Lue keskustelun säännöt.
Minkä kirjan hehkutusta et itse ymmärrä?
Itse vastaan, että Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kaikki menivät tästä aivan pähkinöiksi mutta luettuani sitä nyt parisataa sivua en kyllä ymmärrä miksi. Siinä on kyllä joitain ihan hauskoja sutkautuksia, mutta pääasiassa teksti on ihan kuin jonkun amatööriraapustelijan kynästä, ohutta ja yksinkertaista tarinointia. Sivutolkulla tarinaa tyyliin: "Nola laittoi kahvin tippumaan. Hän kasasi tarjottimelle voita, paahtoleipää, munia ja marmeladia. Sitten hän kurkisti heiluriovesta nurkkapöydässä istuvaa Harrya. Oi, kuinka komea hän olikaan! Nola oli aivan rakastunut." Ja sitten Pajtim Statovcin kirjat. Eivät vain iske minuun sitten yhtään. Jotenkin niitä leimaa ankea ja valju tunnelma ja tuntuu että kaikki kolme kirjaa ovat hyvin samanlaisia keskenään, melkein kuin eri versioita samoista henkilöhahmoista. Miehet ovat aina silmiinpistävän mulkeromaisia elleivät peräti väkivaltaisia ja kaikki naiset pyhimysmäisiä hiljaisuudessa kärsijöitä. Vahva symboliikka kissoineen ja käärmeineen ei myöskään muhun vetoa. Kertokaa omanne! Eikä sitten ruveta kinaamaan, henkilökohtaisista mieltymyksistähän tässä on kyse :) Keskustella toki saa!
Kommentit (978)
Täytyy todeta oma keskinkertaisuuteni kun pidän kovasti Donna Tarttista, Siri Hustvedtista, Pajtim Statovcista, Suon villistä laulusta ja Harry Quebertistä.
Alkemisti oli omaan makuuni kauheaa tuubaa, Dan Brownit kioskikirjallisuutta. Sadan vuoden yksinäisyys uuvuttavan tylsä ja Saatana saapuu Moskovaan, noh, en vain tajunnut hehkutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ällötti tossa Quebertissa eniten se, miten mielisairaan teinitytön panemisesta yritettiin vääntää jotain suurta ja hienoa ja henkevää, ja kaikki hahmot jotka kirjassa ilmaisivat paheksuntansa tätä kohtaan esitettiin jotenkin ahdasmielisinä ja pikkusieluisina. Kun eivät ymmärtäneet suurta rakkautta!!
Varsinaiset pedarin puolustelut.
Vierailija kirjoitti:
Riikka Pulkkisen Raja-teoksen hehkutusta en ymmärtänyt. Mielestäni kirja oli melko kökkö.
Odotin mestarillista lukuelämystä arvioiden perusteella, mutta hämmästyin, kun luin teoksen.
Sama kaikkien muidenkin kohdalla.
Yuval Noah Harari: Sapiens
Hei siis kaikki nää ihmisoikeudet, feminismit, uskonnot, raha ja muut jutut on ihmisten keksimiä juttuja, ei niitä oo oikeasti olemassa ne on vaan tarinoita. Eikö ookkin diippiä hei , ostakaa lisää mun kirjoja, kerron tämän saman "ajatuksen" uudestaan ja uudestaan...
Sadan vuoden yksinäisyys
En ymmärrä, miksi on peräti nobelpalkittu. Sekava kuvaus suvusta, jonka jäsenet ovat samannimisiä. Outoja yliluonnollisia aineksia realismiin sekoittuneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yuval Noah Harari: Sapiens
Hei siis kaikki nää ihmisoikeudet, feminismit, uskonnot, raha ja muut jutut on ihmisten keksimiä juttuja, ei niitä oo oikeasti olemassa ne on vaan tarinoita. Eikö ookkin diippiä hei , ostakaa lisää mun kirjoja, kerron tämän saman "ajatuksen" uudestaan ja uudestaan...
