Tabu: koiran ottaminen kaduttaa! Tunnustaako kukaan?

Miksei halpoja koirahoitoloita ole enempää?

Kaduttaa vain yhdestä syystä. En meinaa kestää rakkaan koiran vanhenemista, sairautta ja lopulta kuolemaa. Se tulee liian nopeasti. Onhan koirasta iso vastuu, murheita, kuluja ja sotkua - mutta rakkaus korvaa ne kaikki.

Ystävä antoi pois kaksi pentua vuoden sisällä. Siis eri aikaan otettuja. Ei kovin hyvää harkintaa.

Jos aiot ottaa koiran kerrostaloon, huomioi myös, että koira voi haukahdella yölläkin. Se voi ahdistaa toisia enemmän kuin toisia. Kuitenkin pitää nousta ja jutella koiralle. Tällaisia yllättäviä asioita voi tulla, jotka harmittavat.

MIelestäni tärkeintä kuitenkin on, syntyykö sinun ja koirasi välille sellainen syvä suhde. Jos syntyy, kyllä koira sitten myös antaa paljon.

Koirani on jo kuollut ja oli eläessään todella ihana ja en olisi voinut ajatella muunlaista koiraa. Kaikki meni sen kanssa hyvin. Silti se rajoitti elämää aika paljon, vaikka en kovin missään edes käy. Ei tykännyt olla yksin ja onneksi pystyin järjestämään niin ettei tarvinnut. En siis enää ota, koska sen ymmärtää paremmin. Ja voisi olla ettei kaikki menisikään niin hyvin.

Tosi harmi, jos koiran ottaminen kaduttaa, mutta voit etsiä sille koiralle myös uuden ja paremman kodin. 

Ensimmäiset viikot kadutti kun yksin hoidin, leikitin ja kannoin pentua ulos siinä 10x/vrk. Se oli lähes ympärivuorokautista hommaa, huolta ja stressiä ja monet itkut pääsi.

Nyt 8v myöhemmin taas hieman kaduttaa kun toinen alkaa harmaantua ja on pakko tiedostaa että luopuminen on väistämättä edessä joskus, toisaalta päivääkään en vaihtaisi pois. En tiedä pärjäänkö enää koirattomana joten toinen samanrotuinen varmaan tulee lähivuosina.

Olin alle parikymppinen ja juuri muuttanut ensimmäiseen pieneen asuntoon. En ymmärtänyt kuinka paljon koira sitoo ja rajoittaa ja miten paljon rahaa siihen uppoaa pienistä tuloista. Koira turhautui pienissä neliöissä ja pureskeli tavaroitani ja raapi ovia yms. Oma 8-tunnin työpäiväni bussimatkoineen oli sille ihan liikaa yksin oloa. Jouduin luopumaan koirastani muutaman vuoden jälkeen. Opin kokemuksesta kuitenkin jotain ja lapsia sain vasta lähemmäs nelikymppisenä :-) vakituisilla tuloilla riittäviin neliöihin. 

Vierailija kirjoitti:

Miksei halpoja koirahoitoloita ole enempää?

No siinä sinulle loistava bisnesidea, perusta toki halpa koirahoitola! Vaihtoehtoina tietysti ottaa ne hoitokoirat omaan kotiisi tai sitten vuokraat tilat yrityksellesi, halvalla tietysti.

Ei kaduta, mutta välillä tuntuu, tuleeko tuosta täysipäistä aikuista lainkaan. Toimii jo hyvin koulutuskentällä ja on hyväluonteinen mutta muuten arjessa tai siis ihmisten ilmoilla liikkumisessa haasteita.

Meillä on murrosikäinen palveluskoira. Ei se sitovuus siis haittaa tai karvat ym., mutta koulutus on haastavampaa kuin odotettiin. Toivotaan toki kovasti, että saadaan noita haasteita ratkottua.

Jep. Toinen koiramme tämä, ja ehdottomasti viimeinen. Salaa vähän toivon että ei olisi niin pitkäikäinen kuin edellinen koiramme. Oli muutama vuosi koirien välissä koiratonta aikaa ja voi miten helppoa se oli. Ei tarvinnut miettiä kuinka kauan voi olla pois kotoa, miten hoito järjestyy, koti pysyi siistinä. Onhan tuo kiva, ei siinä mitään mutta se sitoo liiaksi. Pentuaika oli rasittavaa ja nyt ns teiniaika ehkä vieläkin rasittavampaa kuin tuo pentuaika. Edellisen koiran ottoaikaan oli itsekin paljon nuorempi joten sekin vaikuttaa, ei kai ollut vielä itse niin kaavoihinsa ja tapoihinsa kangistunut.

Valitettavasti kaduttiin koiramme ottamista tosi paljon, ja kadutaan siis edelleen.

Koira on kiltti ja keskikokoinen, eli ei hirveän hankala hoidettava.ä, mutta työtä se kyllä teettää. Otimme koiran esikoisemme ollessa 2v. Sen jälkeen olemme saaneet vielä yhden lapsen.

