Kirja, joka ravisutti sisintäsi niin, että se jäi mieleesi pitkäksi aikaa? Joko hyvässä tai pahassa..

Myrskyluodon maija ja kotiopettajattaren romaani. Myrskyluotoa lukiessani itkin, erityisesti sen lopussa. Välillä kyllä tuntui melko paatokselta ja eikö mikään vastoinkäyminen riitä.

Luin juuri Pullopostia Seilin saarelta, potilas numero 43. Lukemisen jälkeen olen jäänyt miettimään tuota naista, hänellä on ollut niin rankka elämä. Tuli jotenkin hyvä mieli siitä, että hänen pulloihin laittamansa viestit löydettiin ja hänen tarinansa kerrottiin, ettei hän jäänyt unohduksiin, vain yhdeksi ristiksi Seilin hautausmaalle.

Noidan käsikirja sai minut kiinnostumaan yliluonnollisista ilmiöistä. Onneksi kirjasta tehtiin uusintapainos joten voin jälleen selailla tuota lapsuuteni parasta kirjaa.

Vierailija kirjoitti:

Sinuhe. Luin sen ekakerran n. 11-12-vuotiaana, himolukija kun aina olen ollut. Sen jälkeen olen lukenut sen suunilleen viiden vuoden välein uudestaan ja aina löydän siitä jotain uutta ja ymmärrän sen eritavalla.

Täysin sama kokemus.

Tuhat loistavaa aurinkoa. Khaled Hossainin paras teos. 

Tätä "kulttuuria" meillekin lisää !

Vierailija kirjoitti:

Huumeasema zoo vaikutti ja vaikuttaa vieläkin vuosikymmenien jälkeen. En koske koviin aineisiin vaikka ilmaiseksi saisi. Suosittelen lukemaan sen kirjan. Tehokkaampaa kuin mikään huumevalistus.

MIkä tästä tekee erityisen? kysyn koska itse olen vihannut valistuksia koska en ole ollut kohderyhmää.  Vois opettaa jotain mtä tarviin vaikka nuorten pitämiseksi terveellä tiellä.

Trent Daltonin ”Poika nielaisee maailmankaikkeuden” on nyt viimeksi jäänyt ajatuksiin pyörimään.

Katja Ketun ”Kätilö” toinen, joka ei tahtonut jättää rauhaan sitten millään.

Tommi Kinnusen kaikki teokset.

Aikoinaan Donna Tarttin ”Jumalat juhlivat öisin” pohditutti pitkään, pitäisi lukaista uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua kun seuraa, tulee vahva mielikuva sosiaalipornon tirkistelijöistä, jotka ehdoin tahdoin etsivät luettavakseen mahdollisimman kammottavia raakuuksia ja kohtaloita ja saavat nautintonsa siitä, että saavat mässäillä mitä hirvittävimmillä alistamisilla ja kidutuksilla ja kauheuksilla ja suuri on pettymys, jos kaikki se hirveys, jota on kuvattu, onkin ollut vain fiktiota. Hyi kamala. En ole ikinä tajunnut tuollaista ihmistyyppiä, joka hakee ilonsa toisten kokemista raakuuksista. En tajua sitäkään, että jos ihminen tällaista nautinnontarvetta esittää muilla elämänaluleilla, hän on pervo tai sadisti mutta kun sen älyää siirtää lukemiseen, onkin kiva ja ookoo korkeakulttuurin kuluttaja. Ällistyttävää.

Ennen kommentointia on hyvä lukea, mitä on tarkoitus kommentoida.  Ehkä ko kirjat ovat jääneet mieleen pahassa.

Kulta, elämä on joskus todella raakaa ja raastavaa.  Siksi on myös kirjoja jotka kuvaavat sitä.   Ja tätäkin puolta on tarpeen kuvata, eikä tehdä kaikesta pinkkiä keijutarinaa.   On tärkeitä kertomuksia ja asioita, jotka on syytä kertoa, vaikkeivät ne keijumaailmaasi mahdukaan. Aika outo olisi orjuudesta kertominen haluamallasi tavalla.

Tuo kullittelu on todella mautonta ja vie arvon muulta sanomiseltasi.

t. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Papillon -

ainoa kirja, jonka olen lukenut kolmeen kertaan. Elokuva oli totaalinen pettymys.

