Tabu: koiran ottaminen kaduttaa! Tunnustaako kukaan?

No en kadu! Jokaista on mietitty tarkkaan ja olen sellainen ihminen, etten kaipaa kamalasti mitään matkoja jne. Löytyy kaksi koiraa, kohta kolmas. Hevosia omasta pihasta ja jopa ne lapsetkin. Kaikki on todella rakkaita ja yhdestäkään en luovu ennen kuin on pakko. Miksi ihmiset ottaa eläimiä, jos ei käsitä oikeasti mitä se tarkoittaa??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kadu, mutta silloin tällöin harmittaa kun ei voi olla yhtä vapaa kuin he, joilla ei ole lapsia eikä eläimiä. 

En minäkään kadu, mutta tosiaan välillä harmittaa kun ei voi nykyisin enää niin mennä mihinkään, kun on vaikea heille saada hoitajaa. Lapset ovat kyllä olleet hoidossa kesäisin vanhemmillani (matkaa tuonne noin 600km) mutta koirat ja kanat, vaikea heille löytää luotettavaa hoitajaa. Ja eläin hoitolaan mahtaakohan meidän koirat siellä osata edes olla, ja parempihan heidän täällä kotona on olla jokin kanssa.

Et siis ole edes kertaakaan yrittänyt koirahoitolaa? 

Minun koirani rakastaa mennä hoitolaan vaikka itse en ymmärrä miksi siitä niin tykkää. 

Kokeile pari kertaa ja katso miten menee. Ei kannata viikoksi kerralla vielä vaan yhdeksi yöksi pari kertaa, että näet miten suhtautuu ensimmäisen kerran jälkeen. 

Kadun ja kun aika jättää koiraa en ota enää. Rajottaa liikaa,rakastan matkustella, kokoajan saa miettiä hoitopaikkaa ja muutenkin hankaloittaa elämää.

En ymmärrä ihmisiä joiden koko elämä pyörii koiran ympärillä.

Kyllä kadutti ja luovuinkin koirasta. Koiran hankintaa kyllä harkittiin pitkään, mutta lopulta päätös tehtiin ihan liian nopeasti. Koira oli kyllä fiksu ja oppi nopeasti kaikki perusasiat, mutta totuus oli ettei aika riittänyt. Kolmen suht pienen lapsen kanssa ei vaan ehtinyt tarpeeksi pitkille lenkeille. Enkä toisaalta halunnut että koira on vaan pihalla häkissä, vaan oikeasti meidän kanssa.

Etsin itse koiralle kodin (oli noin 1,5 v siinä vaiheessa). Pääsi todella hyvään kotiin ja olen muutaman kerran käynyt jälkikäteen katsomassakin miten koiralla menee.

Tästä on nyt noin 10 vuotta ja lapset ovat tässä välissä toivoneet koiraa, mutta en ota. Koen, että koiralle pitää olla todella paljon aikaa, ja jos tuntuu siltä ettei siihen ole aikaa niin älä ota. Mikään ei ole surullisempaa kuin pihalla narun nokassa tai pienessä häkissä elämänsä viettävä koira.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuten ei kaduta mutta jos olisi tiennyt miten vaikuttaa asuntoni hajuun, en välttämättä olisi ottanut... Vaikka kuinka siivoaa ja koirakin käy pesulla säännöllisesti, vieläkin usein pistää nenään se lemu mikä asuntoon tulee.

Mikä koira sulla sitten on? En mun koira haise pahalle eikö koti.

Kissat todella haisee.

Labradorinnoutaja. Saman olen huomannut myös kaverin kämpässä jolla pomeranian.

Kissa-asunnoissa en kyllä ole huomannut mitään lemua.

Kissa itse ei haise,vaan jos huolimaton 'omistaja' ei ole siivonnut kissan hiekkalaatikkoa,niin...Jos itse et ole esim.vetänyt vessaasi ja siellä on viikon lastit,niin sinäkö se haiset? P ösi lö

Vierailija kirjoitti:

En kadu, mutta silloin tällöin harmittaa kun ei voi olla yhtä vapaa kuin he, joilla ei ole lapsia eikä eläimiä. 

