Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Suon villi laulu. Luin sen hiljattain ja varsin keskinkertainen opus oli.
Vähän ymmällään kirjan suosiosta. Itse pohdin, että miksi suolle sattuikin syntymään noin kaunis mallivartaloinen tyttö, jolla upeat paksut hiukset ja kauniit kasvot ja hyvä iho. Entä jos tyttö olisikin ollut pyylevä, persjalkainen ohithiuksinen finninaamainen. Olisko kirja ollut näin paksu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tove Janssonin Kesäkirja. Pitkäveteistä jaarittelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suon villi laulu. Luin sen hiljattain ja varsin keskinkertainen opus oli.
Vähän ymmällään kirjan suosiosta. Itse pohdin, että miksi suolle sattuikin syntymään noin kaunis mallivartaloinen tyttö, jolla upeat paksut hiukset ja kauniit kasvot ja hyvä iho. Entä jos tyttö olisikin ollut pyylevä, persjalkainen ohithiuksinen finninaamainen. Olisko kirja ollut näin paksu?
Se olikin huvittavaa, miten suolla yksin kasvanut tyttö on vähän sosiaalisesti kömpelö mutta muuten täydellinen - häikäisevän kaunis (miettikää millainen hygienian taso ja esimerkiksi mahdollisuudet hampaiden hoitamiseen on ollut jossain suomaalla köyhälistöllä 50- ja 60-luvulla), loistava piirtämään, kirjoittaa tietokirjoja ja runoja, saa kaikki miehet kuolaamaan :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Ehkä, mutta ei tuo kyllä ole mitään verrattuna siihen hulvattomuuteen miten miehet kuvaavat naisia. Olen viime aikoina nähnyt muutamia "men writing women" -videoita ja muita kokoelmia, ne ovat kyllä aika jäätäviä ja hämmentäviä minulle naisena :D Puolen sivun mittaisia lauseita pelkkää rintojen ylistystä (tyyliin "hänen hennon vaalenpunaiset nänninsä olivat kuin torpedot"), vaatteiden istuvuuden täsmällistä raportointia (ihan oikea esimerkki: "housut olivat niin tiukat että takataskussa olevan luottokortin numeron voi lukea niiden läpi")... Aina naisilla on yllä kehoa nuolevat tai vähintäänkin hivelevät ja muotoja hajamielisen eroottisesti korostavat vaatteet...Tosin näin he kirjoittavat myös vaikka kyseessä olisi päähenkilön teini-ikäinen tytär jota tämä isä katselee: kuinka tyttö jo noin nuorena on noin hyvin muodostunut ja seksikäs (?!) Aika ällöttävää kyllä. Mutta eihän lukija voi ymmärtää millainen nainen/tyttö on kyseessä jos ei tiedä kuinka isot tissit on ja minkä muotoiset nännit!
Simone de Beauvoirin kirjoja olen lukenut pari, joistain pidinkin mutta en itse kyllä feministinä ymmärrä mikä juuri niissä oli niin radikaalia ja käänteentekevää. Odotin vähän enemmän. No ehkä ne sitten ilmestyessään olivat jotenkin uudenlaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yuval Noah Harari: Sapiens
Hei siis kaikki nää ihmisoikeudet, feminismit, uskonnot, raha ja muut jutut on ihmisten keksimiä juttuja, ei niitä oo oikeasti olemassa ne on vaan tarinoita. Eikö ookkin diippiä hei , ostakaa lisää mun kirjoja, kerron tämän saman "ajatuksen" uudestaan ja uudestaan...
Lienemme lukeneet eri teoksen.
Keinotekoisia konstruktioitahan nuo kaikki ovat. Yhteiskunta on perustettu abstrakteille käsitteille.
Niin. Luonnossa ei ole feminismiä, yhteiskunnassa on. Mikä tässä "ajatuksessa" on syvällistä ja miten sitä pitäisi soveltaa käytännössä? Suhtautua ylenkatseellisesti feminismiin yms, koska ne ovat vain "tarinoita"? Nämä Hararin "ajatukset" ovat täysin hyödyttömiä.
