Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko teidän muiden 50-luvulla syntyneet äidit tällaisia?
28.06.2021 |
Oman äitini ja miehen äidin kanssa vastaan on tullut seuraavaa ja mietin, onko tämä yleistä? Taustatietona, että molemmat ovat jääneet lähivuosina eläkkeelle ja heillä on kolmekymppiset aikuiset lapset.
1. Äiti rehkii hurjasti, kun menemme perheenä kylään. Laittaa ruokaa, auttaa lapsen hoidossa, siivoaa, touhuaa jne. Emme pyydä rehkimistä, vaan äiti tekee sen pyytämättä. Usein jopa kieltäytyä avusta, kun sitä tarjoamme ja sanoo, että ”kyllä minä jaksan”. Jossain vaiheessa kuppi menee nurin ja äiti heittäytyy marttyyriksi aivan yhtäkkiä. Sitten saadaan kuulla, kuinka "kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon minä teen ja miten väsynyt olen!" Mietin, onko tällainen marttyyriksi heittäytyminen yleistä? Miksi ei voi vain sanoa, että nyt minua väsyttää ja en jaksa sen sijaan, että rehkii väsymykseen asti ja sitten räjähtää?
2. Tuohon jo aiempaan mainittuun liittyen: äiti ei sano, jos joku asia on ikävä tai vaikeaa. Jos juttelee kuulumisistaan jonkun perheen ulkopuolisen kanssa, on kaikki aina ns. linnunmaitoa. Muut saavat kuulla, kuinka puolison ja aikuisten lasten kanssa menee hyvin, eläkeläisen elämä rullaa virkeänä ja kremppoja ei ole. Sitten oikeasti läheisten kanssa on riitaa, eläkkeellä ollaan superväsyneitä raskaiden työvuosien jäljiltä ja on kaikenlaista kremppaa. Läheisillekään ei aina kerrota totuutta omasta voinnista, vaan esitetään jaksavampaa kuin ollaankaan. Sitten jonkun vaikean tilanteen yhteydessä saatetaan tiuskaista, kuinka sairaita ja vanhoja sitä jo ollaan. Eli aina esitetään, kuinka hyvin menee. Onko tämä joku 50-luvulla syntyneiden juttu, että ulospäin pitää esittää kaiken olevan hyvin, vaikka oikeasti ei ole?
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla enimmäkseen vain kahdenlaisia äitejä. Marttyyriäitejä, tai hällä väliä- äitejä.
Itselle sattui harvinaisuus, eli huippuäiti. Valitti kyllä, mutta ei syyllistänyt.
Ei munkaan, vaikka molemmat vanhemmat 50-luvun lapsia.
Äitini syntyi -59 ja hänellä oli tuota marttyyritaipumusta. Samoin piti omat voinnit itsellään, eikä puhunut niistä ulospäin. Olen kyllä ajatellut niiden olevan enemmän luonnejuttu kuin ikään liittyvä. Samana vuonna syntynyt isäni taas on pitkävihainen suuttuja, joka loukkaantuu helposti.
Joo, tiedän näitä tapauksia. Omalla äidilläni tietty kypsymöttömyys näkyy tosin hieman eri tavalla. Vaikeat asiat ovat vaikeita, eikä niistä puhuta. Terapiaan ei ole koskaan tajuttu mennä, vaan tyydytty siihen, että tää nyt menee näin omalla painollaan kituessa tämä loppuelämän. Mies on diktaattori ja nitistäjä. Siitä kyllä valitetaan, mutta eroa ei oteta taikka pariterapiassa käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa jonka tunnistan vuonna -56 syntyneestä äidistäni on tuo jatkuva rehkiminen, vieraana ollessa pakko oikein tuppautua auttamaan omin luvin ettei äiti parka väsytä itseään puhki.
Jos luet sodanjälkeisten sukupolvien lapsuuden historiaa yhtään, huomaat, että nuo ikäpolvet 40-50-luvuilla on kasvatettu ”karaisemalla”, arvostamaan ”jaksamista” ja peittämään kaikki negatiiviset tunteet.