Eikä töitä ja taloa

Usein suurin katuminen tulee niillä, joille sattuu koirasta kasvamaan kunnon ongelmakoira. Moni ei osaa hakea apua, tai ei osaa kouluttaa edes neuvojen kanssa koirasta normaalia. Nykyään on tosi paljon erikoisia ongelmia koirien kanssa - kuten eräällä palstalla yksi kysyi neuvoja mitä tehdä, kun hän istuu sohvalla katsomassa televisiota, niin koira haukkuu hänelle non-stopina.

Siinä voisi kyllä kuvitella, että koiran ottamista katuu.

Itse en ole ottanut ainuttakaan koiraa mutta niitä on siunaantunut talouteen muiden toimesta, ja jostain syystä niistä kaikista on sitten kuitenkin aina tullut lopulta minun koiriani. Jokaisen pentuaika on ollut noitumista ja toki edesottamuksia on mahtunut matkan varrelle myöhemminkin eli usko on ollut aika ajoin hyvinkin koetuksella, mutta se on ollut pieni hinta elinikäisestä ystävyydestä ja lukemattomista hyvistä hetkistä - ensimmäistäkään yhtä uskollista ja välitöntä ystävää ei ole ihmislajin puolelta edelleenkään vastaan tullut. Luopuminen vanhuuden, sairauden tms takia on aina mitä on, mutta ainakin itse koen että se taakka pitää tietää pystyä kantamaan jo eläintä ottaessa koska noista yhteisistä vuosista on toiselle velkaa ainakin sen että yhdessä mennään sitten loppuun saakka.

Sellaiselle, jolla ei ole aiemmin koiraa ollut, paras tapa saada ajatuksia järjestykseen olisi saada joltain tutulta pentu varta vasten hoitoon testikäytön palautusoikeudella vaikka viikonlopun ajaksi. Eikä mielellään mitään juuri ja juuri luovutusiän ohittanutta palleroa joka lyllertää pari tuntia vuorokaudesta ja loput nukkuu, vaan ennemminkin joku luonteeltaan aktiivinen siinä nelikuinen sinkoilija joka mennessään jättää lätäkön sinne ja jyrsityn kengän tänne. Jos niiden parin päivän jälkeen on hermot riekaleina niin kannattaa unohtaa koko ajatus, jos taas mieli on pääosin positiivisen puolella niin voi jatkaa sen osuuden miettimistä että omistautumista ja huolenpitoa se kaveri vaatii koko ikänsä vaikkakin vanhemmiten eri tavoin ja määrin.

Pienellä sarkasmin höysteellä täytyy todeta että suhteellisesti olen katunut enemmän lasten kuin koirien hankintaa. Rakastan kyllä noita tenaviakin mutta niiden kouluttamiseen sisäsiisteiksi ja tavoille opettamiseen menee moninkertaisesti aikaa ja siten myös vaivaa koiraan verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Miksei halpoja koirahoitoloita ole enempää?

Perusta sellainen..RIKASTUT!!!!

Koira on ihana ja sinänsä ei kaduta, mutta olen kyllä melko tiukilla sen kanssa. Koira hankittiin silloisen pitkäaikaisen puolison kanssa, mutta hän jätti eron jälkeen koiran kokonaan hoitamatta ja minusta tuli yllättäen "yh". Aika eri diili siis, mihin alunperin sitouduin. Meillä oli 50/50% kirjallinen sopimus kyllä, koskien sekä hoitovastuuta että kuluja, mutta eksä ei sitä noudata eikä ole olemassa mitään instanssia, jonka kautta asiaa voisi muuttaa.

