En vaan jaksa mun avomiestä enää :(

Mä en lukenu tekstiäsi aiva kokonaan loppuun, mutta tuli tunne että mun on vastattava sulle. 

Itse se elin samanlaisessa avoliitossa pitkään. Se kulutti henkisesti aivan valtavasti. Vasta eron jälkeen ymmärsin, miten suuri taakka mun harteilta tippui. Olin vastuussa enää omista siivoiluistani ja mun ei enää tarvinnut kuunnella sitä valitusta, kuinka aina mäkätän siivoamisesta. 

Ero ei ei oo koskaan helppo ja irtopäsäätäminen on vaikeita ja vie sekin voimia, mutta pidemmänpäälle tuollainen parisuhde ei vaan kanna. Se parempi on sullakin edessä! 

Tsemppiä <3

Olisi kiinnostava tietää teidän iät! Parikymppisesnä sitä ajattelee, että nuoruus on ohi, vaikkei todellakaan ole ja suhteita tulee ja menee. Pitää olla rohkea ja lähteä, jos voi huonosti toisen kanssa. Paremmaksi se ei muutu. Jos olette kolmekymppisiä, niin täytyy sanoa, että miehesi on pahasti keskenkasvuinen, eikä nyt enää ainakaan muutu! Pahenee vaan.

Apua, kuulostaa tutulta tuo, että mies nakertaa itsetuntoa ja sen reaktiota kaikkeen saa pelätä. Hyvä jos aloit jo puhua hänelle. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua jos nostat kissan kunnolla pöydälle ja sanot että tämä peli on loppu NYT!

Olin aiemmassa suhteessa samanlailla alistuva ja korjailin miehen sotkuja ja kuuntelin haukut "nipotuksestani". Aloin jo itsekin epäillä, että olenkohan sittenkin itse ihan kamala. 

Nykyisessä suhteessa olen tasa-arvoinen ja uskallan heti sanoa (kohteliaasti) jos joku asia vituttaa. Olen huomannut, että mieskin arvostaa enemmän pää pystyssä sisovaa, oman arvonsa tuntevaa NAISTA kuin nöyristelevää, pillittävää piikaa. Oikeasti, toisen eteen jatkuvasti uhrautuminen ei ole ollenkaan viehättävää, eikä mieskään arvosta sellaista. 

Pikkuisen pippurisuutta ja itsearvostusta kehiin, nainen! Ja pää pystyyn!

Voi ap. Kyllä sun ystävät varmaan aistivat, että kaikki ei ole hyvin. Mun kaverit kertoivat jälkeen päin, että huomasivat mun olevan jotenkin muuttunut.. Tosi apea, negatiivinen ja jotenkin onneton. Myös vanhempani aistivat sen jotenkin.

Mulla kans exä teki asioista puhumisen niin vaikeaksi.. Sitten alkoi tulemaan noita, että en mä haluu sua satuttaa ja mikä sulla nyt taas on hätänä, oot ihan höpsö kun ajattelet noin ja tommosta.

Sitten mies aina ryhdistäytyi hetkeksi. Siivosi innokkaammin ja oli huomioivampi. Kahden viikon päästä oltiinkin taas lähtöpisteessä ja mikään ei oikeasti koskaan muuttunut.

Mäkin haluisin siinä jo perhettä ja muuta, vaikka ei oltu kauhean kauan edes seurusteltu. Lopulta tajusin (erosta oli jo pidempää tässä vaiheessa), että roikuin miehessä perhehaaveiden takia. Pelkäsin, että en löydä koskaan ketään muutakaan enkä ehdi saamaan lapsia ajoissa. Totuus oli kuitenkin se, että mitä pidempään olin suhteessa, sitä vähemmäksi mun aika kävi.. Koska en tosiaankaan olisi sen kanssa voinut mitään perhettä perustella, ei siitä ois tullut koskaan yhtään mitään. Ero olis tullut ja olisin jäänyt pienen lapsen yksinhuoltajaksi ja siinä samalla olis pitänyt kestää jotain mulkkuexää seuraavat 18 vuotta. Onneksi tuli ero ja onneksi olen vielä nuori :)

Tule kertomaan sitten miten keskustelu meni :)? Mä ainakin haluan yrittää auttaa, koska oon ollut niin samanlaisessa tilanteessa!!