Edouard Louis: Ei enää Eddy. Kirjan tarkoitus oli ilmeisesti yrittää hätkähdyttää nuorten sukulaispoikien homostelulla, mutta ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.
Jo aiemmin mainittu Statovci ja Bolla meni samaan kastiin. Hävettää et tuli ostettua anopille joululahjaksi.
Ja sitten tää Terhi Kokkosen Rajamaa. Siis en ymmärtäny pitiks sen olla kauhua vai dekkari, oli vaan hlvetin tylsä. Ihan ku joku peruskoulun keskitasoinen ainekirjotus. En saanu yhtään ideasta kiinni.
Sen sijaan Pieni elämä kyllä kolahti, itkin lukiessa ja välillä oli pakko laittaa kirja pois kun tuntui niin pahalta. Pitkästä aikaa myös kirja jonka ei ois halunnu loppuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Ehkä, mutta ei tuo kyllä ole mitään verrattuna siihen hulvattomuuteen miten miehet kuvaavat naisia. Olen viime aikoina nähnyt muutamia "men writing women" -videoita ja muita kokoelmia, ne ovat kyllä aika jäätäviä ja hämmentäviä minulle naisena :D Puolen sivun mittaisia lauseita pelkkää rintojen ylistystä (tyyliin "hänen hennon vaalenpunaiset nänninsä olivat kuin torpedot"), vaatteiden istuvuuden täsmällistä raportointia (ihan oikea esimerkki: "housut olivat niin tiukat että takataskussa olevan luottokortin numeron voi lukea niiden läpi")... Aina naisilla on yllä kehoa nuolevat tai vähintäänkin hivelevät ja muotoja hajamielisen eroottisesti korostavat vaatteet...Tosin näin he kirjoittavat myös vaikka kyseessä olisi päähenkilön teini-ikäinen tytär jota tämä isä katselee: kuinka tyttö jo noin nuorena on noin hyvin muodostunut ja seksikäs (?!) Aika ällöttävää kyllä. Mutta eihän lukija voi ymmärtää millainen nainen/tyttö on kyseessä jos ei tiedä kuinka isot tissit on ja minkä muotoiset nännit!
Suhtaudun tähän itse lähinnä huvituksella, mutta minäkin olen huomannut että monet nieskirjailijat tuntuvat kuvaavan naisia nimenomaan ulkonäön kautta, ja erityisesti tissien! Vaikka tilanne olisi mikä, naishahmon tissien ulkomuotoa tai liikehdintää on pakko kuvata. Esim. Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-kirjassa päähenkilönainen (poikkeuksellisen kaunis, tietenkin) kuvaillaan tisseistä reisien muotoon, mutta kahdesta päähenkilömiehistä ei kerrota edes silmien väriä.
Vaadin, että he alkavat kuvailemaan miehiä samoin. ”John heräsi ovikellon sointiin. Hän venytteli tiukkaa kiinteää vartaloaan vatsalihakset ritisten ja hieroi unenrippeet säihkyvänsinisistä silmistään. Hän oli jo yli kolmenkymmenen, mutta hänen yhä kiinteä kivespussinsa hytkähteli terhakkaasti kun hän laskeutui portaita alakertaan…”
Pajtim Statovcin Bolla. Muita en ole lukenut enkä taida lukeakaan. Ei ollut minun kuppini teetä.
Pidän kirjoista joissa sukelletaan syvälle päähenkilöiden mieleen ja rakennetaan kokonainen maailma, joihin voi oikein upottautua. Bollassa oli hätäinen tunnelma, kuin olisi pikaisesti vaan rustattu kirja kasaan, tapahtumat etenivät hirveän nopeasti, henkilöhahmot jäivät ohuiksi ja juonikuviot olivat epäuskottavia. Synkistelyä alusta loppuun vailla ilon pilkahdustakaan.
Ihan hyvä kirjoittaja hän mielestäni on, mutta ei millään kaiken hypetyksen arvoinen. Ehkä kilpailua ei Suomessa ole kauheasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Ei kai kirjan henkilön tarvitsekaan olla tyypillinen sukupuolensa edustaja. Ainakaan, jos jutun koko idea ei ole siinä, että yritetään kuvata tyypillistä miestä.
