Kaduttaa naimisiinmeno
Ollaan neljä vuotta oltu yhdessä ja nyt on vajaan vuoden ikäinen lapsi. Ennen lapsen saantia olisin sanonut että meillä on täydellinen liitto. Riideltiin välillä tulisesti, mutta sovittiin aina nopeasti. Sellaista normaalia ja minusta tervettä riitelyä. Mies on aina ollut herrasmies ja raskausaikana kohdellut kuin kukkaa kämmenellä.
Vauva on ollut koko ajan melko itkuinen ja meillä on ollut rankkaa. Tuntuu, että olen ehkä sittenkin väärän miehen kanssa. Ennen hän oli sitä mieltä, että olen upea ja älykäs nainen. Nyt hän neuvoo minua kuin pientä lasta. Aina kun puhun omista ajatuksistani se päättyy riitaan.
Tänään yritin keskustella ajatuksistani liittyen elämänsuunnitelmiin ym syvällisiä tuntoja, mitä ennenkin oli tapana jutella. Se päättyi siihen kun mies ryhtyy opastamaan minua käyttäytymään muiden seurassa. Tällaista kummallista asiaan liittymätöntä paasaamista on alkanut esiintyä enemmänkin. Mies ei pysty lopettamaan ennen kuin alan itkemään. Tuntuu että ihan koska vaan saattaa alkaa tämä "opastaminen". Mitä ihmettä? Ennen oli ihan fiksu mies!
Kommentit (14)
Lisään vielä, että jos saan jonkin idean, niin saan kuulla loputtoman selostuksen miksi se on niin hirveän vaikeaa ja vaivalloista. esim. yrityksen perustaminen. Eikä mitään kannustusta. Olen kuitenkin ihan normaaliälyinen nainen ja varmaan kykenen siihen.
t.ap
Jälleen kerran ongelmana on lapsen hankinta, mutta jokin kognitiivinen dissonanssi estää vanhempia tätä myöntämästä. Pariterapia on hyvä neuvo ja ainoa, mitä voitte oikeastaan tehdä.
Onko joku ollut jossain hyvässä parisuhdeterapiassa? Mitä niistä saa? Oma käsitykseni pohjautuu jenkkileffoihin.
t.ap
I feel for you, sillä erotuksella, että olin kuin kukka kämmenellä vain ensimmäiset kuusi kuukautta siitä, kun tutustuimme. Meillä on käynyt niin, että miehestä paljastui aivan älytön nalkuttaja, kun muutimme yhteen. Puuttuu kaikkeen, häneen liittymättömäänkin tekemiseen ja tuntuu jotenkin, etten saa tehdä omia päätöksiä missään asiassa. Arki on jatkuvaa vääntöä ja simppelitkin keskustelut tuntuu, kuin jyrällä vedettäisiin yli edestakaisin. Aluksi antoi ymmärtää olevansa mitä syvällisin mies, mutta nyt kun mietin, niin vakavista asioista jutteleminen ei suju sitten vähääkään. Oikeasti elämässä merkittäviin asioihin ei ole sanottavaa. Asiat, joista olemme samaa mieltäkin, tuntuvat riitelyltä, kun toinen jankkaa. Eikä hänen asiansa esille tuomista haittaa ollenkaan, jos alan itkeä. Se on vaan yksi syy lisää tiuskia.
Kun sanon hänelle, että vaikuttaa vihaiselta tai kun hän korottaa ääntään, hän kiistää täysin olevansa vihainen tai mitään muuta kuin ihan neutraali. Jotenkin ymmärrän kyllä, että aika paljon tässä vaikuttaa se, millainen hänen äitinsä on, koska ne käyttäytymismallit on hyvin pitkälti samoja, hyvin hyökkääviä. Mutta tämän tajuaminen ei ole kamalasti minun oloani tässä suhteessa helpottanut.
Ja jos parisuhdeterapia vaikuttaa huonolta, niin vaihtakaa terapeuttia. Tosi idioottejakin on siellä yrittämässä. Ottakaa itsellenne sopiva, ja ei riitä että jompi kumpi on tyytyväinen.
Keslity nyt siihen lapseen ja jätä mies omaan arvoonsa. Eli unohda riitely ja asioiden kaivaminen. Lapsi on nyt tärkein! Puoli vuotta ja mies alkaa ihmetellä, että mitäs on tapahtunut. Sitten voit kertoa hänelle, mistä hänessä et pidä.
