Muita maistereita, joiden ura ei ole lähtenyt lentoon
Elämäni yksi isoimmista pettymyksistä on se, että maisterin tutkinnosta ja työkokemuksesta (vähän myös omalta alalta) huolimatta olen päätynyt tekemään duunaarin töitä vajaa 1900 bruttopalkalla. Työttömyydestäkin on kokemusta, joten iloitsen toki, että on edes töitä. Tilipäivänä ei kuitenkaan lämmitä saada käteen 1400,jonka saisi kouluttamatonkin ihminen. Nyt olen toki päässyt kouluun työllistävältä alalta, joka liippaa aiempaa koulutusta. Silti harmittaa, että joudun yhä opiskelemaan ja muuttamaan hikiseen yksiöön uudelle opiskelijapaikkakunnalle.
. No ei auta, jos haluan vielä tehdä muutakin kuin hanttihommia..
Miten te muut maisterit kestätte sen, että ura ei oikein ole ottanut tuulta alleen?
Kommentit (109)
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin ensimmäisen maisteritutkinnon yhteiskuntatieteellisessä josta ei kuitenkaan saanut mitään oikeaa ammattia. Aloitin heti valmistuttuani opiskelemaan toista maisteritutkintoa sosiaalityöstä josta sain sitten sosiaalityöntekijän pätevyyden. Sosiaalityöntekijänä olen nyt ollut reilun 10v eikä ura tästä enää etene, palkkakaan (n. 3700e brutto) ei nouse kuin ne vuosittaiset kvtes korotukset, bonuksia ei julkisella sektorilla tunneta. Kokeilin jonkin aikaa sosiaalityön esimieshommia todetakseni ettei kiinnosta eikä palkkaakaan montaa kymppiä nettona enempää tullut kun verotus 'söi' sen palkanlisän. Esimieshommissa sai selvitellä työntekijöiden sekoiluja, oli näitä ns. ammattisaikuttajia joita on oikeasti tosi vaikea saada kuriin jne. Sitten taas sosiaalityöntekijän työssä saa selvitellä asiakkaiden sekoiluja, rahaa pitäis antaa koko ajan lisää ja lisää, saa kuunnella haukkumista, uhkailua, huorittelua jne. Työ muuten kyllä siistiä sisätyötä mutta siinäpä ne plussat sitten ovatkin. Alan vaihto on mielessä päivittäin.
Tässä tullaan just siihen, että moni suorittava duunarityö säästää hermoja, kun hyväksyy ne väistämättömät miinukset. Ei tarvitse olla järjettömän sosiaalinen eikä supliikki, kunhan tekee työnsä. Toisille tämä sopii edelleen mainiosti.
Kaikki kunnia niille jotka jaksavat vaikkapa sosiaalityössä jossa tiedän, että työntekijöilläkin piisaa elämänhallintahaasteita ja ohjata silti pitäisi. Hurtti huumori tietysti auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet akateemiset ammatit on ihan tavallisia ammatteja ilman mitään glamouria tai edes kovin kummoista palkkaa. Ja lisäksi aika "tylsiä" suorittavia hommia. Minulla on akateeminen tutkinto ja olen tehnyt sekä "hanttihommia" että oman alan hommia.
Näitten kokemusten perusteella sanoisin että työelämässä tärkeintä on, että työtehtävät ovat omaan osaamiseen tarpeeksi "sopivia", työolot ja -kollegat ovat asiallisia ja palkka sellainen, jolla tulee "tavallinen ihminen" toimeen. Tehtävien akateemisuudella tai ei-akateemisuudella ei sinänsä ole siis merkitystä.
Ja jos elämässä on sopivasti vielä jotain muutakin kuin työ, esim. hyviä ihmissuhteita, mukava asuinympäristö, mielekkäitä harrastuksia, riittävästi terveyttä ja muuta hyvää oloa, niin voi olla ihan onnellinen. Vai kuinka?
Nuo kuvailemasihan olisivat lottovoitto. Kyse ei ole edes akateemisen työn oletetusta hienoudesta vaan siitä, että itsellä ei ole mahdollisuutta esim ostaa asuntoa , hankkia lapsia, asua kivasti omassa omakotitalossa, koska ikuiset määräaikaiset työsuhteet palkalla, jolla ei elä edes kunnolla. Tämä näköalattomuus jne on se pahin tässä. Ap
Koeta lohduttautua sillä että kaltaisiasi on satoja tuhansia tässä maassa. Kukapa tuota koko palettia ei ottaisi jos se vaan olisi vielä otettavissa. Jokunen vuosikymmen sitten oli huomattavasti helpompaa.
Ehkä olemme jossain virranjakajalla, jossa on kehitettävä uusia tapoja (esim asumisen kustannusten alentaminen ja sosiaalisuus) luoda hyvää, ihmislähtöistä elämää. Perheen ympärille voi elämänsä rakentaa vain osa. Alistumisesta kannattaa pyristellä irti kaikin keinoin.