Juuret - katsoin TV -sarjan noin kymmen vuotiaana. En tiedä miksi ylipäätään sain katsoa. Olin järkyttynyt. Kirjan luin vasta viitisen vuotta sitten. Olin ikäisekseni hyvin järkyttynyt. Matkustin sitten entiselle James Islandille, nykyiselle Kunta Kinten orjasaarelle. En pysty kuvailemaan, kuinka järkyttynyt olin siellä ja orjamuseossa. Olen vieläkin.

Juuret-romaanin kirjoittaja joutui oikeuteen valehdeltuaan omista Juuristaan ja varastettuaan ideoita kirjaansa. Lopulta joutui maksamaan aimo summat näistä kirjallisista rötöksistään. Googlettamalla englanniksi löytää lisätietoa.

On sääli että Juuret oli vähän toiveikkaasti esitetty dokumenttina. Kirja olisi jo romaanina ollut upea sukutarina orjasuvun vaiheista.

Siis todella törkeäähän tuo Haleyn suora kopiointi oli. Ehkä siinäkin on jotain epäselvää, että yhä Albrehdan kylässä elää Kinten (Kintay) -suku, joka väittää olevansa Kunta Kinten sukulaisia. Haleyhan vieraili kylässä, mutta se onkin taas eri tarina. 

Joka tapauksessa Juuret -kirjaa luetaan edeleen ainakin Länsi-Afrikassa noin lukiota vastaavissa oppilaitoksissa. Ei sitä lueta sukutarinana vaan romaanina. Monet kirjan kohtauksista vaikka polttorautamerkintä kohtauksineen on otettu aivan oikeasta elämästä. Juuret TV-sarjaa myös katsotaan siellä suhisevalta VHS-nauhalta edelleen kouluissa. Koululaiset ja opiskelijat vierailevat siellä autenttisilla paikoilla, kuten Gorella, Kunta Kintella ja Albrehdassa.

Opiskelijoilla on kyllä tiedossa tämä Haleyn tekemä vääryys. He kuitenkin sanovat, että parempi saada heidän historiaansa läheisesti liittyvää tietoa, kuin jäädä kokonaan ilman sitä. Romaanin ja TV-sarjan seuraaminen on elävämpää, kuin pelkkä tilastotieto. 

Siis minkä vääryyden Haley tarkalleen teki? Väitti julkisesti kirjoittaneensa romaanin (fiktiota) omista juuristaan, vaikka oli kuullut tarinat joltain muulta?

Jokainen kai tajuaa, että kirjailijalla on vapaus kirjoittaa mitä tahtoo, eikä oleta romaania dokumentaariseksi tietoteokseksi. Se on toki pöljää, jos on julkisesti väittänyt että asiat tapahtuivat juuri hänen esi-isälleen. Mutta miksi tämä henkilö, jonka suvusta nuo tarinat ovat peräisin, ei itse kirjoittanut kirjaa? Olisiko ollut parempi, että se olisi jäänyt kirjoittamatta kokonaan?

Minusta Haleyn toiminta ei vie arvoa teokselta, joka täytyy lukea kirjoittajasta irrallisena, sellaisenaan, kuten kaikki kaunokirjallisuus lähtökohtaisesti.

Luin juuri Teemu Keskisarjan kirjan Kyllikki Saaresta. Olen nyt melko vakuuttunut tekijästä.

Lukekaa itse!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi nuorena luetuista kirjoista monet ravisutti.

Leon Uriksen Exodus 16-vuotiaana. Dostojevskin Rikos ja rangaistus sekä Idiootti, 14 - 17-vuotiaana. Utrion Eevan tyttäret joskus 25-v ja Doris Lessingin Shikasta ( ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä, Siriuksen kokeet ja Planeetta 8) 24-vuotiaana. Stanislav Lemin Solaris ja Zimmer-Bradleyn Avalonin usvat tuli myös luetuksi nuorena, ja vaikuttivat.

Jatkan. Atwoodit löysin vasta viisikymppisenä, ja ne kolahtivat. Sinuhe on vaikuttanut, ei ensilukemalta mutta varsinkin sen jälkeen kun itse valmistuin lääkäriksi (26 v).

Yksi lempikirjani on Carrolin Liisa Ihmemaassa. Semmoinen tunnen olevani edelleen, 55 iässä. Maailma osaa totisesti aina yllättää, mutta tärkeintä on tietysti pysyä järkevänä ja muistaa kissansa (kuten Liisa).

