Lue keskustelun säännöt.
Onko teidän muiden 50-luvulla syntyneet äidit tällaisia?
28.06.2021 |
Oman äitini ja miehen äidin kanssa vastaan on tullut seuraavaa ja mietin, onko tämä yleistä? Taustatietona, että molemmat ovat jääneet lähivuosina eläkkeelle ja heillä on kolmekymppiset aikuiset lapset.
1. Äiti rehkii hurjasti, kun menemme perheenä kylään. Laittaa ruokaa, auttaa lapsen hoidossa, siivoaa, touhuaa jne. Emme pyydä rehkimistä, vaan äiti tekee sen pyytämättä. Usein jopa kieltäytyä avusta, kun sitä tarjoamme ja sanoo, että ”kyllä minä jaksan”. Jossain vaiheessa kuppi menee nurin ja äiti heittäytyy marttyyriksi aivan yhtäkkiä. Sitten saadaan kuulla, kuinka "kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon minä teen ja miten väsynyt olen!" Mietin, onko tällainen marttyyriksi heittäytyminen yleistä? Miksi ei voi vain sanoa, että nyt minua väsyttää ja en jaksa sen sijaan, että rehkii väsymykseen asti ja sitten räjähtää?
2. Tuohon jo aiempaan mainittuun liittyen: äiti ei sano, jos joku asia on ikävä tai vaikeaa. Jos juttelee kuulumisistaan jonkun perheen ulkopuolisen kanssa, on kaikki aina ns. linnunmaitoa. Muut saavat kuulla, kuinka puolison ja aikuisten lasten kanssa menee hyvin, eläkeläisen elämä rullaa virkeänä ja kremppoja ei ole. Sitten oikeasti läheisten kanssa on riitaa, eläkkeellä ollaan superväsyneitä raskaiden työvuosien jäljiltä ja on kaikenlaista kremppaa. Läheisillekään ei aina kerrota totuutta omasta voinnista, vaan esitetään jaksavampaa kuin ollaankaan. Sitten jonkun vaikean tilanteen yhteydessä saatetaan tiuskaista, kuinka sairaita ja vanhoja sitä jo ollaan. Eli aina esitetään, kuinka hyvin menee. Onko tämä joku 50-luvulla syntyneiden juttu, että ulospäin pitää esittää kaiken olevan hyvin, vaikka oikeasti ei ole?
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (28)
Alimiini kirjoitti:
Kuin olisi omasta reilu kuuskymppisestä äidistäni tämä kuvaus. Äitini uhrautuu jotta voi uhriutua. Hän valmistaa 15 eri ruokalajia meidän saapuessamme esimerkiksi sukumme kesämökille, ja olemme jo sataan otteeseen pyytäneet, että ruokaa ei laitettaisi tai meidän tuloamme valmisteltaisi kuin jotain karnevaalia. Apua ei hän huoli. Ruokapöydässä kaikkien pitää useaan otteeseen kehua nämä ruuat (kehuja ei tietenkään oteta vastaan vaan ne teilataan "eihän se nyt mitään kummosta ole"). Lopulta perhetapaamiset päättyvät 4/5 kerrasta täyteen räjähdykseen, kun äitini heittäytyy marttyyriksi, kun ei ole edes ehtinyt lastenlasten kanssa viettää aikaa kun on vaan passannut herrasväkeä. Isäni on pakko säestää vieressä, miten äitini on jo monta päivää valmistanut tätä ja tuota ruokaa, jotta lähtömme jälkeen hänen ei tarvitsisi kuunnella uhrin itkua.
Mitään kritiikkiä käytöksestään ei äiti kestä. Hänhän on koko elämänsä uhrannut meille. Lapsuudestani en vaan ikinä muista yhtäkään stressitöntä joulua tai juhlaa, kun äiti ei olisi huhkinut itseään keittiössä väsyksiin ja loppuillan huokaillut, kuinka oli taas aika rankkaa eikä kukaan häntä ole koko päivänä auttanut. Kotona vallitsi aina outo ja kireä ilmapiiri, kun äidin mielialojen mukaan kukin hiippaili seiniä pitkin.
Kukaan ei ole kuitenkaan pyytänyt hänen ruokiaan tai siivouksiaan, jotka aina päättyvät kiukkuun ja kärsimykseen - etenkään kun ei hänelle tarjottu apu ole koskaan kelvannut. Uskon, että tässä on joku noidankehämäinen käytösmalli kyseessä. Äiti huhkii itsensä uuvuksiin, jolla hakee hyväksyntää, kiitosta ja huomiota. Kukaan muu ei häntä voi tässä suuressa tehtävässä auttaa, jotta kaikki kunnia päätyy hänelle - se on ainut asia missä oma äitini on hyvä: ruuanlaitto ja siivoaminen. Jos ei kiitosta ja kunniaa huomioida riittävästi (ja vaikka huomioitaisiinkin), loukkaantuu marttyyriäiti ikihyviksi kuinka epäkiitollisia me laiskat ihmiset olemme. Sama kaava toistuu taas seuraavan kerran kun tapaamme.
Meillä myös tämä kiitosten kaipaaminen! Ei riitä, että kerran sanoo. Esimerkiksi ruokapöydässä pitäisi kehua monta kertaa tai jos saa äidiltä lahjan, niin kiittää pitäisi moneen otteeseen jälkikäteen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kuin kohdan 1, mutta oma äitini ei todellakaan käyttäydy noin. Hänellä on käytöstavat.
Mun äiti on syntynyt -47 ja on pahimman luokan rehkijä, ei kuitenkaan yleensä marttyyri. Veljeni oli "mummulassa" viikon täyden palvelun lomalla, minkä jälkeen äiti voi ylirasituksen vuoksi huonosti ja silti oli sitä mieltä, että minun ja puolisoni on ennalta sovitun mukaisesti mentävä sinne viikonlopuksi kun korona-aika vihdoin helpotti ja olivat saaneet kaksi rokotusta. Ei menty kuin vasta viikkoa myöhemmin kun äiti oli toipunut.
Jostain syystä saan myös olla kuulijana kaikelle valitukselle siitä, kuinka hän ei saa hoitaa näitä veljeni lapsia tarpeeksi. Minkä minä sille voin? Puhuisi suoraan veljelleni.
Kyllä! Ja sitten ihmettelee kun en pidä häneen yhteyttä. En vaan jaksa sitä draamaa...
Mulla on '63 syntynyt marttyyriäiti. On rauhoittunut nyt, koska asumme kaukana toisistamme ja näemme siksi harvoin. Haluaa silloin tavatessamme passata ja höösätä, ei kiukutella. Mutta marttyyriksi heittäytyminen ja toisen tunteista loukkaantuminen värittivät kyllä lapsuttaani voimakkaasti. Niin paljon, että koen ettei meillä saaneet muut kuin vanhemmat suuttua, lapsina jouduimme vain tyytymään osaamme ja nielemään kaikki tunteemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuin oma äitini. Sillä erotuksella että alistaa isääni edelleen ja pakottaa hänet tekemään kaikenlaista puhdetta, joita ei itse osaa tai pysty.
Samanlainen äiti täällä. Joka kohta mätsää. Narsistinen on. Lue ketju 70-luvun äitien lapset” niin tajuat miksi äitisi on tuollainen.