Lue esim Antti Malinen &Tuukka Tamminen: jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin. 2018.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiheesta pitkä keskustelu:
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Oma äiti -61 syntynyt ja aivan kuin tekstissäsi. En jaksa sitä enää ja olen välit laittanut poikki. Siinäpähän märehtii huonossa elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyvyttömyys kuunnella, siis aidosti kuulla, ja kyvyttömyys keskustella. Kyvyttömyys reflektoida.
Hirvittävä tarve heittäytyä heti marttyyriksi.
Vierailija kirjoitti:
Joo, tiedän näitä tapauksia. Omalla äidilläni tietty kypsymöttömyys näkyy tosin hieman eri tavalla. Vaikeat asiat ovat vaikeita, eikä niistä puhuta. Terapiaan ei ole koskaan tajuttu mennä, vaan tyydytty siihen, että tää nyt menee näin omalla painollaan kituessa tämä loppuelämän. Mies on diktaattori ja nitistäjä. Siitä kyllä valitetaan, mutta eroa ei oteta taikka pariterapiassa käydä.
Kyse ei ole siitä, ettei terapiaan ”tajuttu mennä”, vaan ettei sellaista ollut tarjolla ainakaan niille, jotka pystyivät omaksumaan nuo työn ja sopeutumisen arvot. Hulluina pidettiin niitä, jotka eivät pystyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitillä tuntuu olevaan vaan negatiivista sanottavaa kaikista. Ei oikein tee mieli edes käydä kylässä.
On yleistä. Aiheesta on pitkä ketju: https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko hän mahdollisesti juuri jäänyt eläkkeelle? Sen jälkeen voi iskeä pieni tyhjyys - elämä onkin tylsää ennen kuin siihen tilaan tottuu, ettei tarvitsekaan/saakaan mennä töihin.
Autathan häntä kysymättä? Viet kahdestaan paikkoihin, mihin ei tulisi muuten mentyä?
Eikä äitien kuulu lapsilleen omaa vointiaan/tilaansa valittaa, seuraile sivusta esim. jaksamista.
Ei ole. Eivätkä saman ikäisten ystävienikään äidit tietääkseni.
Mun äiti on syntynyt 1954 eikä ole tuollainen. Toki saattaa passata, mutta toisaalta tykkää jos me lapset vähän tehdään myös. Äitinä oli sellainen että teki mieluummin itse kuin komensi lapsia useita kertoja, kävi kuitenkin myös fyysisesti raskaassa työssä niin ei jaksanut tapella lasten kanssa kotitöistä. Isä teki toki oman osuutensa raskaista töistä, ja toisaalta hän saattoi komentaa lapset tiskaamaan jne. Minä vanhimpana lapsena tapasin tehdä joskus niin että siivosin keittiön kun tulin koulusta jotta vanhemmilla on mukavampi tulla töistä kotiin.
Sitä on ollut että kaikkia ei muista meidän lapsuudesta, mutta toisaalta mun oma aikuinen lapsi syyttää joskus mua siitä että en muista hänen lapsuudestaan jotain mitä olen tehnyt väärin vanhempana ja minä saatan suutahtaa että parhaani olen tehnyt, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta jne.
Omaa äitiään oppii ymmärtämään yleensä oikein hyvin siinä vaiheessa kun itse tulee äidiksi ja joutuu käymään ne samat asiat läpi, ruuhkavuodet jne. Mulla alkaa itsellä olla vaihdevuosiaika ja odotan vaan että kuinka kauhea hirviö minusta vielä kuoriutuu, ja pahimmoiksi nuorimmaiset alkaa olla esimurrosiässä just nyt..
Mutta ylipäätään, meidän perheessä puhutaan vanhempien ja sisarustenkin kesken täysin "normaalisti" kukaan ei ole marttyyriksi heittäytyjä, jokainen tietää että miellä jokaisella on omat ristimme, krempat ja väsymykset. Kukaan meistä ei ole terve, joten jos alettaisiin marttyyroimaan niin se olisi kymmenen ihmisen marttyyrikuoro :D
Vierailija kirjoitti:
On yleistä. Aiheesta on pitkä ketju: https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Tuossa ketjussa puhutaan paljon vanhemman ikäluokan äideistä, ei 50-luvulla syntyneistä nuorekkaista äideistä.
