Tabu: koiran ottaminen kaduttaa! Tunnustaako kukaan?

En tiedä, mutta monella tuntuu nykyisin olevan tapana haalia lemmikkejä, joita sitten parin vuoden jälkeen yrittävät tyrkyttää mulle. Ei, en ota koiraa, enkä kissaa riesakseni.

Sama pätee lapsiin. Jos on niin kova hinku tehdä lapsia maailmaan, niin kannattaa jo etukäteen varautua siihen, että hoitajia ei ole saatavilla aina silloin kun tekisi mieli lähteä vapaalle.

Ei kaikki koirat haise märkänä. Kaikista ei lähde paljoa karvaa eikä kaikki kuolaa. Luulen, että moni katuu siksi, että on vaan ottanut itselleen tai perheeseen sopimattoman koiran. Eli ei ole etukäteen määritellyt, mitä ominaisuuksia koiralta etsii.

Tulipa mieleen sisareni.

Oli kai ollakseen muodikas(?) ja hankki soman rotukoiran pennun. Jo kuukauden kuluttua iski kauhea _allergia_ ja pentuparka piti palauttaa myyjälle.

Sisko on läski leivoksenmussuttaja, jonka huvina on tuijottaa töllöä. Kai ne koiran ulkoilutukset yms. olivat liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tabu kuin se, että lapsien tekeminen kaduttaa.

Onneksi itsellä "vain" koira, ja myönnän että kadun sen ottamista kun ei silloin tajunnut miten paljon se rajoittaa elämää.  Uutta ei enää tämän jälkeen tule.

Kertoisitko tarkemmin miten rajoittaa elämää? Itse siis haaveilen koirasta, mutta mietityttää juuri tämä asia.

Pääasia, ettei kukaan hanki kerrostaloon koiraa. Pahempaa häirikköä on vaikea kuvitella.

En tule ikinä hankkimaan lemmikkejä juuri tuosta syystä. Tiedän että katuisin. Lapsuudenperheelläni on ollut aina eläimiä ja olen todella eläinrakas, mutta en halua elävää olentoa täysin omalle vastuulleni. Lemmikin omistamisesta on oman kokemukseni mukaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Välillä inhoan sitä, että kukonpieraisun aikaan pitää lähteä viemään koiraa ulos kaatosateeseen, räntäsateeseen tai paukkupakkasiin. Mutta kadunko? En. Ilman koiraani tuskin liikkuisin kovon paljoa kodin ulkopuolella. Sain syksyllä 1996 nivelraumadiagnoosin ja oli pari kuukautta aikaisemmin ottanut koiranpennun. Kysyin reumalääkäriltä, teinkö elämäni suurimman virheen. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti tein elämäni parhaan ratkaisun. Ja juu, tuota koiraa ei enää ole, mutta kun olin ollut muutaman vuoden ilman koiraa, painoa kertynyt ylimääräiset 10 kg ja fyysinen kunto laskenut merkittävästi, otin uuden koiran. Mulla on aina ollut kissojakin, mutta kissat eivät pakota lenkille. Koira pakottaa. Kolme kertaa päivässä. Olenlaiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen ihminen ja koirani on ainoa syy, miksi lenkkeilen. 

Itseäni ei kaduta koiran otto, koska äitini on innokas hoitaja ja auttaa aina mielellään, jos tarve tulee. Lisäksi lähipiiri on täynnä koiraihmisiä, jotka hekin pystyvät ottamaan helposti hoitoon ja ulkoiluttavat siinä samalla kun omatkin koiransa. Koira on myös helppo ottaa reissuun mukaan (kotimaassa) - käytännössä riittää, että mukana on ruokaa, vettä ja hihna. Oma koirani myös nauttii autoilusta.

Sen sijaan kissan otto kaduttaa. Lähipiirini inhoaa kissoja, enkä ole löytänyt sille luotettavaa hoitajaa, joka suostuisi siivoamaan hiekkalaatikot ja ruokkimaan ollessani poissa. Toki kissa pärjää jopa 24h yksin, mutta omatunto ei antaisi jättää edes yön yli yksinään. Hankala matkustaa millään kulkuneuvolla, kun kissa maukuu ja möyryää stressaantuneena koko matkan. Ylipäänsä reissuun lähteminen vaatii enemmän, kun mukana pitää olla painavat hiekat, ruuat ja vessa-astia.

Meillä on pentu. Välillä tuntuu että pää räjähtää sen kanssa, mutta en voi sanoa katuvani. Ei ole ensimmäinen koira, viisi on jo haudattu, joten oli ihan tarkkaan tiedossa mihin liemeen on itseään laittamassa. En muutenkaan yleensä harrasta katumista, mikä on tehty on tehty, turha surra kaatunutta maitoa. Useamman vuoden olin ilman koiraa edellisen kuoltua, ja olihan siinä vapaudessa puolensa. Minulle ei kuitenkaan mikään tuo yhtä suurta hyvää mieltä, kuin eläinten kanssa harrastaminen ja puuhaaminen. En osaa muutenkaan oikein ihmistä rakastaa, koska ihmisiin ei voi luottaa. Eläimen voi luottaa olevan eläin ja käyttäytyvän kuin eläin aina ja kaikkialla. Niiden kanssa ei siis voi pettyä.