En olisi ikinä voinut kuvitella, että eksä hylkää hälle tosi rakkaan koiran. Eroja nyt voi aina tapahtua, mutta tämä tuli todella yllätyksenä. Tunsin henkilön kuitenkin lähes 20 vuotta.

Pointti siis ehkä jossain siellä, että todellisuudessa voi olla tosi vaikea etukäteen ennakoida kaikkia mahdollisia elämänkäänteitä, joita koiran eliniän aikana voi tapahtua. Myös esim. koiran mahdolliset sairaudet voi vaikuttaa elämään tosi paljon.

Jäi tuossa aiemmassa viestissäni mainitsematta että en ymmärrä sellaisia lapsiperheitä joissa lemmikki on kaikissa tilanteissa altavastaajana, käyttäytyä pitää toki osata mutta se pätee myös toisinkin päin: Ei koiran tehtävä ole niellä pakosta kaikenlaista kohtelua tai elää koko ajan muiden ehdoilla. Omille lapsilleni olen tehnyt alusta asti selväksi, että mikäli koiraa kiusataan tai sen ei anneta olla omassa rauhassaan kun tahtoo niin silloin sillä on täysi oikeus purra, ja kun näin käy niin huutia saa tosiaankin koiran sijaan se joka ei älynnyt kunnioittaa toisen rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Tutustu pentubluesiin. Lähes kaikki käy ton jossain vaiheessa läpi. Se menee ohi.

heti kun saat ladattua haulikon.

Kyllä. Märän koiran hajuun vaan ei vaan totu ja ällöttää se punkkien nyppiminen.

No eikös siihen juuri liity se, että eläimissä on niin paljon kodinvaihtajia? Eläin on aina kiva ottaa, mutta ikävä huolehtia.

Ei ne lemmikit, joista on luovuttu ole mitään pitovaikeuksisia tai allegiaperheissä, kuin aniharvoin.

Meillä oli lapsena kissa ja koira ja kissa on 100 kertaa helpompi ja minusta ihan yhtä ”lemmikki”.

Itselläni on lintuja ja kissoja, linnut ovat ehkä kaikkein helpoin lemmikki, mutta niitä ei voi sylitellä.

En toki tarkouta, etteikö linnuistakin olisi ”vaivaa”. Mutta paljon vähemmän, kuin koirasta. Huvittaa lintufoorumeilla, kun edellämainitusti ei saa sanoa. Eih. Linnuista on kuulemma HYVIN HOIDETTUINA VÄHINTÄÄN yhtä paljon vaivaa, kuin koirasta! Joopa joo. Sanoja ei selkeästi tajua mitään koirista.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kadutti ja luovuinkin koirasta. Koiran hankintaa kyllä harkittiin pitkään, mutta lopulta päätös tehtiin ihan liian nopeasti. Koira oli kyllä fiksu ja oppi nopeasti kaikki perusasiat, mutta totuus oli ettei aika riittänyt. Kolmen suht pienen lapsen kanssa ei vaan ehtinyt tarpeeksi pitkille lenkeille. Enkä toisaalta halunnut että koira on vaan pihalla häkissä, vaan oikeasti meidän kanssa.

Etsin itse koiralle kodin (oli noin 1,5 v siinä vaiheessa). Pääsi todella hyvään kotiin ja olen muutaman kerran käynyt jälkikäteen katsomassakin miten koiralla menee.

Tästä on nyt noin 10 vuotta ja lapset ovat tässä välissä toivoneet koiraa, mutta en ota. Koen, että koiralle pitää olla todella paljon aikaa, ja jos tuntuu siltä ettei siihen ole aikaa niin älä ota. Mikään ei ole surullisempaa kuin pihalla narun nokassa tai pienessä häkissä elämänsä viettävä koira.

Miksi koira oli pihalla häkissä? Onpa sairasta. Jos sillä olisi ollut pihalla juoksunaru ja olisi muutoin asunut kansanne asunnossa, niin ehkäpä se olisi saanut sitä tarvitsemaansa laumaseuraa ja liikuntaakin tarpeeksi. Kun siis jonkinverran ilmeisesti ehdit kuitenkin lenkittää sitä?