Ei toki tarvitsekaan, mutta tarkoitin juuri sitä, että nuo hekumalliset kuvailut eivät olleet lainkaan linjassa sen kanssa, millaisena pappa muuten kuvattiin. Tuntuivat siis epäuskottavilta siinä kontekstissa.
Takavuosien hittikirja P.S. Rakastan sinua. Uskomattoman amatöörimäinen tekele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauheeta tunnustaa, mutta en tykännytkään Elena Ferrantesta :(. Kritiikkien perusteella kuin minulle valettua kirjallisuutta, ja ensin häikäistyinkin hänen kielestään. Mutta se maailmankuva töksähti. Siinä hänen suosituimmassa kirjasarjassaan en vaan tajunnut, miksi se toinen tyttö koko ajan raivosi ja melskasi, se alkoi tuntui itsetarkoitukselliselta ja nololta siksi. En pystynyt lukemaan, vaikka yritin väkisin itseäni pakottaa... pakkohan tätä on lukea, että tietää, mistä ihmiset niin kohkaa... mutta ei vaan pystynyt.
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun tähän itse lähinnä huvituksella, mutta minäkin olen huomannut että monet nieskirjailijat tuntuvat kuvaavan naisia nimenomaan ulkonäön kautta, ja erityisesti tissien! Vaikka tilanne olisi mikä, naishahmon tissien ulkomuotoa tai liikehdintää on pakko kuvata. Esim. Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-kirjassa päähenkilönainen (poikkeuksellisen kaunis, tietenkin) kuvaillaan tisseistä reisien muotoon, mutta kahdesta päähenkilömiehistä ei kerrota edes silmien väriä.
Vaadin, että he alkavat kuvailemaan miehiä samoin. ”John heräsi ovikellon sointiin. Hän venytteli tiukkaa kiinteää vartaloaan vatsalihakset ritisten ja hieroi unenrippeet säihkyvänsinisistä silmistään. Hän oli jo yli kolmenkymmenen, mutta hänen yhä kiinteä kivespussinsa hytkähteli terhakkaasti kun hän laskeutui portaita alakertaan…”
Mua karmaisee, kun mieskirjailija, itse omaa kammottavuuttaan huomaamatta, sillai naiivin lapsenomaisesti, leipoo kirjan miespäähenkilön rakastumisen / halun kohteeksi naisia, jotka ovat tämän miehen naispuolinen klooni/tytär. Tätä siis sattuu scifi-kirjallisuudessa, eikä ole yksi eikä kaksi tekstiä, joissa olen tähän teemaan törmännyt. Pointti ei näissä teksteissä ole sukurut sa tai ped o filia vaan se, että ilmeisesti miessukupuoli (tai ainakin mieskirjailija) on niin umpinarsistinen, että rakastaa estoitta vain omaa peilikuvaansa ja jos on pakko etsiä rakkaudenkohdetta kauempaa, hullaantuu itseään eniten muistuttavaan naiseen, ja sellainenhan esim. omasta itsestä kloonattu tytär on! Tämä ällöttävä asetelma on esim. novellissa Päivänseisaus, James Patrick Kelley (ja löytyy muualtakin). Joskus sitä miettii, eikö ihmiset yhtään tajua, miten noloja asioita tekstin rivien välistä pilkottaa läpi, kuten nyt tuossa Kelleyn novellissa tuo rajaton, estoton, jotenkin lapsenomaisen juveniili ja totaalisen itsekeskeinen itserakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suhtaudun tähän itse lähinnä huvituksella, mutta minäkin olen huomannut että monet nieskirjailijat tuntuvat kuvaavan naisia nimenomaan ulkonäön kautta, ja erityisesti tissien! Vaikka tilanne olisi mikä, naishahmon tissien ulkomuotoa tai liikehdintää on pakko kuvata. Esim. Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia-kirjassa päähenkilönainen (poikkeuksellisen kaunis, tietenkin) kuvaillaan tisseistä reisien muotoon, mutta kahdesta päähenkilömiehistä ei kerrota edes silmien väriä.