-63

Jotkut jää vuosiksi tai loppuiäkseen huonoon avo-tai avioliittoon ja hyväksyy miehen paskamaisen käytöksen, toiset taas on viisaampia ja ymmärtää arvostaa itseään ja lähteä. Moni eronnut tuttuni on saanut itsensä ja elämänilonsa takaisin kun on tajunnut lähteä huonosta suhteesta. Myöhemmin elämänsä muuttunut ja saaneet ihanan ja kunnioittavan miehen sekä tasaveroisen suhteen. Toiset taas saaneet samanlaisen luuserin toinen toisensa jälkeen. Kyllä luulisi elämän opettavan jotain. Jotkut oppii erottamaan hyvän ja huonon miehen kokemuksiensa pohjalta, toiset taas ei.

Ihmisen on vaikea muuttaa omaa perusluonnettaan. Sun avokkisi on laiska ja itsekäs, joka tykkää piikitellä toisia ja nauttii siitä. Hän  ryhdistäytyy ehkä viikoksi kahdeksi ja sitten sama meno jatkuu.

Ei siinä edes juttelut auta....usko pois, viisainta on lähteä.

Tota mä en oo jotenkin uskaltanut kunnolla myöntää itselleni. Tuntuu, että olen suhteessa just sen takia kun pelkään et en "kerkeä löytämään ketään toistakaan miestä ja sit en saa lapsia.." Tosi typerä ajattelutapa, koska enhän mä nytkään halua lapsia mieheni kanssa.

Mies aina sanoo, että vika on mussa ku en pysty puhumaan hänelle. Hän kokee, että on hyvä kuuntelija ja hänelle voi kuulemma puhua ihan kaikesta ja että ei ymmärrä miksi en halua hänelle puhua. Oon koittanut selittää, että miehelle on vaikea puhua koska pelkään aina reaktiota ja mies aina keksii syitä syyttää mua kaikesta. Ja miehen mielestä taas mä käännän kaiken syyn häneen ja sitten riita onkin valmis.

En myöskään oo vielä kertaakaan tän suhteen aikana kokenut kuin ehkä hetkellisesti, että siitä puhumisesta ois oikeesti jotain hyötyä. Yleensä siitä tulee vaan isompi riita, kun miehen mielestä mä valitan turhasta, keksin asioita päässäni, suurentelen asioita, otan kaiken itseeni, käännän asiat ihan väärin päin tai sitten vaan syytän miestä kaikesta. Hänen mielestään taas mulle ei voi puhua mistään, koska loukkaannun kuulemma niin helposti.

Ja kyllä mä loukkaannunkin. Loukkaannun, jos koen että mua ei kuunnella tai että mun tunteilla ja ajatuksilla ei oo mitään merkitystä. Ja koen että meis ei arvosta mua, kun suurin osa mitä sanon ja puhun on kuulemma vaan valittamista kun mikään ei oo hyvin.

Tuun kertomaan kyllä sit et miten keskustelut meni. Mies on soitellut muutamankin kerran sen ekan puhelun jälkeen. Kyselee et onko jo parempi olo ja mitä teen. Sanoin että siivoan ja hän ihmetteli, että onko siellä muka taas sotkuista että mitä mä aina täällä siivoan.

Ap

Sanoin kans miehelleni puhelimessa, että ei se tätä tilannetta nyt muuta että hän tulisi joka päivä töistä kotiin siivoamaan. Kun luonne on se mikä on, niin ei se siisti kotikaan sitä pelasta. Nyt ei ole kyse pelkästään siivoamisesta ja sitä mie s ei tunnu tajuavan. Jos vaan on tollanen, et on tapana arvostella mun tekemisiä, sanomisia ja nälviä jatkuvasti ja keksiä aina jotain negatiivista sanottavaa.. Ei kai sellaista saa muutettua miksikään?

Tuntuu, että mis pitää itseään jotenkin muiden yläpuolella. Luulee tietävänsä kaikesta kaiken ja on aina neuvomassa ja arvostelemassa muita.

Muistan jo kun kuulin seurustelumme alussa, että miehen eksä oli luonnehtinut miestäni kunnon besserwisseriksi ja nyt todellakin tiedän mitä sillä tarkoitti.