Tuntuu että nyt on ihan liikaa. Koiraa täytyy tietenkin lenkittää pari kertaa päivässä ja lapsia niille lenkeille on voi ottaa kun koira (paimenrotu) menee aivan mahdottomaksi lasten läsnäolosta ja ei malta pissata ollenkaan. Lähinnä haukkuu ja pyörii remmin kanssa puolelta toiselle. Metsässä menee paremmin lastenkin ollessa mukana, mutta haukkuu ja paimentaa lapsia silloinkin.

Lisäksi koirasta lähtee aivan mahdottomasti karvaa. Imuroimme joka päivä kokl talon ja silti karvaa on hirveästi. Ei auta vaikka kuinka koiraa harjaa ja pesee.

Lapset rakastaa koiraa ylikaiken ja se on syy miksi yritämme hammasta purren jaksaa tätä arkea näin. :(

Vierailija kirjoitti:

Olin alle parikymppinen ja juuri muuttanut ensimmäiseen pieneen asuntoon. En ymmärtänyt kuinka paljon koira sitoo ja rajoittaa ja miten paljon rahaa siihen uppoaa pienistä tuloista. Koira turhautui pienissä neliöissä ja pureskeli tavaroitani ja raapi ovia yms. Oma 8-tunnin työpäiväni bussimatkoineen oli sille ihan liikaa yksin oloa. Jouduin luopumaan koirastani muutaman vuoden jälkeen. Opin kokemuksesta kuitenkin jotain ja lapsia sain vasta lähemmäs nelikymppisenä :-) vakituisilla tuloilla riittäviin neliöihin. 

Luovuit vasta muutaman vuoden jälkeen? Voi kun olisit itsenyt sille heti uuden kodin. 

Vierailija kirjoitti:

Myönnän, että välillä kaduttaa. En jotenkin pysty täysin luottamaan eläimeen. Jotenkin alitajuisesti varon koiraani, vaikka kiltti ja kiva onkin. Ja arki on tosi sitovaa. Koira on kuitenkin rakas...

Juuri sinunlaisten ihmisten takia ne koirat pääsee kynnen päälle ja alkavat dominoimaan. Pahin mitä voit tehdä, on varoa ja pelätä omaa koiraansa.

Vierailija kirjoitti:

Näkeehän sen monesti koiran ulkoilluttajan naamalta, että pakkopullaa on.

Se söpö pehmolelu vaatikin työtä, lenkittelyä ja kakan siivoamista, eikä sen ylläpito ollutkaan halpaa, eläinlääkärillekin meni jo pari tonnia.

Siihenpä se kaikki kiteytyy usein. Keskikokoiset nisäkäs lemmikit eivät ole köyhän hommaa, se on hyvä tiedostaa.

Sinun perusilmeesikö on aina todella nauravainen ja hyväntuulinen, ja jos ei ole niin kaikki ulkopuoliset voivat tietää että nyt on pakkopullaa meneillään? Vau! Pakko kyllä kertoa että olet poikkeus, useimmilla ihmisillä perusilme on aika nyrpeä, vaikkei olo olisikaan.

Lasten saannin jälkeen koirat on alkaneet kaduttaa. Tää liittyy varmaan muutenkin stressaavaan elämäntilanteeseen. Molemmat koirat on jo yli 10v ja harmittaa kun nykyään ei ole niille yhtä paljon aikaa ja jaksamista kuin ennen. En todella tajunnut miten raskas yhdistelmä koirat ja lapsi on, pelkkien koirien kanssa ei ollut ongelmaa.

Minä nyt olen se kapeakatseinen idiootti, joka ei vaan pysty ymmärtämään näitä kommentteja.

Omani ovat perheenjäseniä, meidän rakkaita lemmikkejä. Kuin omia lapsia. Joo, emme voi lähteä spontaanisti yöksi toiselle puolelle Suomea ilman heitä, mutta kun sopii kaiken etukäteen niin kaikki kyllä järjestyy. Koirat kulkee helposti mukana autossa, ei mitään ongelmia. Kanit meillä enemmän päänvaivaa teettää, kun niitä et tuosta noin vaan ota auton kyytiin mukaan (stressaa), mutta enpä valita. Ne kanit oli meidän oma päätös, ja yhtä rakkaita kuin meidän muutkin eläimet.

Miksi te ikinä hankitte eläimen joka on käytännössä ikuinen lapsi, jos se kerta on niin raskasta ja hankalaa? En ymmärrä. Miten te ette ole ajatelleet asiaa etukäteen? Se "jaksanko huolehtia" pitäisi olla se ensimmäinen kysymys mikä itseltä kysytään.

No, onneksi sentään myönnätte asian, ja toivottavasti ette enää koskaan hommaa lisää lemmikkejä. Ette selvästi tiedä miltä tuntuu aidosti rakastaa omaa lemmikkiään. Jos rakastaisitte, ette sanoisi sen olevan taakka, tai että jaksatte sitä eläintä vain lasten vuoksi. Samaa mieltä olen myös niistä ihmisistä, ketkä tekee lapsia mutta valittavat sitten kun eivät jaksakaan kasvattaa. Järkyttävää.