Kuin olisi omasta reilu kuuskymppisestä äidistäni tämä kuvaus. Äitini uhrautuu jotta voi uhriutua. Hän valmistaa 15 eri ruokalajia meidän saapuessamme esimerkiksi sukumme kesämökille, ja olemme jo sataan otteeseen pyytäneet, että ruokaa ei laitettaisi tai meidän tuloamme valmisteltaisi kuin jotain karnevaalia. Apua ei hän huoli. Ruokapöydässä kaikkien pitää useaan otteeseen kehua nämä ruuat (kehuja ei tietenkään oteta vastaan vaan ne teilataan "eihän se nyt mitään kummosta ole"). Lopulta perhetapaamiset päättyvät 4/5 kerrasta täyteen räjähdykseen, kun äitini heittäytyy marttyyriksi, kun ei ole edes ehtinyt lastenlasten kanssa viettää aikaa kun on vaan passannut herrasväkeä. Isäni on pakko säestää vieressä, miten äitini on jo monta päivää valmistanut tätä ja tuota ruokaa, jotta lähtömme jälkeen hänen ei tarvitsisi kuunnella uhrin itkua.
Mitään kritiikkiä käytöksestään ei äiti kestä. Hänhän on koko elämänsä uhrannut meille. Lapsuudestani en vaan ikinä muista yhtäkään stressitöntä joulua tai juhlaa, kun äiti ei olisi huhkinut itseään keittiössä väsyksiin ja loppuillan huokaillut, kuinka oli taas aika rankkaa eikä kukaan häntä ole koko päivänä auttanut. Kotona vallitsi aina outo ja kireä ilmapiiri, kun äidin mielialojen mukaan kukin hiippaili seiniä pitkin.
Kukaan ei ole kuitenkaan pyytänyt hänen ruokiaan tai siivouksiaan, jotka aina päättyvät kiukkuun ja kärsimykseen - etenkään kun ei hänelle tarjottu apu ole koskaan kelvannut. Uskon, että tässä on joku noidankehämäinen käytösmalli kyseessä. Äiti huhkii itsensä uuvuksiin, jolla hakee hyväksyntää, kiitosta ja huomiota. Kukaan muu ei häntä voi tässä suuressa tehtävässä auttaa, jotta kaikki kunnia päätyy hänelle - se on ainut asia missä oma äitini on hyvä: ruuanlaitto ja siivoaminen. Jos ei kiitosta ja kunniaa huomioida riittävästi (ja vaikka huomioitaisiinkin), loukkaantuu marttyyriäiti ikihyviksi kuinka epäkiitollisia me laiskat ihmiset olemme. Sama kaava toistuu taas seuraavan kerran kun tapaamme.
Alue: Aihe vapaa
3. Äideille ei voi sanoa mistään ikävästä. Jos äiti sanoo jotain loukkaavaa minulle (huomauttaa minulle painostani, kritisoi syyttä puolisoani tms) ja kerron, että hänen sanoistaan tuli paha mieli, loukkaantuu äiti tästä verisesti. Tähän kommentoidaan "En ole tarkoittanut mitään pahaa/en muista sanoneeni noin eli sitä ei ole tapahtunut". Varsinkin tuota jälkimmäistä kommenttia kuulee muissakin yhteyksissä (äiti ei esimerkiksi muista jotain epäkohtaa lapsuudestani). Lähes aina tilanne päättyy siihen, että äiti loukkaantuu siitä, että minulle tuli paha mieli hänen sanomisistaan ja minun pitäisi pyytää anteeksi häneltä (eli pyytää anteeksi sitä kun minulle tuli hänen sanoistaan paha mieli ja erehdyin loukkaamaan häntä, kun sanoin sen ääneen).
4. Jos äitiä erehtyy loukkaamaan esimerkiksi kohdassa 3 mainitulla tavalla, saa äidin puoliso kuulla asiasta. Äiti saattaa raivota isälle/olla monta päivää pois tolaltaan/itkeä jne. Äidit käyttäytyvät pahimmillaan samoin kuin vaihdevuosiensa ollessa pahimmillaan, mutta eikai hormonien enää pitäisi +65 iässä noin vaikuttaa?
Yritän tässä nyt kovasti miettiä, mikä näillä 50-luvun äideillä on ja onko muilla tällaista?
Ap