla liian raskasta seuraa pidemmän päälle..:/

Turhaan syyttelet itseäsi, tuo ihminen oli sinulle väärä.

Itsellänikin on mt-ongelmia ja olen aikalailla hyväksynyt sen, etten varmaan ikinä pariudu.

Mitä järkeä tuossa on? Ensiksi tuhotaan ihmisen mielenterveys sillä että joutuu kotona näkemään henkistä väkivaltaa ja alkoholismia, sitten kun oireilee sen takia ja käyttäytyy oudosti niin joutuu kiusatuksi, kiusaamisen jälkeen kokee vielä huonoa onnea väkivaltaisessa parisuhteessa vaikka olisi kaiken tämän jälkeen tarvinnut sitä että joku kohtelee sua hyvin, rakastaa ja suojelee! Nämä on niitä asioita joita olen valmis antamaan sille toisellekkin osapuolelle koska ajattelen että ihmissuhteet perustuu vastavuoroisuuteen. Sitten kun on mielenterveys tuhottu ja ehkä terveys muutenkin koska voimakas vuosia jatkunut stressi voi laukaista myös fyysisiä sairauksia (tieteellisesti todistettu) niin pitäis olla työelämästä poissa, ilman parisuhdetta ja lapsia kun ei kykene...

Ja silti jumala antaa mun hengittää päivästä toiseen, ilman että ottaa multa henkeä pois, kerta en itse siihen kykene!

Mikä elämäntarkoitus on olla Kituva?

Miksi jotkut ei ajattele tarpeeksi tai välitä tarpeeksi, että lopettaisivat ajoissa esimerkiksi kiusaamisen ennen kuin ihminen on parantumaton raunio!?

Ymmärrän sinua kyllä aivan täysin ja tuntuu pahalta puolestasi, olisit ansainnut parempaa.

Valitettavasti elämä ei kohtele ihmisiä tasapuolisesti ja toiset joutuvat kärsimään ihan liikaa :/

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin enemmän ihmisiltä ymmärrystä ja tukea jos en varsinkaan ihan hirveällä tavalla ole käyttäytynyt, en ole haukkunut tai uhkaillut häntä koskaan, koska miten voin ikinä eheytyä ilman perhettä, kiusaamisen ja väkivaltaisen parisuhteen jälkeen jos en saa olla vapaasti oma itseni ja ymmärrystä ongelmilleni. Tulee tunne että mun pitäis syyttää itseäni kun en onnistunut olemaan tarpeeksi vahva vaan "annoin" itseni hajota! Mutta koen etten voinut muuta, oon myös herkkä ja helposti stressaantuva perusluonteeltani niin kiusaaminen oikeen kunnolla iski minuun... miten muutat perusluonteen? enkä halua kerjätä ihmisten hyväksyntääkään. Haluaisin vaan yksinkertaisesti olla vähemmän ongelmallinen ja tuplasti enemmän onnellinen.

Kirjoitat "Miten voin ikinä eheytyä ilman perhettä" Perhe tuo paljon hyvää mutta myös paljon lisää haasteita. Et voi olla tosissasi että perheen tehtävä on eheyttää sinut. Onko tämä provo?

Vierailija kirjoitti:

Viestisi on todella sekava, onko sinut siis hylätty vai ei? Oletko hakenut apua ongelmiisi, vai ajatteletko että on ystäväsi velvollisuus kantaa sinut ongelmista pois? Ilmeisesti ongelmia on ollut jo vuosia, jos kerran olet joutunut jatkuvasti kokemaan hylkäämistä.  Jos ajattelet että toisen palatessa tekisi mieli huutaa ja mahdollisesti ryhtyä väkivaltaiseksi, kannattaa varmaan jatkaa eteenpäin itseä parannellessa, ja unohtaa tällaiset "ystävyydet". En kyllä harkitsisi parisuhdettakaan jos lähtökohta on se, että etsii toista pelastajakseen.

Mielenterveysongelmaisen kanssa on todella raskasta eikä moni sitä jaksa. Suosittelen hakemaan apua, et kuulosta terveeltä.

Muutama asia selvyydeksi.

1. On hylätty.

2. Olen hakenut apua ongelmiini, minulla on ollut avohoitokontakti vuodesta 2014 lähtien joka muuttui terapiassa käymiseksi lokakuussa 2020.

3. En ajattele että kellään on velvollisuutta kantaa mua ongelmistani ulos, mutta ajattelen niin että jos hän oikeasti välittää minusta, tietää miten paljon oon kärsinyt, niin on valmis taistelemaan ystävyytemme puolesta vaikka se ottaisi mitä ja näyttämään että täällä oon sun tukena. En hylkää sua, vaan autan parantumaan, niin kuin hyvät ystävät tekee, tukevat toisiaan.

4. Ikikuuna päivänä en ole ollut väkivaltainen, enkä tule olemaan, en ole myöskään uhkaillut häntä.

5. Ketään en etsi pelastajaksi, mutta etsin ystävää joka ymmärtäisi minua ja olisi täällä mua varten kun mulla on vaikeaa!!!

6. Ei tarvitse toistaa etten kuulosta terveeltä, koska tiedän jo sen itsekkin etten ole terve. :)

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kaikki tuntuu vaan äärimmäisen epäreilulta ja kivuliaalta! ja mun tekee mieli sanoa että vihaan sitä ihmistä! koska oon käynyt elämässä jo läpi rutkasti vastoinkäymisiä ja sieltä mielenterveysongelmatkin johtaa juurensa. Sitten tämä ihminen sanoo, että häntä ei haittaa ja hän hyväksyy mun ongelmat. Taisikin tulla yllätykseksi kuinka pahoja ne voi olla... Tuntuu että joidenkin elämä on pelkkää kärsimystä ja mitä varten täällä sitten enää edes hengittää ja on olemassa! Just kun oisin eniten tarvinnut sitä että ihminen on läsnä ja halaa mua ja sanoo että yhdessä tästä selvitään, enkä luovuta sun suhteen vaikka mikä tulisi. Niin näitä paikkaavia eheyttäviä kokemuksia en saa ja rikkinäisenä ihmisenä mun perusluonne on kuitenkin empaattinen niin olisin pyrkinyt tarjoamaan hänelle tukea myös ongelmissaan parhaani mukaan jos niitä on.

