Mitenhän lapsi oikeasti kärsii tollaisesta: viikko äidillä, viikko isällä elämästä?

että hänellä ei ole kotia ollenkaan, on vain isän ja äidin koti.

Vierailija:

he asuvat entisessä yhteisessä kodissa, omakotitalossa. Lisäksi vanhemmilla on kummallakin oma asuntonsa (pieni kämppä) ja he muuttavat sitten vuorollaan sinne omakotitaloon. Kaikki ovat omistusasuntoja joten eivät " vie" kenenkään vuokra-asuntoja tai tukia.

Tapaan työssäni paljon erilaisia perheitä ja olen nähnyt hyvin monenlaisia tapoja hoitaa lasten huoltajuutta.



Vuoroviikkosysteemi voi toimia, mutta silloin vanhempien tulee olla todella " sopuisia" ja molempien tulee olla hyväksynyt ero.



Valitettavan usein vuoroviikkosysteemiin päädytään aikuisten tarpeiden mukaan, esim. kumpikaan ei halua luopua lähihuoltajuudesta tai toisaalta jaksa ottaa vastuuta eli olla lähihuoltaja. Näissä tilanteissa riskinä on se, että lapsi joutuu aikuisten " väliin" . Lapsi myös herkästi vaistoaa, jos toinen vanhempi " huokaisee helpotuksesta" , kun oma hoitoviikko päättyy. On myös tärkeää, että vuoroviikkosysteemissä vanhempien näkemys kasvatuksesta on sama, koska lapsi viettää aikaa yhtä paljon molempien luona.



Yleensä lapselle ero on traumaattinen ja lapsen herkkyys sietää erilaisia asumiskuvioita vaihtelee. Yleisesti kyllä sanoisin, että koska ero on menetys (lapsi menettää kokonaisen perheen, jossa isä ja äiti), menetyksen ja surun läpikäymiseen auttaa mahdollisimman tuttu ja turvallinen arki. Eli useimmiten niin, että lapsella on yksi koti, jotta perusarki on aina samanlaista. Kun lapsi on surunsa läpikäynyt, sietokyky luonnollisesti lisääntyy.



Yleensä lapset reagoivat menetyksiin vasta, kun vanhemmat ovat itse oman kriisinsä käyneet, joten näennäisesti lapset näyttävät sopeutuvan vaikka minkälaisiin kuvoihin. Erotessa olisikin todella tärkeää pysähtyä katsomaan asiaa lapsen silmin, ei omia oikeuksiaan paasaten.

Minä olen itse avioerolapsi. Jäin 14-vuotiaana erossa äidille 12-vuotiaan veljeni kanssa. Isää emme tavanneet suunnitellusti lainkaan, mutta kävimme kaikki kolme hänen luonaan silloin tällöin yksin, kaksin tai kolmisin, ja isä piipahteli meillä. Matkaa oli 1,5 km. Isällä oli alkoholin kanssa isoja ongelmia, joten emme olisi mitenkään voineet asua hänen kanssaan. Meidän tapauksessamme paras ratkaisu oli se, että jäimme kotiin äidin kanssa ja isä eli omaa elämäänsä muualla. (Siihen asti hän oli elänyt omaa elämäänsä meidän kanssamme samassa asunnossa.)



Aikuinen veljeni erosi vaimostaan kahdeksan vuotta sitten. Heidän poikansa oli silloin 8-vuotias. Poika on asunut vuoroviikoin molemmilla vanhemmillaan. Molemmat kodit ovat samalla kadulla, ja poika saa vapaasti oleilla kummassakin kodissa toiveidensa mukaisesti. Tuo vuoroviikko-systeemi siis tarkoittaa heillä lähinnä sitä, että vuoroviikoin toinen vanhemmista on päävastuussa lapsen hoitamisesta. Jos lapsi äidin viikolla haluaakin olla isän luona yön yli, siitä pitää ilmoittaa äidille jne. Minusta tuollainen systeemi kuulostaa tosi ihanalta ratkaisulta vaikeaan avioerotilanteeseen. Poika on itsekin tosi tyytyväinen siihen.

On kyllä aikuisista kiinni miten lapset voivat, heidän kyvyistään eikä viikonloppu systeemistä. Itse en usko et vuoroviikko systeemi on lapsille hyväksi, aikuisille se kyllä on.



paras systeemi ois semmonen et ois yksi vakiutuinen koti mut etävanhemmalle sais mennä koska haluaa.

Joka toinen viikonloppu veljeni oli meillä. Joka toinen viikonloppu oltiin isällä veljen luona. Viikot elelin siis äidin luona ja veljeni isän luona. Kaipasin veljeä ja isää.