Ja ei, en ole koiralemmikkiä puolustava koirahullu, mutta ihmettelen ja paheksun pihakoiria.

Yllättävät katumukseen tai jopa lemmikistä luopumiseen johtavat elämänmuutokset, kuten se ettei rahat yhtäkkiä riitäkään eläimestä huolehtimiseen tai vaikkapa vakava sairastuminen, ovat asioita joita tuskin kovinkaan moni kyseenalaistaa tai tuomitsee. Tärkeintä sellaisten kohdalla on toimia tai tehdä vaikka se raskain ratkaisu ennen kuin tilanne päätyy liian pahaksi, sellainen ei ole oikein lemmikille kuin omistajallekaan koska molemmat kärsivät alamäen jatkuessa aivan turhaan. Enemmän tässä debatissa on ollut kyse sellaisista ihmisistä joilla ei ole ollut lähtiessäkään hajua siitä mitä kaikkea on edessä kun lemmikin ottaa, ja sitten ihmetellään kun elämä uuden perheenjäsenen kanssa ei olekaan niin vaivatonta tai täynnä pelkkää onnea ja auvoa.

Vierailija kirjoitti:

Silloin ihan aluksi mutta ei sen takia että se rajoittaisi elämääni vaan että osaanko kasvattaa hyvän koiran. Ilmeisesti osasin. Eksyimme kerran kotini lähimetsässä toisistamme kun koira lähti vapaana tutkimaan paikkoja. On siis ennenkin lähtenyt mutta on aina on palannut jäljilleni. Koira lähti polulta väärään suuuntaan. Kun huomasin ettei koira ole perässäni niin panikoin ja lähdin juoksentelemaan. Lopulta juoksin kotiin ja koira istui kiltisti kerrostalon alaovella odottamassa minua. Koirani tiesi missä koti on ja sydämeni pakahtui. Olin hyvin ylpeä koirastani.

Minun koira karkasi usein metsälenkillä omille teilleen, mutta palasi sitten luokseni kun odotin auton luona. VAPAUS kiinnostaa koiraa.

Naapuria kadutti. Vilkas pentu jonka kanssa lapset riehui, kukaan ei kouluttanut. Siitä kasvoi ylivilkas, iso ja sosiaalinen eli sillai kiltti , mutta täysin ilman käytöstapoja. Perheeseen tuli yllättäen allergiaa ja koira annettiin pois. Sitä ennen ja sen jälkeen perheessä on hamstereita ja kaikkia muita pikkukarvapalloja, eikä kukaan ole allerginen. Ehkä seuraava omistaja saa sille kivalle, mutta täysin kahelille koiralle opetettua jotain käyttäytymisestä. Ja sen koiran ongelma oli tosiaan se, että lapset hulluina riehuivat sen kanssa ja siitä kasvoi riehuja. Kaikilla oli kivaa siihen asti , kunnes koirasta tuli aikuinen.

Harkitsin koiraa 10v sitten uskalsin, menetin toki yöuneni kun olin maksanut pienen etumaksun.

Sainkin isolla rahalla maailman ihanimman koiran!

Sen jälkeen pidin vuoden tuumaustauon ja ostin koiranpennun eri rotua, kaikki sanoi että se rotu on ihan hirveän vaikea, jos koulutat saat maailman uskollisimman koiran!

Eka vuosi olikin aika karseaa, pentu järsi kaikkea, hyvä ettei tuolini romahtanut.

Järsi myös jalkojani ja puri kättäni ja nenääni.

Oli aika villi ja välillä pelottikin ettei tuu mitään! Mutta nyt se on kaksi vuotias ja todella ihana! Ei kaduta!

Pieni,äänekäs, kaikkea säikkyvä koira?

Tiedätte kaikki omistaja-tyypin.