Jos kaduttaa, voi viedä piikille.

Vierailija kirjoitti:

Pääasia, ettei kukaan hanki kerrostaloon koiraa. Pahempaa häirikköä on vaikea kuvitella.

Meillä oli kerrostalossa kaksi koiraa. Pääsivät päivittäin pitkille lenkeille (toisin kuin monet tutut omakotikoirat), eivätkä häiriköineet yhtään. Ei ollut vahtiviettiä niissä koirissa, ihan sama kuka rappukäytävässä kolusi. Toinen ei koko elämänsä aikana haukahtanut tai ulvonut kertaakaan. Toinen alkoi sitten omakotitalossa haukahdella satunnaisesti ilmoittaakseen meille että pitäisi mennä jotakin asiaa katsomaan. Eivät myöskään tehneet tarpeitaan rappukäytäviin tms. Ei kaikki naapurit edes tienneet meillä koiria olevan.

Minulla on yksi kissa enkä kadu sen ottamista.

Ihanaa seuraa näin sinkkuna kun työt on kotona.

Helppo pitää ja imuroida saan vähän useammin kuin ennen. Hoitopaikka löytyy aina viikon reissulle, vaikka vaatii vaivan kysyä ja käytännön järjestelyjen hoitamisen. Jos olen vain yön poissa niin kissa pärjää yksinkin. Aina maksan palkkion hoidosta. Naapuri käynyt katsomassa jos viikonlopun olen ollut poissa.

Toiseen kissaan ei olisi rahkeita eikä mihinkään muuhun eläimeen eikä lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlainen tabu kuin se, että lapsien tekeminen kaduttaa.

Onneksi itsellä "vain" koira, ja myönnän että kadun sen ottamista kun ei silloin tajunnut miten paljon se rajoittaa elämää.  Uutta ei enää tämän jälkeen tule.

Kertoisitko tarkemmin miten rajoittaa elämää? Itse siis haaveilen koirasta, mutta mietityttää juuri tämä asia.

Koira tulee huomioida aina ja kaikessa. Kauanko koira on jo ollut yksin kotona tänään, viitsiikö sitä vielä illaksikin jättää jos vaikka leffaan menisi? Missä välissä koiran lenkittää? Voinko lähteä yöksi jonnekin, mitä koiran kanssa siinä tapauksessa? Ehdinkö käydä kaupassa kotimatkalla vai onko koira ollut jo 10 tuntia kotona yksin? Joidenkin koirien kanssa täytyy miettiä ruokinnan ja lenkin ajoitukset, etteivät ole liian lähellä toisiaan, jos on taipumusta vatsalaukun kiertymiin..

Tän ketjun soisi pysyvän pinnalla pitkään. Moni tosiaan tuntuu ottavan koiran tajuamatta, miten sitovaa hommaa se on. Harkitkaa, harkitkaa ja vielä kerran harkitkaa. T. Koiranomistaja neljättä vuotta. (Onnellinen sellainen tosin)

Joo. Mul oli chichuachua sillon ku se oli muotii. Mut sil oli ärsyttävä ääni ja hiirimäine naama. Ja siis ne mulkosilmät. Aargh.

Mä vaihdoin sen sit jonku vuoden jälkeen päittäin yhen tutun kans marsuun.

Se oli ihan jees mut karkas partsilta. :(

Vierailija kirjoitti:

Näkeehän sen monesti koiran ulkoilluttajan naamalta, että pakkopullaa on.

Se söpö pehmolelu vaatikin työtä, lenkittelyä ja kakan siivoamista, eikä sen ylläpito ollutkaan halpaa, eläinlääkärillekin meni jo pari tonnia.

Siihenpä se kaikki kiteytyy usein. Keskikokoiset nisäkäs lemmikit eivät ole köyhän hommaa, se on hyvä tiedostaa.

Kasvattajan pitäisi nähdä tiliote, että on rahaa ja taloudenhoitokykyä huolehtia eläimestä. 

Vierailija kirjoitti:

En kadu, mutta silloin tällöin harmittaa kun ei voi olla yhtä vapaa kuin he, joilla ei ole lapsia eikä eläimiä. 

miksi et vapauta koiraasi vaikka metsään, kaksin vapaina sinä ja koira.