Ap

Mä lopulta päätin, että jos se lapsen saaminen on tosiaan mulle niin iso asia enkä tosiaan löydä ketän, niin menen sitten vaikka keinohedelmöitykseen joskus yli kolmekymppisenä. Toivon, että siihen ei tarvitse mennä ja saisin lapsen ihan parisuhteeseen :D. Mutta tuota pidin tai no pidän edelleen ihan varavaihtoehtona ja tuon vaihtoehdon olemassaolo jotenkin helpotti.

Mä luulen, että sun ukko ei pysty ottamaan vastaan kritiikkiä. Mun ex ei sietänyt minkäänlaista kritiikkiä yhtään mistään. Jos sanoin, että mulle tuli paha mieli kun hän ei tehnyt jotain minkä lupasi. Normaali yksilö sanoisi tähän, että pahoittelee asiaa ja normaalille tyypille tulisi todennäköisesti paha mieli siitä, että loukkasi tahattomasti toista. Sitten pyytäisi anteeksi. Exäni taas ei ymmärtänyt ollenkaan, vaan käänsi sen mun viaksi ja puolusti itseään loputtomiin. Joskus sitten meni päinvastoin: alkoi haukkumaan itseään kun hän on ihan paska ja lopulta minä lohdutan häntä, vaikka hänen pitäisi lohduttaa mua alkuperäisestä asiasta. Sitten lopputulos: Mulla on paha mieli kun sain exälle pahan mielen ja alan pillittää, koska eihän mun olisi pitänyt nyt ottaa asiaa puheeksi kun tuolla tavalla loukkaan exän tunteita.

Se osasi kääntää aina kaiken todella oudosti niin, että lopullinen vika ei koskaan ole hänessä. Mielestäni kummassakaan ei tarvitse olla vikaa tai miettiä aina kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä, mutta meillä minä olin aina väärässä oli se syy hitto mikä tahansa.

En tiedä pääsitkö tuosta nyt kiinni mun ajatukseen :D.

-63

Sun miehessä noi piirteet voi korostua jos olet tossun alla. Mun nykyisellä on vähän huono itsetunto eikä se kauheasti sano vastaan. Huomaan, että olen välillä tahattomasti tosi itsekäs kun hän sen tavallaan mahdollistaa. Ollaan kyllä keskusteltu asiasta rakentavasti ja koitetaan molemmat muuttaa toimintatapojamme. Tämä on vähän hassua, koska ennen tosiaan olin tossun alla ja nyt vähän päinvastoin. Mies olisi jotenkin tekemässä kaikkea mun puolesta, mutta en anna koska en halua olla mulkku vaan tasavertainen.

Minustakin siis löytyy tällainen piirre, joka tulee näköjään esiin sopivissa olosuhteissa. Olen helposti kärkäs ja itsekäs, koska mies antaa näille piirteille tosi paljon mahdollisuuksia. Onneksi tiedostan tämän asian, sun mies tuskin tätä ymmärtää.

Sinä tosin pistät ilmeisesti miehelle vastaan välillä, mullahan se ei exän kanssa onnistunut mitenkään. En vaan saanut sitä tajuamaan.. Jos mun nykyinen pistäisi enemmän vastaan mulle niin taatusti olisin vähemmän itsekäs ja muuta. Onneksi voidaan keskustella asioista, mutta eihän se kiva ole kun mies pitää mua itsekkäänä ja koitankin muuttaa tätä toimintatapaa :(.

No nyt meni ohi aiheen. Pointtina kuitenkin se, että tietyt piirteet (yllättävätkin semmoiset) saattavat helposti päästä esiin sopivissa olosuhteissa.

-63

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 20:10"]

Olet vielä nuori ja elämä edessä. Itse erosin lapsen ollessa pieni vastaavanlaisesta miehestä ja muistan miten jännitin sukulaisten ja ystävien reaktioita. Se tunne eron jälkeen, kun pystyin taas hengittämään vapaasti oli sanoinkuvaamaton. Ja ne muut ihmiset... Kukaan ei moralisoinut, suuttunut tai ihmetellyt. Sehän oli minun elämääni! Sain itsetuntoni takaisin. Löysin myös muutaman vuoden kuluttua kunnollisen miehen, jonka kanssa elämä on mutkatonta ja tasa-arvoista. Sovinistiin ei kannata elämää tuhlata! Kaikkea hyvää Sinulle!