Matemaatikko Carrol oli pe dof iili, joka pyysi n. 12-vuotiaan serkkunsa kättä tämän vanhemmilta ja otti todella äklöjä valokuvia tästä. Nykypäivänä joutuisi siitä linnaan. Tämä Carrolin lapsi-ihastus oli Liisan esikuva ja innoitti hänet tekemään kirjan. Tätä koskeva artikkeli oli kauan sitten Helsingin Sanomissa. Mua kuvottaa toi stoori joka kerta, etenkin, kun jengi ihailee tätä kirjailijaa. Vähän vastaavan henkinen kirjailija oli Peter Panin taustalla

Ei ole mitään todisteita. Carrollilla oli kyllä lapsia ystävinä, mutta kukaan heistä ei ole sanonut, että jotain sopimatonta olisi tapahtunut. Lämmöllä muistelivat häntä.

Kyllä todellakin mies oli pihalla kuin lumiukko ja niin outo järjenjuoksu, että hän tosiaan kehtasi kysyä tytön vanhemmilta tämän kättä. Hesarin juttu on ikivanha mutta paikkansapitävä. Nämä kirjailijoiden töppäilyt ovat arka aihe, ja hyvin huomaa, että olet onnistunut lukemaan niitä hyssytteleviä lähteitä. On muitakin, jotka tätä arkaluontoista aihetta tohtivat käsitellä rehellisemmin, kuten nyt se Hesarin artikkeli mutta englanniksikin löytyy, kun googlettaa.

Olen lukenut monta Carrollin elämäkertaa, mutta tietysti Hesarin toimittajat tietävät aina kaiken paremmin kuin tutkijat.

Sitä paitsi Alice Liddell ei edes ollut Carrollin serkku.

Hesari ja lukuisat muut lähteet. Se on totta, että tuon serkkujutun muistan varmaankin väärin. Elämäkerrat käsittelevät kohuaineksia silkkihansikkain, oletko hieman naiivi? Montako elämäkertaa olet lukenut Peter Panin kirjoittajalta, joka on käsitellyt kirjailijan täälläkin jo mainittua yöpuolta? Ne ovat sitten ne hieman toisenlaiset, kriittisemmät laitokset, jotka käyvät näitä puolia läpi, oli kyseessä kirjailija kuin kirjailija. Haleyn elämäkerrasta en osaa sanoa, uskalsiko käsitellä ideavarkautta ja suoranaisia valheita Kunta Kinten ja Haleyn sukulaisuudesta. Vähintään osa hänekin elämäkerroistaan taatusti nuo puolet häivyttävät hienotunteisesti. Mutta tästä aiheesta en jatka enempää. Ole uskossasi autuas, tunnut tarvitsevan sitä :)

Olen eri, mutta mitä se vaikuttaa, mitä kirjailijat tekivät tai eivät tehneet yksityiselämässään? Eihän se vie arvoa teokselta.

Vai oletko sitä mieltä, että moraalisesti tuomittavien taiteilijoiden teokset pitäisi sensuroida ja tuhota? Nykyisessä cancel-kulttuurissa on tällaista henkeä.

Onko kukaan lukenut kehuttua Richard Powersin romaania Ikipuut? Olen juuri aloittanut sen, ainakin vaikuttaa lupaavalta.

Nobelin palkinnonkin saaneen Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja. Hyvin, hyvin harvoin järkytyn, mutta kirjaa lukiessani itketti. 

Franklinin Ihmisyyden rajalla. Siinä kiehtoi pyrkimys obkejektiiviseen ihmisyyden tarkasteluun niinkin äärimmäisissä oloissa kuin keskitysleirillä. 

Sinuhen luin hyvin nuorena ja teki vaikutuksen. Oli ensimmäinen kirja, joka pohti ihmisyyttä ja elämää mielestäni realistisesti, sillä tavalla, että ihmisen perusolemus on sama ajasta ja paikasta riippumatta.  

Rothfussin Tuulen nimi ja Viisaan miehen pelko. Hyvin kaunista ja älykästä fantasiaa. Kyseistä genreä olen lukenut paljon, mutta kukaan ei ole vetänyt vertoja Rothfussin kyvylle kirjoittaa niin kiehtovaa, kaunista ja viisasta kertomusta ja tekstiä kuin hän. 

Jerusalemin elämänkertaa suosittelen myös kaikille! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi nuorena luetuista kirjoista monet ravisutti.