Mulle olisi ollut mahtava jos olisi laukku pakattu niin että olen koko viikon isän kanssa. Ja tullut äidin luo veljen kanssa. Mutta niin ei käynyt.



JOS joskus tulee ero omalle kohdalle niin mies saa lapsia luokseen aina kun haluaa.

Musta on vaan hyvä että lapsella on tasavertaset mahdollisuudet olla molempien vanhempien luona.



On kumma lukea tällästä " reppumatkailu" paheksuntaa. Kun se on sitä joka tapauksessa jos lapsi menee toisen vanhemman luo oli sielä viikonlopun tai viikon.. Tai kuukauden!

Mutta itse pakkasin laukkuni perjantaina. Ja taas jo sunnuntaina. Ei siinä paljoa muuta ehtinyt kun laukkua purkaamaan ja itkemään lähtöä kun juuri tuli isän luo ja heti joutui lähtemään äidin luo. Sama juttu oli veljellä kun tuli viikonlopuksi " meille" .



Musta on todella kylmää syyllistää kenenkään eroa minkä tahansa seksuaalisuuden takia. Mitä se kenellekään kuuluu minkä takia kukaan eroaa? Pääasia kai on että lapsia rakastetaan, niistä huolehditaan eikä käytetä lyömäaseena erossa???

Mitä se kuuluu kenellekään onko joku eron jälkeen baarissa etsimässä pimppiä tai pillua? Liitossa elävä saa kotona, toiset jää ilman jos ei ole kumppania kotona. Kyllä seksi kuuluu jokaselle terveelle ihmiselle jos ei sitä väkisin ota!



Siis lyhyesti: Jos joku eroaa niin eroaa. Pääasia on että lapsista välitetään. Jokanen kaipaa rakkautta ja siihen on jokasella oikeus!

Itse toivon että lapseni saa viettää aikaansa niin minun kuin isukin kanssa. Viikonloppu vanhemmuus on surullista.



Yhdyn kympin mietteeseen: ettei takana ole se ajatus että lapsi kuuluu äidille ensisijasesti, isä tulee kakkosena?

Koska lapsi ei saa riittävästi isän huomiota vaan joka toinen viikonloppu! Ja se vasta on reppuelämää. Pakkaa reppu, pura se ja pakkaa uudestaan saman viikonlopun aikana. Ja ikävöi kunnes taas näet pariksi päiväksi.

En minä, eikä mieheni kumpikaan suostuttaisi viikonloppuvanhemmiksi. Me molemmat rakastamme lastamme niin paljon, että en edes ikinä voisi ehdottaa miehelleni, että hän saisi tavata lastaan vain viikonloppuna! Mitä se sellainen on? Samanlainen oikeus miehelläni on lapseensa kun minullakin! Ilman muuta ottaisimme käyttöön tuon viikko-viikkosysteemin ja täytyisi asua suht lähekkäin jotta se onnistuisi kouluiässäkin. Vaan emme tällä hetkellä onneksi ole eroamassa.

En voi itsekkäästi ajatella että minä äitinä olisin jotenkin tärkeämpi lapsille, kun isä on ollut koko ajan meidän perheessä TÄYSIVALTAINEN vanhempi. (ehkä kaikilla ei ole ja silloin viikonloppuisyys on luonnollisempaa?)



Kaikkein parasta lapsille toki olisi että ei tulisi ollenkaan eroa ja kaikki olisi onnellisia ydinperheessä mutta elämä ei valitettavasti ole täydellistä.



Oleellista on että vanhemmat tulevat eron jälkeenkin VANHEMPINA toimeen keskenään niin hyvin että voivat laittaa lasten tarpeet ykkösiksi ja herkällä korvalla kuunnella lapsia.

lapset asuvat koko ajan heidän alkuperäisessä kodissaa, jossa koko perhe asui. Sitten on hankittu yksiö kaupungin keskustasta (isän nimiin), jossa vuorottelee asumista isä ja äiti uusine puolisoineen. Heillä tuo systeemi on toiminut jo pari vuotta ihan hyvin. Tietysti tuota joka toisen viikon ikävää lapsia kohtaan.

Vierailija:

että hänellä ei ole kotia ollenkaan, on vain isän ja äidin koti.

on vain isän ja uo:n koti. Ehkä kyse on myös perheen ilmapiiristä ja siitä, kuinka paljon lapsi saa siellä välittämistä osakseen. Ehkä molemmat vanhemmat todella kohtelevat lasta niin, ettei hän tunne olevansa oikein kumpaankaan paikkaan tervetullut?