[/quote]

Minulla oli ihan samanlainen tilanne, kun lapseni oli vasta 7kk. Kun päätin erota, kaikki tuntui yhtäkkiä tosi yksinkertaiselta, vaikka minulla oli eksäni kanssa asuntolaina, auto ja yhteisiä hankintoja. Äidilleni kertomista jännitin enemmän kuin mitään muuta, mutta vastoin odotuksia asiani saikin positiivisen vastaanoton. Sen jälkeen muille kertominen tuntui helpommalta ja sain paljon ihan konkreettista apua vanhemmiltani jne.

Ja kun pääsin eroon eksästäni, elämäni on niin paljon parempaa, ettei minua jaksa kiinnostaa mitä joku voisi ajatella erostani. :)

up

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 12:51"]

Ap, älä ajattele niin että aikaa olisi mennyt hukkaan. Mäkään en kadu suhdetta exän kanssa. Olisin voinut olla roikkumatta vähemmän ja pistää pelin poikki ennen itsetunnon romahdusta.. Suhde ja eroprosessi olivat molemmat erittäin kasvattavia kokemuksia ja tiedän sen nyt, että en todellakaan katselisi enää tuommoista miestä. Tiedän mitä haluan, olen vahva ja itsenäinen nainen. En tarvitse miestä tullakseni onnelliseksi, vaan mies täydentää mun onnea. Pärjään elämässä varmasti, vaikka nykyinen suhde joskus kaatuisikin. Ennen en luottanut pätkääkään omaan pärjäämiseen.

Koen olevani kaiken tuon paskan jälkeen henkisesti tosi vahva ihminen, koska mä selvisin erosta. Selviät sinäkin. Oli ihanaa huomata, että itsetuntoa saa rakennettua takaisin, vaikka se vaikeaa onkin.

Mielummin yksin kuin huonossa suhteessa. Sinkkuna sentään on mahdollista löytää joku, paskassa suhteessa vaan on jumissa...

-63

[/quote]

allekirjoitan tämän tekstin, itse erosin ihan "hyvästä" miehestä, joka oli sisäsiisti, mutta kun olin vaan onneton hänen kanssaan! Jos arvot ovat kovin erilaiset, niin jompikumpi joutuu taipumaan ja muuttamaan itseään liikaa, jompikumpi tai molemmat kärsivät. Itse yritin jatkaa ex-avomiehen kanssa, koska eroaminen tuntui luovuttamiselta, ja kun erosimme niin tuntui että olin totaalinen luuseri. Parissa kuukaudessa aloin toipua ja tajusin että pärjään mainiosti yksinkin! Aloin saada ilon takaisin elämään! 

en minäkään halunnut lapsia exän kanssa, mutta kun tapasin vuoden päästä erosta tulevan aviomieheni, perheen perustaminen alkoi tuntua ihan luonnolliselta ajatukselta. Exän suhteessa jokin häiritsi minua alusta asti, mutten varmaan halunnut kuunnella sisäistä ääntäni. Aviomieheni tavattuani taas tuntui kuin olisin tullut kotiin, hänen kanssaan on hyvä olla. Toki pieniä riitasointujakin välillä on, mutta enimmäkseen elo on leppoisaa, niinkuin se nyt kahden lapsen kanssa voi olla.

8v. aviossa

[quote author="Vierailija" time="01.07.2014 klo 08:26"]

Oon niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Tuntuu, että avomies vie multa kaiken energian ihan jo pelkästään läsnäolollaan. En oikeastaan tiedä, miksi tulin kirjoittamaan tänne. Oon lueskellut palstaa aina silloin tällöin ja nyt tuli vaan sellanen tunne, että pakko päästä purkamaan tätä pahaa oloa pois. Luvassa kunnon purkautuminen, koska mun on vaan pakko saada nää kirjoitettua ylös ennen kuin jatkan TAAS siivoamista ennen vieraiden tuloa. Mua vaan itkettää ja oon ihan loppu.