Lienemme lukeneet eri teoksen.
Keinotekoisia konstruktioitahan nuo kaikki ovat. Yhteiskunta on perustettu abstrakteille käsitteille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sofian maailma. Oli olevinaan mahtava filosofiajytky 90-luvun puolivälissä. No, kirjan alku oli ihan lupaava filosofisestikin, mutta sitten se lähti ihan laukalle, kun satuolennot sun muut outoudet lähtivät kirmailemaan. Petyin.
Sama juttu. Tekotaiteellista mukafilosofista tuubaa.
En minäkään tuosta kirjasta innostunut, mutta ei se mielestäni yrittänyt olla kovin taiteellinen. Sehän on eräänlainen filosofian "oppikirja" nuorille. Siihen on keksitty tuollainen tarina, jotta jaksaisivat paremmin lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sadan vuoden yksinäisyys
En ymmärrä, miksi on peräti nobelpalkittu. Sekava kuvaus suvusta, jonka jäsenet ovat samannimisiä. Outoja yliluonnollisia aineksia realismiin sekoittuneena.
Ei Nobel-palkintoa anneta yksittäiselle teokselle, vaan kirjailijalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Ei kai kirjan henkilön tarvitsekaan olla tyypillinen sukupuolensa edustaja. Ainakaan, jos jutun koko idea ei ole siinä, että yritetään kuvata tyypillistä miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raamattu. Opaskirjaksi pahasti vanhentunut, sisältää ristiriitaisuuksia ja rajattomasti tulkintamahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään en usko minkään hehkutukseen, koska kirjat ovat muotia ja niinpä niitä kaikkia hehkutetaan aivan sairaasti.
Oikeasti hyvät kirjat ovat aivan helvetin harvassa imo
Mistä se keskinkertaisuuden hehkuttaminen kertoo? Ovatko ihmiset ja jopa kriitikot niin vähään tyytyväisiä?
Kaupallista höttöä. Sitä meille on myyty mm. elokuvina iät ajat.
Vierailija kirjoitti:
Täytyy todeta oma keskinkertaisuuteni kun pidän kovasti Donna Tarttista, Siri Hustvedtista, Pajtim Statovcista, Suon villistä laulusta ja Harry Quebertistä.
Alkemisti oli omaan makuuni kauheaa tuubaa, Dan Brownit kioskikirjallisuutta. Sadan vuoden yksinäisyys uuvuttavan tylsä ja Saatana saapuu Moskovaan, noh, en vain tajunnut hehkutusta.
Donna Tarttin Pieni ystävähän on hyvä romaani. Teki vaikutuksen, vaikka Tiklin jätin kesken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään en usko minkään hehkutukseen, koska kirjat ovat muotia ja niinpä niitä kaikkia hehkutetaan aivan sairaasti.
Oikeasti hyvät kirjat ovat aivan helvetin harvassa imo
Mistä se keskinkertaisuuden hehkuttaminen kertoo? Ovatko ihmiset ja jopa kriitikot niin vähään tyytyväisiä?
Kaupallista höttöä. Sitä meille on myyty mm. elokuvina iät ajat.
Varsinkin vähän lukevat nuoret odottavat kirjalta samaa toiminnallisuutta ja jännitystä kuin joltain tusinaelokuvalta, ja pettyvät, jos koko ajan ei ole takaa-ajokohtauksia, hulluja silpovia psykopaatteja ja muuta koristelua. Kieleen ja ilmaisutapaan he eivät kiinnitä huomiota, pieniin nyansseihin. Koko ajan vain pitäisi tapahtua jotain suurta. He eivät huomaa pienieleistä tai psykologista tapahtumista ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seitsemän veljestä. Ei vaan toimi, en saa siitä otetta.. en sitten millään. Se on ihan paska.