Leon Uriksen Exodus 16-vuotiaana. Dostojevskin Rikos ja rangaistus sekä Idiootti, 14 - 17-vuotiaana. Utrion Eevan tyttäret joskus 25-v ja Doris Lessingin Shikasta ( ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä, Siriuksen kokeet ja Planeetta 8) 24-vuotiaana. Stanislav Lemin Solaris ja Zimmer-Bradleyn Avalonin usvat tuli myös luetuksi nuorena, ja vaikuttivat.

Jatkan. Atwoodit löysin vasta viisikymppisenä, ja ne kolahtivat. Sinuhe on vaikuttanut, ei ensilukemalta mutta varsinkin sen jälkeen kun itse valmistuin lääkäriksi (26 v).

Yksi lempikirjani on Carrolin Liisa Ihmemaassa. Semmoinen tunnen olevani edelleen, 55 iässä. Maailma osaa totisesti aina yllättää, mutta tärkeintä on tietysti pysyä järkevänä ja muistaa kissansa (kuten Liisa).

Matemaatikko Carrol oli pe dof iili, joka pyysi n. 12-vuotiaan serkkunsa kättä tämän vanhemmilta ja otti todella äklöjä valokuvia tästä. Nykypäivänä joutuisi siitä linnaan. Tämä Carrolin lapsi-ihastus oli Liisan esikuva ja innoitti hänet tekemään kirjan. Tätä koskeva artikkeli oli kauan sitten Helsingin Sanomissa. Mua kuvottaa toi stoori joka kerta, etenkin, kun jengi ihailee tätä kirjailijaa. Vähän vastaavan henkinen kirjailija oli Peter Panin taustalla

Eikö tuo ole jo vanhentunut oletus, että Carrol olisi ollut ped.fiili?

Lewis Carroll ihannoi lapsuutta ja lasten viattomuutta, ja ihaili varsinkin tyttölapsia. Yksin Jumala tietää, oliko siinä sen kummempaa.

Kertomus sokeudesta (Jose Saramago)

Vierailija kirjoitti:

Aku ja Taikaviitta.

Minusta oli hirveän jännää, että Akulla oli komerossa salahissi, jolla hän pääsi huoneeseen missä oli Taikaviitan kamppeet ja auto.

Olisin halunnut sellaisen hissin omaan vaatekomeroon. Jos rakennuttaisin oman talon, siihen tulisi vaatekomerosta lähtevä salahissi.

Täältä ääni tälle! Paras taskari EVER. Siihen liittyy vielä kaihoisat mielikuvat lapsuuden kesistä mökillä.

Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä. Jäi jotenkin vaivaamaan pitkäksi aikaa, toisen päähenkilön kokema kotiväkivalta ja vääristyneen minäkuvan sekä ulkopuolisuuden tunteiden kuvaus kai osui minuun. Tästä tehty tv-sarjakin on tosi hyvä, mutta kirja vielä paljon moniulotteisempi.

Vierailija kirjoitti:

Kun pöyristelette 100-150 vuotta sitten tapahtuneita niin ottakaa huomioon ajankuva ja tavat. En mä sano että lapsen naiminen (joko avioliitto tai se toinen merkitys) olisi oikein tai mitään, mutta silloin oli toiset ajat ja ihmisten käsitykset ja tavat toisenlaisia.

Niinpä, tuohon aikaan avioliitto oli useinkin käytännöllinen taloudellinen sopimus ja jos vaimo oli nuori, ei seksielämää aloitettu heti. Tyttö vain piti saada mahdollisesti köyhästä perheestä varakkaammalle elättäjälle.

Tämä menee vähän teiniosastolle, mutta itseäni kosketti nuorempana Lauren Oliverin Delirium-trilogia. Se on dystopiakuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa rakkaus luokitellaan sairaudeksi. Kaikki ihmiset käyvät tietyn ikäisenä läpi toimenpiteen, jolla tämä sairaus hoidetaan eli estetään rakastuminen. Ihmisiä valvotaan ja tarkkaillaan, liikkumista rajoitetaan ja teljetään vankiloihin jne. Juoni on siinä, että osa ihmisistä alkaa kyseenalaistaa näitä toimenpiteitä ja propagandaa, sillä he haluavat rakastaa.

Itkin monesti tätä kiellettyä rakkautta ja ajatusta näin synkästä maailmasta :D

Pikku prinssi,josta tein saattohoidon tehtävän vuosia sitten.

Uskomattoman kaunis tarina elämästä,kuolemasta ja

erinlaisuudesta.

Kaivan sen aina sillointällöin esiin ja luen uudelleen.