Vaadin, että he alkavat kuvailemaan miehiä samoin. ”John heräsi ovikellon sointiin. Hän venytteli tiukkaa kiinteää vartaloaan vatsalihakset ritisten ja hieroi unenrippeet säihkyvänsinisistä silmistään. Hän oli jo yli kolmenkymmenen, mutta hänen yhä kiinteä kivespussinsa hytkähteli terhakkaasti kun hän laskeutui portaita alakertaan…”
Mua karmaisee, kun mieskirjailija, itse omaa kammottavuuttaan huomaamatta, sillai naiivin lapsenomaisesti, leipoo kirjan miespäähenkilön rakastumisen / halun kohteeksi naisia, jotka ovat tämän miehen naispuolinen klooni/tytär. Tätä siis sattuu scifi-kirjallisuudessa, eikä ole yksi eikä kaksi tekstiä, joissa olen tähän teemaan törmännyt. Pointti ei näissä teksteissä ole sukurut sa tai ped o filia vaan se, että ilmeisesti miessukupuoli (tai ainakin mieskirjailija) on niin umpinarsistinen, että rakastaa estoitta vain omaa peilikuvaansa ja jos on pakko etsiä rakkaudenkohdetta kauempaa, hullaantuu itseään eniten muistuttavaan naiseen, ja sellainenhan esim. omasta itsestä kloonattu tytär on! Tämä ällöttävä asetelma on esim. novellissa Päivänseisaus, James Patrick Kelley (ja löytyy muualtakin). Joskus sitä miettii, eikö ihmiset yhtään tajua, miten noloja asioita tekstin rivien välistä pilkottaa läpi, kuten nyt tuossa Kelleyn novellissa tuo rajaton, estoton, jotenkin lapsenomaisen juveniili ja totaalisen itsekeskeinen itserakkaus.
Omien riviesikin välistä pilkottaa aika räikeästi. ;)
Vierailija kirjoitti:
Omien riviesikin välistä pilkottaa aika räikeästi. ;)
Perustele väitteesi. Pilkottaa mikä? Se, että pystyn lukemaan tekstin pinnan alta sen varsinaisen tekstin, joka kaunokirjallisessa tekstissä on puettu eräänlaisen allegorian muotoon? Juuri tämä on yksi vastaanoton tehtävä, purkaa se koodi. Ja joskus näkymä on kirjailijaa vähemmän mairitteleva.
Vierailija kirjoitti:
Eleanor Oliphant is Completely Fine.
Aivan raivostuttava. Hellyttävä autisti ei osaa käyttää kannettavaa ja ajattelee vekkuleita vilkkaita autistiajatuksia. Aivan järkyttävää kuraa.
Tämä olisi ollut ihan siedettävä, jos olisi tiivistetty niin, että pituudesta olisi karsittu puolet tai että lopussa olisi paljastunut monimutkaisempi yllätys kuin nyt, kun sen arvasi kokonaisuudessaan jo aika alussa eli kirjan kahlaaminen loppuun saakka ei palkinnut millään lailla. Mutta tällaisenaan joo kyllä raivostuttava kaikin puolin.
Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta. Luin ensimmäisen ja olipa kaikin puolin kökkö tekele. Viihdekirjallisuuskin voi olla hyvää, mutta Rileyn teksti oli sekä juonen että kielen puolesta kuin yläkoululaisen kynästä.
En ymmärrä minkään sellaisen kirjan hehkutusta, joka on painettu huokoiselle jätepaperille.
Jos teos on oikeasti niin merkittävä, että sen arvioidaan kestävän aikaa, se painetaan laadukkaalle paperille ja sidotaan (langalla). Jätepaperikirjat on rahastusta.
:D Mulla tuli ihan samat ällistyksen aiheet ja se kirjan loppu on aivan kaamea lässähdys. Mutta tämä on maailmankirjallisuuden syvällisin helmi ja psykologisesti täysin uskottava teos... sanoo yhä edelleen kirjallisuudentutkijasetämiehet. Ei kyllä itseeni naisena uponnut tämä naiskuva, ei yhtään.