t. August Ahlqvist
Se olisi mielenkiintoista jos siihen aikaan olisi ollut lehdessä arvostelu:
Ihan paska kirja, 0/5
-A. Ahlqvist
Kunderan Olemisen sietämätön keveys...puuduttavaa luettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rikos ja rangaistus. Itsekeskeinen kirjailija tekee oman itsensä idealisoidun hahmon pääsankariksi kirjaan, jonka keskeisin anti on, että päähenkilöä ylempiarvoinen poliisihenkilö kohdistaa tarkkailevan katseensa päähenkilöön ja kokee tämän erityislaatuiseksi, koska kyseinen päähenkilö kokee itsekin itsensä erityislaatuiseksi, koska pohjimmiltaan itsekeskeinen mieskirjailija kokee itsensä erityislaatuiseksi. Tässä idealisoidun omakuvan kasvavassa ihailussa sitten lillutaan. Ja tämä on ainutlaatuisen humaani kirjallinen mestariteos. Inhoan kaikkia muitakin venäläisiä klassikoita. Ylihypetettyjä, ja etenkin naisnäkökulmasta kammottavia.
Päähenkilöhän oli Sonja, nuoren mieshahmon ystävä, ja erittäin hyvin kuvattu nainen. Muutenkin kirja oli hyvä.
Miten joku voi lukea näin huonosti teosta? Sonja on klassinen mieskirjailijan kirjoittama klisenen h u o ra -madonnahahmo, joka polvillaan rukoilee armoa ehanalta päähenkilöltä ja antaa kaikki tämän rikoksen anteeksi... täydellinen itsekeskeisen mieskirjailijan ihannennaishahmo, nähty useammankin mieskirjailijan teoksessa polvillvaan sen mieskirjailijan idealisoidun kirjallisen hahmon edessä. Sietämätöntä. Mutta ne, jotka ovat saaneet nimetä maailmankirjallisuuden helmet, ovat olleet miehiä ja heihin tuo kaikki varmasti uppoaa psykologisesti täysin uskottavana ja jopa suotavana. 2020-luvulla voitaisiin opetella jo vähän kriittisempää lukutapaa.
Tämä! Juuri tuo Sonjan käytös päähenkilöä kohtaan oli aivan uskomattoman törppö mukaanahdettu outous muuten ihan hyvässä kirjassa. Muutaman vuosi sitten luin joten en muista enää yksityiskohtia, mutta eikö hän vain aina koomisen sentimentaalisena ja puhumatta "kyynelsilmin katsellut" päähekilöä ja rukoili häntä? Ja vielä se että hän koko ajan rakasti tätä! Miksi?? Ja mikä taivainen armo ja pelastus se päähenkilölle olikaan ja mikä enkeli Sonja siksi on! :D :D Aivan käsittämätöntä hölmöyttä se kirjan loppu.
Ei voi kuin ihmetellä miten tämä asia ei herätä enempää huvitusta ja negatiivisia mielipiteitä ihmisissä. Olisi tässäkin voinut joku oikolukija (oliko silloin sellaisia?) sanoa kirjailijalle että älä pilaa vakavasti otettavaa teosta tuollaisella hömelyydellä.
Luin joskus Harry Quebertin tapausta muutaman kymmenen sivua. En ole juurikaan huonompaa tekstiä lukenut. Käsittämättömän huono kirjailija. Niin huonon kirjailijan ei pitäis kirjoittaa edes kauppalistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siri Hustvedtin kirjat. Tätä naista hehkutettiin jossain haastatteluohjelmassakin USA:n tai maailman 15 älykkäimmän naisen joukkoon kuuluvaksi. Muistan edelleen, miten tyytyväisenä Siri siinä ohjelmassa kihersi saatuaan tällaisen kehun... mutta mistä ihmeestä moinen meriitti? Ei ainakaan kirjallisten lahjojen takia. Todella huonoja kirjoja ja se viimeisin, mitä yritin lukea, oli todella pinnallista itsekeskeistä jaaritusta jostain hänen käsiensä tärinästä ja todellakin se "analyysin" taso ei älyllä loistanut. TUntui, että mieshaastattelijalle hänen ainoa älyllinen meriittinsä taisi olla tieto siitä, että Siri on Paul Austenin vaimo.