Aloita siitä, että lopetat ton kitinän. Ei tota kukaan jaksa kuunnella.

Olin naimisissa miehen kanssa, jolla mt-ongelmia ja olihan se raskasta! Kun hän söi lääkkeitä, pää pysyi jotenkin koossa, mutta koska ei a) ollut mielestään sairas ja b) reseptin uusiminen ja lääkkeiden hakeminen apteekista oli noloa, hoitotasapaino oli huono. Mielestään minä ja lapseni olivat ainoa syy, miksi hänellä oli vaikeaa, mutta kertomustensa mukaan lapsuutensa oli ollut aikamoinen vuoristorata, mutta syy-yhteyttä sinne ei hyväksynyt. Ei, vaikka lääkärikin kehotti irrottamaan otteensa vanhemmista ja siskosta ja keskittymään omaan perheeseen. Muutaman vuoden jaksoin mielialojen heittelelyä, järkyttäviä raivokohtauksia, viikkojakin kestäviä mykkäkouluja, kunnes tulin siihen tulokseen, että tilanne ei tule ikinä paranemaan, joten pelastin lapseni ja itseni eroamalla. Päätös, jota en ole kertaakaan katunut!

Käyttäjä18499 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kaikki tuntuu vaan äärimmäisen epäreilulta ja kivuliaalta! ja mun tekee mieli sanoa että vihaan sitä ihmistä! koska oon käynyt elämässä jo läpi rutkasti vastoinkäymisiä ja sieltä mielenterveysongelmatkin johtaa juurensa. Sitten tämä ihminen sanoo, että häntä ei haittaa ja hän hyväksyy mun ongelmat. Taisikin tulla yllätykseksi kuinka pahoja ne voi olla... Tuntuu että joidenkin elämä on pelkkää kärsimystä ja mitä varten täällä sitten enää edes hengittää ja on olemassa! Just kun oisin eniten tarvinnut sitä että ihminen on läsnä ja halaa mua ja sanoo että yhdessä tästä selvitään, enkä luovuta sun suhteen vaikka mikä tulisi. Niin näitä paikkaavia eheyttäviä kokemuksia en saa ja rikkinäisenä ihmisenä mun perusluonne on kuitenkin empaattinen niin olisin pyrkinyt tarjoamaan hänelle tukea myös ongelmissaan parhaani mukaan jos niitä on.

Aloita siitä, että lopetat ton kitinän. Ei tota kukaan jaksa kuunnella.

ääni tälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapiassa oonkin ollut jo lokakuusta 2020 lähtien ja koen myös niin että jos tämä ihminen takas tulee, niin nämä asiat on puhuttava halki, koska en koe että siitä seuraa mitään hyvää jos ihmissuhteessa on vakavia ongelmia että lakaistaan ne maton alle ja jatketaan kuin mitään ei ois tapahtunut!

Mutta ihan varmasti turhaan haaveilen tästä hänen takaisin paluusta ja toisaalta en enää edes sitä halua, liian paljon olisi selvitettävää ja aikaa on kulunut jo liian paljon etten oo enää halukas kunnolla edes selvittämään. Mitä enemmän aikaa kuluu siitä että hän ghostasi minut, sitä vähemmän haluan selvittää asioita.

Asioiden selvittämisellä tarkoitan sitä että hän puhuisi mulle suoraan miltä hänestä tuntuu, miten mun käytös sai hänet tuntemaan, mikä häntä häiritsee eniten, mitä voisimme tehdä asioille, sit ehkä molemmat pyytää anteeksi ja voimme aloittaa ystävinä puhtaalta pöydältä. Harmi etten voi luvata sairauksistani paranemista!

Toivoisin enemmän ihmisiltä ymmärrystä ja tukea jos en varsinkaan ihan hirveällä tavalla ole käyttäytynyt, en ole haukkunut tai uhkaillut häntä koskaan, koska miten voin ikinä eheytyä ilman perhettä, kiusaamisen ja väkivaltaisen parisuhteen jälkeen jos en saa olla vapaasti oma itseni ja ymmärrystä ongelmilleni. Tulee tunne että mun pitäis syyttää itseäni kun en onnistunut olemaan tarpeeksi vahva vaan "annoin" itseni hajota! Mutta koen etten voinut muuta, oon myös herkkä ja helposti stressaantuva perusluonteeltani niin kiusaaminen oikeen kunnolla iski minuun... miten muutat perusluonteen? enkä halua kerjätä ihmisten hyväksyntääkään. Haluaisin vaan yksinkertaisesti olla vähemmän ongelmallinen ja tuplasti enemmän onnellinen.

Mistä siis tiedät, että hän ghostasi sinut nimenomaan mielenterveysongelmiesi vuoksi?

Ghostaaminenhan on tosi yleistä nykyään, eikä liity välttämättä mihinkään muuhun kuin siihen, ettei hänellä ollut (enää) sinua kohtaan tarpeeksi tunteita.

Eli kiinnostus hiipui, ja sitten vastuuttomasti mitään sanomatta takavasemmalle.

Voi olla muukin syy, mutta oma vaisto hälyttää vahvasti että nää mun mielenterveysongelmat oli syy.