Olen tällä hetkellä sairaslomalla ja aloitan työt taas vajaan parin viikon päästä. Mulla on reuma ja joudun sen takia välillä pidemmille sairaslomille kun kivut yltyvät niin koviksi. Oon niin kyllästynyt tekemään lähes kaiken yksin täällä kotona. Hoidan tiskit, imuroin, pyyhin pölyt, pesen lattiat, pesen vessat, pesen ja ripustan pyykit ja viikkaan kaappeihin, vaihdan lakanat, hoidan pihaa, teen ruoat tosi usein yksin, käytän koiran lenkillä, hoidan koiran ruokkimisen. Mies ei oikeasti tee oma-aloitteisesti oikeastaan mitään ja jos tekee, niin siitä saakin sit taas kuulla seuraavan viikon kun hän ihan itse laittoi tiskit koneeseen ja vielä koneen päälle!

En jaksaisi enää kerätä miehen likaisia vaatteita lattioilta ja pestä niitä. Nykyään teenkin niin, että kerään ne pyykkikoriin ja pesen vain omat vaatteeni ja miehen mielestä olen sen takia itsekäsi. Jos pyydän häntä laittamaan pyykit itse koneeseen, niin ne pyörii siellä vähintään 2-3 kertaa, kun mies ei jaksa/muista ripustaa niitä. Sitten minä laitan koneen päälle ja ripustan pyykit. Jos viikkaan miehen vaatteet pinoon ja pyydän laittamaan kaappiin niin mitään ei tapahdu. Vaatteet lojuu pinossa, josta mies ottaa itselleen vaatteita tai sitten kiroaa, kun en ole taas pessyt pyykkiä ja ei ole puhtaita vaatteita.

Toinen on tyhjien kaljatölkkien kerääminen milloin keittiönpöydältä, milloin kylpyhuoneesta saunomisen jäljiltä ja milloin sohvan käsinojalta. Ei kuulemma ole niin paha juttu kerätä niitä pois, jos hän ei muista.

Jos mies leikkaa kynnet tai ajaa parran, niin se olen yleensä minä joka putsaa lavuaarin ja siivoaa lavuaarin reunalle ja vessan lattialle lennelleen kynnenpalat. Nyt on kylppärin lavuaari ollut taas muutaman päivän partakarvoissa, vaikka ystävällisesti pyysin miestä itse putsaamaan ne.

Viikonloppuna pyysin miestä laittamaan edes tiskit koneeseen ja lupasi sunnuntaina hoitaa ne. Mä sitten eilen laitoin osan tiskeistä ja mies lupasi töistä tullessaan huolehtia loput. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että mitään ei tapahtunut.

En oikeasti jaksa enää. Mulla on jatkuvasti kipuja ja tarvitsisin vaan lepoa, mutta en kestäisi elää täällä jos en siivoaisi miehen sotkuja. Kokeiltu on!

Miehen mielestä mun kuuluu hoitaa täällä kaikki kun oon kuitenkin "kaikki päivät kotona ja mulla on koko päivä aikaa siivota ja käydä kaupassa ja tehdä ruokaa, kun hän on kuitenkin töissä." Ja kun hän  tulee kotiin, niin haluaa pelata tietokoneella, katsoa telkkaria, olla kavereiden kanssa ja juoda kaljaa ja viettää ansaittua vapaa-aikaa.

Toinen juttu joka on alkanut viimeisen vuoden aikana ahdistamaan entistä enemmän on se, miten mies henkisesti käyttäytyy minua kohtaan. Tuntuu, että miehessä on jollain tapaa narsistisia ja sellaisia piirteitä että haluaa hallita mua henkisesti. Aina on pakko keksiä jotain negatiivista sanottavaa ja koskaan ei voi ystävällisesti vastata ja sanoa jostain asiasta.

Esimerkkinä, kun siivosin meidän makuuhuoneen sekaisin olevan hyllyn mielestäni tosi kivan näköiseksi. Miehen kommentti oli, "ihan täynnä kaikkee tavaraa vaan, tollanenhan se oli sitä ennenkin." Tai kun meillä on muuton jäljiltä iso kasa pahvilaatikoita eteisessä ja sanoin sitten ääneen, että ne pitäis saada vietyä pois. Mulla ei ole edes ajokorttia, että veisin ne vaikka itse pahvinkeräykseen. Tähän miehen kommentti oli "no mihis ajattelit viedä?" Tai kun sanoin, että meille on tulossa tänään mun perhe kylään ja teen ruokaa, miehen perus kommentti "haluisin kyl olla rauhassa kotona, onks niitten pakko tulla?" Mutta hänen kavereitaan täällä kyllä saa käydä, jäävät vielä yöksi, pelaavat ja juovat kaljaa ja kuka siivoaa jäljet... ?

