Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eleanor Oliphant is Completely Fine.
Aivan raivostuttava. Hellyttävä autisti ei osaa käyttää kannettavaa ja ajattelee vekkuleita vilkkaita autistiajatuksia. Aivan järkyttävää kuraa.
Luin käännösteoksen Eleonille kuuluu ihan hyvää ja päähenkilö oli minunkin mielestäni todella raivostuttava eikä samaistuttava ollenkaan, vaikka itsekin olen jonkin verran sosiaalisilta taidoiltani rajoittunut.
Shakespearen koko tuotanto. Ei hääppöistä, millään nykypäivän mittarilla. Aikanaan kyllä varmaan uutta ja ihmeellistä, mutta nyt saisi jo jäädä unohduksiin...
William Shakespearen koko tuotanto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rikos ja rangaistus. Itsekeskeinen kirjailija tekee oman itsensä idealisoidun hahmon pääsankariksi kirjaan, jonka keskeisin anti on, että päähenkilöä ylempiarvoinen poliisihenkilö kohdistaa tarkkailevan katseensa päähenkilöön ja kokee tämän erityislaatuiseksi, koska kyseinen päähenkilö kokee itsekin itsensä erityislaatuiseksi, koska pohjimmiltaan itsekeskeinen mieskirjailija kokee itsensä erityislaatuiseksi. Tässä idealisoidun omakuvan kasvavassa ihailussa sitten lillutaan. Ja tämä on ainutlaatuisen humaani kirjallinen mestariteos. Inhoan kaikkia muitakin venäläisiä klassikoita. Ylihypetettyjä, ja etenkin naisnäkökulmasta kammottavia.
Päähenkilöhän oli Sonja, nuoren mieshahmon ystävä, ja erittäin hyvin kuvattu nainen. Muutenkin kirja oli hyvä.
Siitä on tovi kun olen R&R:n lukenut ja olen toki ollut silloin paljon nuorempi, mutta en kyllä ymmärrä, miten Sonja olisi päähenkilö. Raskolnikovia seurataan alusta asti ja hänen päänsä sisällehän kertoja enimmäkseen katselee. Minkä määritelmän mukaan Sonjaa siis voisi kutsua päähenkilöksi? Ihan vilpittömän utelias kysymys.
- eri (jonka mielestä Rikos ja rangaistus on mestariteos)
Danten seikkailut helvetissä ja muualla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rikos ja rangaistus. Itsekeskeinen kirjailija tekee oman itsensä idealisoidun hahmon pääsankariksi kirjaan, jonka keskeisin anti on, että päähenkilöä ylempiarvoinen poliisihenkilö kohdistaa tarkkailevan katseensa päähenkilöön ja kokee tämän erityislaatuiseksi, koska kyseinen päähenkilö kokee itsekin itsensä erityislaatuiseksi, koska pohjimmiltaan itsekeskeinen mieskirjailija kokee itsensä erityislaatuiseksi. Tässä idealisoidun omakuvan kasvavassa ihailussa sitten lillutaan. Ja tämä on ainutlaatuisen humaani kirjallinen mestariteos. Inhoan kaikkia muitakin venäläisiä klassikoita. Ylihypetettyjä, ja etenkin naisnäkökulmasta kammottavia.
Päähenkilöhän oli Sonja, nuoren mieshahmon ystävä, ja erittäin hyvin kuvattu nainen. Muutenkin kirja oli hyvä.
Miten joku voi lukea näin huonosti teosta? Sonja on klassinen mieskirjailijan kirjoittama klisenen h u o ra -madonnahahmo, joka polvillaan rukoilee armoa ehanalta päähenkilöltä ja antaa kaikki tämän rikoksen anteeksi... täydellinen itsekeskeisen mieskirjailijan ihannennaishahmo, nähty useammankin mieskirjailijan teoksessa polvillvaan sen mieskirjailijan idealisoidun kirjallisen hahmon edessä. Sietämätöntä. Mutta ne, jotka ovat saaneet nimetä maailmankirjallisuuden helmet, ovat olleet miehiä ja heihin tuo kaikki varmasti uppoaa psykologisesti täysin uskottavana ja jopa suotavana. 2020-luvulla voitaisiin opetella jo vähän kriittisempää lukutapaa.
Sinulla on oma vääristynyt lukutapasi. Sonja päin vastoin oli järki ja omatunto, ja oikeasti muutti nuoren Raskolnikovin ajattelua. Raskolnikov kuvattiin epäkypsänä ja ylpeänä, Sonja viisaana. Sinulla tuntuu olevan jonkinlaiset miesvihalinssit päässä, ihan näin naisena todettuna.