Vierailija kirjoitti:
Sairastumisen takia tuhoitui itseltä ura, ansaitsin parhaillaan lähes 7000 / kk. Nyt sitten viedään viimeisiä ansiosidonnaisia kuukausia ja työhön ei oteta koska työttömyys on kestänyt sen aikaa ja ns. duunarihommiin katsotaan ylikoulutetuksi.
Hain asiakaspalvelutehtävään ja yhteen "rekrytoivaan koulutukseen" jossa olisi pitänyt kolme kuukautta opiskella työttömyyspäivärahalla. Kumpaakaan en päässyt edes haastatteluun ja näitä samoja on niin paljon etten enää jaksa edes laskea. Miksi työnantaja ottaisi sairashistoriaa omaavan yli nelikymppisen kun kaksikymppisiä on tarjolla.
Kipeää tekee katsoa kun muut samanikäiset elävät hyvää elämää, on lomia ja ylennyksiä kun itseltä meni kaikki. En olisi aikanaan uskonut että olisin tässä tilanteessa.
Älä anna periksi. Samanikäisissä on myös muita kaltaisiasi, mutta eiväthän he itsestään melua pidä. Korkeakoulutus ei sinänsä takaa, noh, paljon mitään. Toki se kertoo joistain luonteenpiirteistä mutta kelläpä ei olisi myös heikkouksia. Moni suojautuu älyynsä jonka varaan harva silti voi rakentaa elämäänsä.
Sanoisin, että sosiaaliset taidot ja kyvyt lopulta ratkaisevat, miten antoisaksi elämä muotoutuu. Varakkaita yksinäisiä juoppoja on ihan kiitettävä edustus tässäkin maassa. Voihan sillä varallisuudellaan aina pöyhkeillä mutta kuka jaksaa silti kusipään seuraa kovin pitkään? Harvempi nainen ainakaan näinä päivinä.
Tunnen pari maisteria, jotka hankkivat opepaperit. Tekivät opettajien sijaisuuksia. Sijaisuuksia ei jatkettu, söi itsetuntoa ja tekivät itsemurhan. Ilmeisesti ensimmäisen itsemurha innosti toista tekemään myöhemmin samoin, koska tunsivat toisensa.
Vierailija kirjoitti:
Juu, opetutkinto mutta en ole opettaja, silti palkka hät hätää 3200, ei mielestäni kummoinen. Eikä nykyisessä ole mitään ylenemismahdollisuuksia, samaa passaa lopun elämän ellen tee pian jotain.
No just. Opetutkinto minullakin ja olen opettaja. Palkka on häthätää tuon 3200 (brutto) HYVÄSSÄ kuussa. Yleensä satasia vähemmän
Tarvitseeko edes mainita että työ on aina määräaikainen syksystä kevätjuhlaan. Ja opettajan urakehitys??? Olen kuitenkin tyytyväinen, että töitä on.
Vierailija kirjoitti:
Pidättekö te yliopistoa ammattikouluna?
Yliopistotutkinnon tarkoitus on antaa perusvalmiudet sen alan tieteellisen tutkimuksen tekoon ja tieteen ymmärtämiseen. Yliopisto ei ole ammattikoulu. Jos tiede ei kerran aidosti kiinnosta ja haluatte valmistua ammattiin ja päästä töihin, menkää ammattikouluun.
Ei pidetä. Olen pitkäaikaistyötön YTT ja ollut aina valmis tekemään likaista työtä ja aloittamaan pohjalta.
Menin valmistumaan juuri ennen koronaa (luonnontieteet), muutamaan oman alan haastatteluun edennyt. Paria aspaduunia tässä nyt tehnyt, välillä aina työttömänä. Olen jo väsynyt ja turhautunut työnhakuun ja alanvaihto kovasti mielessä koukuttelee. Pelkään, että jään tänne aspalimboon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ala ap? Olisko mahdollista hakea ulkomailta töitä? Suomessa on aika suppea tarjonta akateemisille.
Tästä herää aina se kysymys miksi Suomessa koulutetaan maistereita näin paljon. Omasta tuttavapiiristä useampikin lähtenyt ulkomaille ja kyllä tässä mietti että vaikka yksilön kannalta lähtö on parempi kuin Suomessa työttömänä olo ei tämä ole Suomen kannalta hyvä asia. Verot, työpanos, syntyvyys, kulutus yms. valuvat ulkomaille ja Suomen tehtävänä on lähinnä mahdollistaa elämä ja koulutukset siihen asti kunnes voi lähteä. Huonompaa diiliä saa etsiä.
Itsekunnioitus.
Jokainen vähänkään oppinut tajuaa, ei progressiivinen verotus on nöyryytys vielä Suomessa vallitsevan tasapäistämisen asenteen päälle.
Jos tuollaista tarvitaan, niin ihan kohtuutonta se on, vaikka hyvä sinulle jos onnistuit.
Minä valmistuin DI:ksi noin kymmenen vuotta siten. Sanoisin että kaikki opiskelukaverit ovat työllistyneet, myös ne vähemmän fiksut ja supliikit. Alalla on tekijöille tarvetta ja monenlaisia tehtäviä löytyy.
Aika hankalaa se on 19-20-vuotiaan arvioida, mikä työllistää ja mikä ei, ja mitä kaikkea työllistymiseen vaaditaan.