Meillä on pihalla nurmikko ajamatta ja miestä oon pyytänyt sitäkin tekemään taas viimeisen viikon ja siihen saan vaan vastauksen, että mullahan on päivisin hyvin aikaa ajaa se. Ei kiinnosta se, että mun selkä on ihan paskana ja ranteessa jännetupintulehdus.

Samaan aikaan teen täällä kaiken ja jos valittelen joskus miehelle kipuja, niin hänen neuvonsa on että mun pitää vaan ottaa iisisti ja koittaa olla rasittamatta itseäni ja että mä olen siivousfriikki. Meillä on siis koira ja mun mielestä 1-2 kertaa viikossa olisi hyvä imuroida kotona, mutta miehen mielestä se on ihan liitoittelua. Tai se, että vessa olisi hyvä pestä kerran viikossa. Tai se, että roskat laittaisi roskikseen eikä jättäisi aina joko olohuoneeseen, tietokoneen viereen tai parhaimmassa tapauksessa tiskipöydälle. Ei oo kuulemma paha homma mun kerätä niitä roskikseen, jos kerran noin häiritsee.

Vittu että tuntuu tyhmältä nyt, kun kirjoittaa näitä asioita ylös. Tässä ei ole edes puoliakaan niistä asioista jotka mua oikeasti häiritsee ja silti tässä mä vaan oon. On mullakin joskus hetkiä, kun oon onnellinen mutta suurimman osan ajasta oon vaan todella kyllästynyt, väsynyt, itkuinen, ahdistunut tähän tilanteeseen. Ollaan seurusteltu kuusi vuotta ja mies haluaisi lapsia, mutta mä oon sanonut suoraan että en uskalla hänen kanssaan lapsia tehdä. Pelkään, että joudun lapsetkin yksin hoitamaan, mutta mies vaan inttää että tottakai osallistuu ihan yhtä lailla kuin minäkin.

Oon myös miettinyt, että onko mun järkeä olla suhteessa jossa mietityttää se et haluanko edes koskaan saada miehen kanssa lapsia? Mua ärsyttää, kun en luota yhtään siihen että mies tosta mihinkään muuttuu. Miehen kanssa on vaikea puhua asiasta, koska hän vain torjuu kaiken ja omasta mielestään tekee täällä ihan yhtä paljon kuin minäkin eikä kuulemma vaan kerkeä siivoamaan siihen tahtiin kuin minä haluaisin.

Ja auta armias jos minä tulen kipeäksi. Koti on ihan kamalassa kunnossa, mies ei jaksaisi millään käyttää koiraa ulkona ja joudun erikseen pyytämään, että antaisi koiralle ruoan kun makaan puolikuolleena sohvalla. Tiskit kerääntyy, roskia ja kaljatölkkejä ympäriinsä, nurkat täynnä pölyä ja yks pelaa tietokoneella.

Saan myös jatkuvasti kuulla mieheltä sellaisia ärsyttäviä asioita, jotka pahoittavat mun mielen ja sitten mua voikin kutsua kärttyiseksi ja helposti loukkaantuvaksi. No ehkä olenkin, kun on kokoajan kotona pinna niin kireällä. Nykyään oon paljon mielummin kotona itsekseni ja puuhaan omia juttujani ja alkaa oikein ahdistamaan kun mies tulee kotiin ja tuo sen paskan energiakentän mukanaan.

Vielä yksi juttu. Mies ei maksa laskuja ajoissa, koko seurustelumme ajan on tullut kirjeitä niin Lindorffilta kuin Sergeliltä ja Intrumistakin. Ei monesti edes avaa laskuja ja mä sitten availen niitä ja mies suuttuu jos edes kehtaan mainita, että taas menee 100e perintäkuluihin tässä kuussa. Mies puolustautuu sillä, että on niin stressaantunut siitä kun hän käy töissä ja mulla on niin paljon pienemmät tulos ja suurin osa laskuista maksetaan hänen tililtään. Eihän sairaspäivä tai työttömyysraha kovin iso tosiaan ole, mutta en voi sille mitään että olen sairastunut ja teen kuitenkin töitä aina kun saan niitä. Meillä on kyllä varaa maksaa laskut, vuokrat, ruoat ja auton kulut joten kyse ei ole siitä ettei sitä rahaa olisi. Mies ei vaan saa sitäkään asiaa hoidettua.