Viime vuosina on ruvennut ärsyttämään se työ mitä joutuu tekemään, eli ns. turha työ. Minulla siis kaksi kissaa.

Hiekan kuskaaminen sisään ja ulos, ja hiekasta maksaminen sievoisia summia. Jatkuvasti hiekkaa jopa sängyssä asti. Karvan määrä on ihan tajutonta, eikä sitä pysty poistamaan asunnosta riittävästi, joten kaikki vaatteet ovat aina karvassa kun johonkin olisi lähdössä, joten joutuu tarrarullaamaan päivittäin vaatteita. Ei voi tuulettaa kunnolla, koska karkaavat avoimesta ovesta. Yöllinen naukuna ja oksentamalla herättäminen.

Jatkuva seuraaminen, ja naukuminen samalla. Kun tulee raskaan päivän jälkeen kotiin, niin ei kauppakasseja saa purkaa kun huudetaan sitä huomiota ja pyöritään jaloissa. 

Ruuasta nirsoilu ajoittain, jolloin hyvää ruokaa menee roskiin kun eivät viitsi syödä. Seuraavana päivänä sama ruoka kelpaa moitteetta. 

Oksentelu, joka tapahtuu aina sohvalle, sänkyyn, tai matolle, ja yleensä öisin, jolloin on pakko nousta siivoamaan, eikä sen jälkeen enää saa oikein unta kun on herännyt jo kunnolla. 

Ruuanlaitto on aina kikkailua karvojen estämisen takia. Vaikka miten pyyhkii tasoja, niin silti aina leijailee jostain karvaa ruokaan. Sama esim. juustossa. Aina on leivän päällä kissan karva, ja  jo valmiiksi niitä voi bongata juustopalasta jonka ottaa jääkaapista.

Onneksi eivät kuspasko muualle kuin laatikkoon, ja ovat olleet elämänsä terveinä.

Raastavinta tässä on kuitenkin se ristiriita että noiden olemassa olo ärsyttää suunnattomasti (välillä, ei tietenkään koko aikaa) mutta aivan kamala asia edes ajatuksena että kohta noista aika jo jättää (16, ja 18 -vuotiaat kissat) :(

Vierailija kirjoitti:

Minä nyt olen se kapeakatseinen idiootti, joka ei vaan pysty ymmärtämään näitä kommentteja.

Omani ovat perheenjäseniä, meidän rakkaita lemmikkejä. Kuin omia lapsia. Joo, emme voi lähteä spontaanisti yöksi toiselle puolelle Suomea ilman heitä, mutta kun sopii kaiken etukäteen niin kaikki kyllä järjestyy. Koirat kulkee helposti mukana autossa, ei mitään ongelmia. Kanit meillä enemmän päänvaivaa teettää, kun niitä et tuosta noin vaan ota auton kyytiin mukaan (stressaa), mutta enpä valita. Ne kanit oli meidän oma päätös, ja yhtä rakkaita kuin meidän muutkin eläimet.

Miksi te ikinä hankitte eläimen joka on käytännössä ikuinen lapsi, jos se kerta on niin raskasta ja hankalaa? En ymmärrä. Miten te ette ole ajatelleet asiaa etukäteen? Se "jaksanko huolehtia" pitäisi olla se ensimmäinen kysymys mikä itseltä kysytään.

No, onneksi sentään myönnätte asian, ja toivottavasti ette enää koskaan hommaa lisää lemmikkejä. Ette selvästi tiedä miltä tuntuu aidosti rakastaa omaa lemmikkiään. Jos rakastaisitte, ette sanoisi sen olevan taakka, tai että jaksatte sitä eläintä vain lasten vuoksi. Samaa mieltä olen myös niistä ihmisistä, ketkä tekee lapsia mutta valittavat sitten kun eivät jaksakaan kasvattaa. Järkyttävää.

Hoh! Unohdin listasta tuon, että mihinkään ei voi lähteä edes vuorokaudeksi extempore, vaan aina pitää hommata kissanhoitaja. Juu, ei sitä silloin 20-vuotiaana osannut ajatella että sama elukka on talossa vielä kun olen 38v :D Lapseni muutti kotoa ollessaan 16-vuotias(opiskelupaikkakunnalle), joten olen asunut kissan kanssa kauemmin kuin oman lapseni :D

Elämäntilanteet myös muuttuu ihmisillä, ja 18 vuoden aikana saattaa tulla sairautta, ja köyhyyttä. Ei kaikkea pysty etukäteen varmistamaan. Taidat olla vielä aika nuori, kun kuvittelet ettei sinuun mikään paha pysty ;)

T 39

Myyn pentuja vain lapsiperheille. Syy on tämä sitovuus, jota sinkut eivät tajua. Koiran elämäntehtävä ei voi olla omistajan odottaminen töistä, kaupasta, kampaajalta, baarista, lääkäristä....