Yritin kolme kertaa aloittaa lukemaan Kaikki mitä rakastin, mutta en vaan päässyt loppuun. Hirveää jorinaa varmaan ensimmäiset kaksisataa sivua.
Mua myös ärsyttää, jos kirjassa ikään kuin unohdetaan päähenkilön ääni ja kirjailija itse alkaa kuultaa tekstistä läpi. Päähenkilö ja minäkertoja tuossa romaanissa on ikääntyvä taidehistorioitsija, heteromies. Tämä mies sitten kuvailee parasta ystäväänsä Billiä hekumallisesti, tyyliin "kun tapasin Billin, hän oli 185-senttinen raamikas komistus, jolla oli öljynmustat hiukset, tuuheat ripset ja syvänvihreät silmät, jotka porautuivat suoraan sieluun...." Just joo :D Ettei kirjailijatar vaan itse olisi hieman ihastunut omaan tekeleeseensä.
Asiahan olisi eri, jos tämän "heteromiehen" pakkomielteinen suhtautuminen omaan kaveriinsa olisi ollut kirjan teema, mutta kun ei ollut. Oli kertoman mukaan tulisesti rakastunut vaimoonsa, jota kuvailtiin suurinpiirtein yhtä intohimoisesti kuin vanhaa lapasta ja joka oli muutenkin ihan sivuhenkilö tämän seksikkään Billin rinnalla.
XD. Tää oli hauska! Tuosta läpikuultamisesta tuli mieleen, että itse aina havahdun siihen, jos naiskirjailijat laittavat mieshahmon analysoimaan tekstissä naisia tyyliin: naisella oli malvanvärinen mohairneule, joka sointui viehättävästi okralta vivahtavaan silkkihuiviin... Mies ei ikimaailmassa havainnoisi naista tuolla tavalla ja aina, kun törmään tällaiseen miehen päähän laitettuun havainnointiin, väkisinkin myötänolostun, etenkin, kun jossain muistan lukeneenikin jonkun miehen sanoneen, että vain naiset harrastavat esim. noin yksityiskohtaista värierittelyä ja että useimmilla miehillä ei ole hajuakaan siitä, mikä vaikkapa joku malva on. Eli jos ei aina mene miehiltä putkeen naisen ajatusmaailman kuvaaminen, niin ei mene naisillakaan yritys kuvata miehen ajattelua.
Ei kai kirjan henkilön tarvitsekaan olla tyypillinen sukupuolensa edustaja. Ainakaan, jos jutun koko idea ei ole siinä, että yritetään kuvata tyypillistä miestä.
Vit...u mä en jaksa joka ketjussa näitä lillukanvarsiin takertujia. Niin, ei varmasti tarvitsekaan, mutta JOS aiot kuvata epätyypillistä miestä / naista, se on ymmärrettävä ilmaista, jotta lukijalle ei tule kirjoittajasta tahattoman kömpelö ja epäammattimainen kuva vaan lukija tietää, että kyseessä on nimenomaan epätavallisen hahmon kuvaus, jolloin kerronta tietysti laajenee kertomaan henkilöstä paljon muutakin, esim. taustoittaa hänen epätyypillisyytensä syitä tai kuvaa, mitä muuta epätyypillistä hahmo harrastaa tai miksi ylipäänsä tällä epätyypillsellä sivuhenkilöllä on rooli tässä kyseisessä teoksessa. Perussettiä sellaiselle, joka ymmärtää kirjallisuutta – mutta ei näköjään sinulle?
Shakespearen kieli on menee suoraan ytimeen niin surussa kuin hauskuudessakin. Ääneen olen nauranut ja itkenyt monessa kohdassa.