Amen.

[/quote]

kuulostaa meidän perheeltä. pariterapiaan. terveisin mies.

Ap?

Ap. Teidän meininki kuulostaa ihan samalta kuin meidän. Googletappa ADD ja näytä niitä linkkejä sun miehelle. Voisko hänellä olla tää? Meillä oli aivan identtistä meininkiä, paitsi että mies ei naljaillut mulle ja syytteli vain kun meillä oli tosi paha riita. Hän sai nyt diagnoosin ja lääkkeet ja oikeesti: kaikki alkaa näyttää paljon paremmalta! Tiesin kokoajan, ettei puolisoni ole oikeasti mikään kusipää tai jätä siivoamista, laskuja ja kaikkea muuta mulle tahallaan tai ilkeyttään. Toki tohon siittyy paljon muitakin oireita, jotka tekee ADDn elämästä vaikeaa, mutta noi sun esimerkit laittoi vaan heti hälytyskellot kilkattamaan.

Uppista

Mitä ap tekee nykyään? Tuossa tilanteessa on vielä se onni ettei ole lapsia jotka sitoisivat ikuisiksi ajoiksi yhteen.

Luin tosi monta sivua ja ihmettelen, ettei sitä tullut viesteissä esille: KALJA. Miehellä on jonkin sortin alkoholiongelma ja kuka tietää olisiko ongelmia ja millaisia myös selvänä. Itse tajusin lähteä vastaavasta 9 kk asumisen jälkeen, vaikka oltiin ostettu myös se unelmakoti.

Ap, toivottavasti suhde on sinulle jo historiaa.

[quote author="Vierailija" time="02.07.2014 klo 07:55"]

Ap täällä. Eilinen ilta meni aika myöhään vieraiden kanssa, joten keskustelu jäi. Käytiin kävelyllä ja jotain perusjuttuja juteltiin. Kerroin olevani onneton ja surullinen. Mies pyysi, että kirjoittaisin hänelle ylös asioita jotka minua hänessä häiritsee. Haluaisi kuulemma nähdä ihan konkreettisesti ne asiat. Oon kyllä sanonut näistä asioista jo vaikka kuinka monesti ja mietinkin, että onko se sit jotenkin erilaista kun ne lukee paperilla.

Mulla on taas vaihteeksi sellainen olo, että keksin ja liioittelen asioita päässäni. Sanoin miehelle, että hän saa mulle usein alistuneen olon ja tuntuu ettei hän kunnioita mua ja tunteitani. Miehen mielestä toi on ihan outoa, että ajattelen noin ja hän ei koe asiaa yhtään samalla tavalla. Miehen mielestä se olen minä, jolle ei voi puhua mistään ja joutuu kuulemma olemaan usein varpaillaan kotona etten taas suutu jostain.

Pakko myöntää, että olo on todella ristiriitainen tällä hetkellä.

Ja vastauksena tähä:

"Vierailija 1.7. klo 19:54 115/121

En jaksanut lua kaikkia vastauksia. Minulla tulee vain huoli sinun taloudellisesta pärjäämisestäsi. Mieshän on nyt kustantanut kaiken. Tulisitko pelkällä eläkkeelläsi toimeen? Sen vuoksiko olet sietänyt?"

En ole eläkkeellä. Olen välillä työttömänä, välillä sairaslomalla ja välillä työssä. Tulisin kyllä toimeen itseksenikin, enkä todellakaan ole miehen kanssa rahan takia. Vaikka välillä tuntuu, että mies saa tästäkin asiasta lisää nälvittävää. Kun hän käy töissä ja minä olen kotona ja häntä ahdistaa kun suurin osa hänen palkastaan menee vuokraan ja laskuihin. Samaan aikaan muistaa kyllä aina sanoa, että "en siis halua mitenkään syyllistää, mutta.." Kaikki olis kuulemma vaan niin paljon helpompaa, jos mulla olis säännölliset tulot. No tottakai taloudellinen tilanne olisi silloin vakaampi, mutta hyvin olemme pärjänneet tähänkin asti ja hienosti riittää kuukausittain ylimääräistä rahaa myös perimiskuluihin ja maksumuistutuksiin.