En sinänsä kadu lasta, hän on ihana, mutta jos ei olisi siihen ryhdytty niin ei nyt tässä oltaisi. Ennen kuin tapasin mieheni, suunnittelin eläväni yksin. Ehkä väärä valinta tapahtui siinä kohtaa.
t.ap
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 01:53"]
I feel for you, sillä erotuksella, että olin kuin kukka kämmenellä vain ensimmäiset kuusi kuukautta siitä, kun tutustuimme. Meillä on käynyt niin, että miehestä paljastui aivan älytön nalkuttaja, kun muutimme yhteen. Puuttuu kaikkeen, häneen liittymättömäänkin tekemiseen ja tuntuu jotenkin, etten saa tehdä omia päätöksiä missään asiassa. Arki on jatkuvaa vääntöä ja simppelitkin keskustelut tuntuu, kuin jyrällä vedettäisiin yli edestakaisin. Aluksi antoi ymmärtää olevansa mitä syvällisin mies, mutta nyt kun mietin, niin vakavista asioista jutteleminen ei suju sitten vähääkään. Oikeasti elämässä merkittäviin asioihin ei ole sanottavaa. Asiat, joista olemme samaa mieltäkin, tuntuvat riitelyltä, kun toinen jankkaa. Eikä hänen asiansa esille tuomista haittaa ollenkaan, jos alan itkeä. Se on vaan yksi syy lisää tiuskia.
Kun sanon hänelle, että vaikuttaa vihaiselta tai kun hän korottaa ääntään, hän kiistää täysin olevansa vihainen tai mitään muuta kuin ihan neutraali. Jotenkin ymmärrän kyllä, että aika paljon tässä vaikuttaa se, millainen hänen äitinsä on, koska ne käyttäytymismallit on hyvin pitkälti samoja, hyvin hyökkääviä. Mutta tämän tajuaminen ei ole kamalasti minun oloani tässä suhteessa helpottanut.
[/quote]
Voi, kuulostaa ikävältä. Kannattaako tuohon jäädä? Mieheni hermostuu myös tosi helposti, mutta tiedostaa ongelman.
t.ap
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 01:50"]Lisään vielä, että jos saan jonkin idean, niin saan kuulla loputtoman selostuksen miksi se on niin hirveän vaikeaa ja vaivalloista. esim. yrityksen perustaminen. Eikä mitään kannustusta. Olen kuitenkin ihan normaaliälyinen nainen ja varmaan kykenen siihen.
t.ap
[/quote]
Toi normaaliälyinen nainen on aika ristiriitainen ja monitulkintainen käsite. Sorry
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 02:08"]
Voi, kuulostaa ikävältä. Kannattaako tuohon jäädä? Mieheni hermostuu myös tosi helposti, mutta tiedostaa ongelman.
t.ap
[/quote]
En osaa sanoa. En tiedä, millaista tämä olisi, jos ei koko ajan olisi stressitasot maksimissaan. Olen jotenkin vain ihan lamaantunut, enkä tiedä mitä tehdä. Ehkä en näiden vuosien seurauksena osaa enää tehdä päätöksiä ollenkaan.
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 02:18"]
[quote author="Vierailija" time="11.07.2014 klo 02:08"]
Voi, kuulostaa ikävältä. Kannattaako tuohon jäädä? Mieheni hermostuu myös tosi helposti, mutta tiedostaa ongelman.
t.ap
[/quote]
En osaa sanoa. En tiedä, millaista tämä olisi, jos ei koko ajan olisi stressitasot maksimissaan. Olen jotenkin vain ihan lamaantunut, enkä tiedä mitä tehdä. Ehkä en näiden vuosien seurauksena osaa enää tehdä päätöksiä ollenkaan.
[/quote]
Hmm, olen aina nostanut kovan metakan väärästä kohtelusta. Enää sillä ei vain tunnu olevan vaikutusta. Mutta sinulla on asiat huonommin. Ota aikalisä! Äläkä ainakaan tee lapsia tuollaisen miehen kanssa. Arki tulee olemaan vielä raskaampaa.
Tosiaan, miehen isä on samanlainen negatiivinen toisten lannistaja ja paasaaja. Mutta mieheni on aina inhonnut sitä piirrettä isässään. Nyt ei tunnista sitä itsestään.
Miksi kaikki tuputtaa tuota terapiaan mars juttua.. ei se kaikille edes sovi!?
Monesti se kun on pieni lapsi ja ollaan väsyneitä tulee kummassakin esiin se inhottavampi puoli. Sinnitelkää siihen kun lapsi on 4-vuotias ja jos silloin vielä kaikki tökkii niin harkitkaa eroa.
Parisuhdeterapiaan! Mars!