Itsekään en pitänyt Sinuhesta, vaikka toisaalta on suhteellisen kiehtovaa, että suomalainen kirjailija on ollut kiinnostunut siitä, miltä maailma ja elämä mahtaisi näyttää muinaisen egyptiläisen silmin, ja yrittänyt kirjoittaa siitä kirjan, jossa hän on ehkä myös yrittänyt tuoda esiin itselleen tärkeitä ja egyptiläisille ehkä vähemmän tärkeitä tai jopa tuntemattomia teemoja.
Shakespearesta kyllä olen tykännyt. Tosi hauska kirjoitustyyli hänellä mielestäni.
Tractatus Logico-Philosophicus on mielestäni melko ärsyttävästi kirjoitettu kirja, eikä ole mikään ihme, että siitä tunnutaan yleensä huomioitavan vain se loppu ja alku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anja Snellmanin kirjat. Ärsyttää se väkinäisen lennokas ja taiteellinen kirjoitustyyli ja välistä suoranainen sekavuus.
Vierailija kirjoitti:
Shakespearen koko tuotanto. Ei hääppöistä, millään nykypäivän mittarilla. Aikanaan kyllä varmaan uutta ja ihmeellistä, mutta nyt saisi jo jäädä unohduksiin...
Katkera englannin kielen opiskelija?
Ja itsellä varmaan George ÄR ÄR Martinin Tulen ja jään laulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kivittäkää mut, mutta Harry Potterit. Olen lukenut kaikki läpi ja en siltikään ymmärrä, mikä niissä on niin hienoa. Enkä vieläkään tajua, onko niiden tarkoitus edustaa fantasia- vai satukirjallisuutta, mutta kummassakin kategoriassa on kyllä PALJON parempia teoksia luettavaksi.
Nykyään en usko minkään hehkutukseen, koska kirjat ovat muotia ja niinpä niitä kaikkia hehkutetaan aivan sairaasti.
Oikeasti hyvät kirjat ovat aivan helvetin harvassa imo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paulo Coelhon kirjat. Ihmiset kehuu syvällisiksi ja elämän mullistaviksi, vaikka ovat kliseitä täynnä.
Oletko lukenut esim. Alkemistia?
Todella hyvä tarina. Kaiken hehkuttamisen arvoinen, mutta se on vain minun mielipide. Coelho osaa luoda maailman, johon on helppo upota. Ainakin Alkemisti hyvä.
Heti otsikon luettuani oli pakko tulla kommentoimaan, että Alkemisti. Olihan se ok, mutta ei nyt NIIN hyvä, miten sitä on hypetetty. Tarina oli aika hidas.
Riikka Pulkkisen Raja-teoksen hehkutusta en ymmärtänyt. Mielestäni kirja oli melko kökkö.
Odotin mestarillista lukuelämystä arvioiden perusteella, mutta hämmästyin, kun luin teoksen.
Häräntappoase. Jouduin sen ilmestettyä tekemään esitelmän siitä opettajan määräämänä. Minulle ja ystävälleni se lankesi, koska ystäväni oli hikipinko ja minä yliasiallinen kiltti tyttö. En saanut siitä mitään kiksejä. Pikkutuhmaa keskenkasvuisten kasvuyritystä, johan sen nimikin kertoo. Vaihdan nykyään koko ajan kanavaa, kun huonot näyttelijät ovat tehneet siitä kokonaisen sarjan.
Vierailija kirjoitti:
Luin tuon Harry Quebertin, kun sitä täällä joskus kirjaketjussa kehuttiin ja muistelisin sen olleen ihan hyvä. Semmoinen helppolukuinen, jouhevasti etenevä. Ei tosin kovin mieleenpainuva tai sykähdyttävä, kun en näemmä muists juonesta juuri mitään.
Itselleni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on kirja, jonka hehkutusta en ymmärrä. Se on jotenkin niin olevinaan filosofinen ja ylemmyydentuntoinen, kuitenkin rappiota ja juopottelua. Oikeastaan en kyllä tiedä, ovatko kirjan henkilöt luonteeltaan niin tympeitä, etten siksi nauti kirjasta, vai onko kirjassa itsessään mätää.
Minulla sama. Jumalat juhlivat öisin on kylmä ja teinimäinen, mikä tietysti demonstroi keskushenkilöiden kylmää teinimäisyyttä. Mutta pitääkö sitä demonstroida todella monta sataa sivua? Ikäänkuin muodollinen tunnustus, "joo oon tyhmä ja kehittymätön mutta enks oonkin älykäs kun sen näin myönnän".
Vierailija kirjoitti:
Nykyään en usko minkään hehkutukseen, koska kirjat ovat muotia ja niinpä niitä kaikkia hehkutetaan aivan sairaasti.
Oikeasti hyvät kirjat ovat aivan helvetin harvassa imo
Mistä se keskinkertaisuuden hehkuttaminen kertoo? Ovatko ihmiset ja jopa kriitikot niin vähään tyytyväisiä?
Joo, tämä. Keskinkertainen, jopa huono paikoin, mutta saa suitsutusta keskinkertaisilta ihmisiltä.