Vierailija kirjoitti:

Neljäs koira talossa, kolme aiempaa ollut minulla pennusta loppuun asti. Yksikään aiemmista ei ole kaduttanut, mutta tämä nykyinen… on ollut alusta asti paljon haasteellisempi tapaus, ja vaikka se on jo viisivuotias, sen kanssa ei olla päästy vieläkään siihen pisteeseen, että arki rullaisi mukavasti. Ei vaikka sen kanssa on aina tehty ja tehdään edelleen moninkertaisesti töitä aiempiin verrattuna, ja vaikka olemme olleet vuosien saatossa muutamankin ammattikouluttajan ohjauksessa. Olen miettinyt, että tällä yksilöllä saattaisi olla helpompaa useamman koiran taloudessa (mitä en voi valitettavasti itse tarjota)… mutta ystävä- ja harrastuspiireissäni on liian paljon sellaisia koiraharrastajia, joiden ajatusmaailma on kovin ehdoton ja mustavalkoinen sen suhteen, että kerran hankitusta koirasta ei luovuta, vaikka mikä tulisi. En haluaisi joutua paheksunnan ja juoruilun kohteeksi, tai joutua jättämään näitä sosiaalisia ympyröitä. Joten näillä korteilla on mentävä, vaikka kaduttaakin…

Eli sinun mielipahan välttäminen on tärkeämpää kuin koiralle tarjottu onnellinen elämä, jossa se saa elää haluttuna ja rakastettuna?

Jos "ystäväsi" ovat noin puupäitä, niin en kutsuisi ystäviksi. Todellinen eläinrakas ihminen ajattelee aina eläimen parasta, ei oman pokaalinsa kiillotusta. Hän osaa myöntää myös tilanteen, jossa omat rahkeet eivät riitä ja eläimen on parempi olla toisenlaisessa ympäristössä.

Yleensä nämä mustavalkoiset eläinrakkaat on kaukana eläinrakkaista.  He vaan suorittavat "eläinrakkaan" roolia yhteisesti hyväksytyillä termeillä. Täysin loogista touhua, jossa ei ole aitoa välittämistä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Viime vuosina on ruvennut ärsyttämään se työ mitä joutuu tekemään, eli ns. turha työ. Minulla siis kaksi kissaa.

Hiekan kuskaaminen sisään ja ulos, ja hiekasta maksaminen sievoisia summia. Jatkuvasti hiekkaa jopa sängyssä asti. Karvan määrä on ihan tajutonta, eikä sitä pysty poistamaan asunnosta riittävästi, joten kaikki vaatteet ovat aina karvassa kun johonkin olisi lähdössä, joten joutuu tarrarullaamaan päivittäin vaatteita. Ei voi tuulettaa kunnolla, koska karkaavat avoimesta ovesta. Yöllinen naukuna ja oksentamalla herättäminen.

Jatkuva seuraaminen, ja naukuminen samalla. Kun tulee raskaan päivän jälkeen kotiin, niin ei kauppakasseja saa purkaa kun huudetaan sitä huomiota ja pyöritään jaloissa. 

Ruuasta nirsoilu ajoittain, jolloin hyvää ruokaa menee roskiin kun eivät viitsi syödä. Seuraavana päivänä sama ruoka kelpaa moitteetta. 

Oksentelu, joka tapahtuu aina sohvalle, sänkyyn, tai matolle, ja yleensä öisin, jolloin on pakko nousta siivoamaan, eikä sen jälkeen enää saa oikein unta kun on herännyt jo kunnolla. 

Ruuanlaitto on aina kikkailua karvojen estämisen takia. Vaikka miten pyyhkii tasoja, niin silti aina leijailee jostain karvaa ruokaan. Sama esim. juustossa. Aina on leivän päällä kissan karva, ja  jo valmiiksi niitä voi bongata juustopalasta jonka ottaa jääkaapista.

Onneksi eivät kuspasko muualle kuin laatikkoon, ja ovat olleet elämänsä terveinä.

Raastavinta tässä on kuitenkin se ristiriita että noiden olemassa olo ärsyttää suunnattomasti (välillä, ei tietenkään koko aikaa) mutta aivan kamala asia edes ajatuksena että kohta noista aika jo jättää (16, ja 18 -vuotiaat kissat) :(

Jos mieli on liimaantunut vain siisteyteen niin tuollaistahan se on.  Se ilo ei löydy. Liiallinen karvanlähtö kertoo stressistä kun vaistoavat että ovat tielläsi. Tai liian lämpimästä.  Vaivaa kun on kaikesta, muista ihmisistäkin hirveästi on vaivaa jos siltä kannalta ajattelee,  aina siihen että itseäkin pitää huoltaa.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Mul oli chichuachua sillon ku se oli muotii. Mut sil oli ärsyttävä ääni ja hiirimäine naama. Ja siis ne mulkosilmät. Aargh.

Mä vaihdoin sen sit jonku vuoden jälkeen päittäin yhen tutun kans marsuun.

Se oli ihan jees mut karkas partsilta. :(

Kiitos adrenaliiniryöpystä.  Kaikkki ne tosiaan eläimen saavat ottaa tuosta vain.