Tuntuu, että miehen mielestä mä en sais oikein käydä missään, nauttia elämästä tai ostella mitään sen takia kun mulla on niin paljon pienemmät tulot. Tai vaikka kävisin töissä, niin olisi hyvä säästää rahaa kun ei taas tiedä koska ne työt loppuu. Saan aina kuulla arvostelua, jos ostan jotain pientä kivaa vaikka kotiin. Yleensä mun ostokset on just jotain kivoja sisustusjuttuja (alennuksesta) tai jotain kivaa kuitenkin meidän yhteiseen kotiin. Ostan myös miehelle yllätyksiä ja joskus itselleni jotain uusia vaatteita. Meikkeihin käytän tosi vähän rahaa, koska siitäkin saa aina kuulla että hitto kun nekin maksaa niin paljon.

Tästä ostelustakin olis niin paljon sanottavaa ja oonhan mä sanonutkin miehelle. Kun mä ostelen just jotain pikkujuttuja, yleensä alennusmyynneistä tai kirpputoreilta. Nihiin ei paljoa mene rahaa. En ole ostanut itselleni mitään kovin kallista koko suhteemme aikana. Mies taas on ostanut playstationin, videokameran, uuden läppärin itselleen, kalliita harrastusvälineitä jne. On ansainnut ne, koska käy töissä. Ja samaan aikaan saan kuulla narinaa jostain parin euron kirppispaidasta..

Koen monesti huonoa omaatuntoa siitä, että olen sairaslomalla ja sen takia olen välillä ollut töissäkin vaikka mulla olisi esimerkiksi paha jännetupintulehdus tai tulehduksia selässä. Saan niitä todella helposti fyysisestä työstä ja sen kanssa on vaan elettävä. En kuitenkaan koskaan vaan makaa kotona valittamassa kipujani, vaan olen aikaansaava ja reipas. Pakko olla.

Ap

[/quote]

mielestäni ihmisellä kuuluu olla vapaus, vapaudentunne, vaikka parisuhteessa onkin. Vapaus on sitä, että molemmat saavat välillä mennä ilman kiukuttelua ystävien kanssa iltamenoihin tai harrastuksiin. Olen myös ollut budget-kaupunkilomalla siskoni kanssa, ja vapauteen kuuluu myös se että voin ostaa itselleni kengät kun haluan ja varaa on, ilman että joudun pelkäämään mitä mies siihen sanoo.

Kalliista ostoksista juttelemme aina miehen kanssa ennen ostamista, mutta pienemmät kukin saa hoitaa niinkuin parhaaksi näkee. Mulla on pienet tulot ja miehellä melko suuret, joten minusta on ihan ok että hän ostelee kalliimpia juttuja itselleen, kunhan homma ei mene niin että meillä olisi täysin eri elintaso. kun olen kotihoidontuella ja hoidan lapsiamme, on minusta ihan luonnollista että mies elättää meitä, sillä kotihoidontuet ym. eivät riitä kaikkeen. Hän myös maksaa osuuteni asuntolainasta, mikä on kohtuullista kun hoidan yhteisiä lapsiamme. Kun käymme kesälomareissuilla tms, niin mies maksaa. Kohta palaan töihin ja pienituloisuus jatkuu, sillä olen osa-aikaisessa työssä.

Itse harrastan myös paljon kirppareita, ostan sieltä lastenvaatteita ja suuren osan omista vaatteistanikin, enkä muutenkaan tuhlaile.

Mielestäni jokaisen pitää tehdä selväksi omat rajansa. Meillä on hyvä suhde, mutta joskus on pieniä tilanteita, jolloin olen miehelle joutunut tekemään selväksi, ettei noin käyttäydytä. Esim. mies on kaupan kassalla kritisoinut jotain ostostani tai alkanut neuvoa mua kuin jotain vähä-älyistä. Olen sitten autossa sanonut miehelle ihansuoraan, ettei mulle puhuta noin. Mä uskon että monet käyttäytymismallit tulee kotoa, mieheni isä käyttäytyy välillä samalla tavalla, kritisoiden vaimoaan kohtaan, ja ehkä mieskin valitsi minut, sillä olen hieman samantyylinen ihminen kuin äitinsä. Joka tapauksessa appivanhemmilla vaikuttaa olevan hyvä suhde, eiköhän jokaiselle jotain säröjäkin pitkässä liitossa ole.