Millaista sairaalassa on synnytyksen jälkeen?

Meillä oli (onneksi) perhehuone, mulla tippui hemoglobiini niin alas, etten päässyt ennen toisena sairaalapäivänä annettua veritankkausta ylös sängystä pyörtymättä. Vauva oli koko ajan mun tai miehen vieressä, mies hoiti vaipanvaihdot sun muut hoidot, toi ruoat jne. Ihasteltiin vauvaa, opettelin imetystä, syötiin - syötiin - syötiin (ruoat oli jopa aika hyviä ja ruoka-aika jotenkin koko ajan).

Eppari ja jälkisupistukset aiheutti kipuja mutta niihin sai troppia, verta tuli kohtalaisesti. Mielialat meni vuoristorataa, se oli suurin yllätys, olin ensin onneni kukkuloilla ja seuraavassa hetkessä porasin silmäni pihalle suihkussa.

Pääsin huterasti jalkeille kolmantena päivänä, neljäntenä päästiin kotiin.

15h synnytyksen (luomun) päälle valvoin vielä 12h. Seuraavana aamuna heräsin hymyillen ja puin oman oloasun päälle. Mies tuli sairaalaan ja saatiin perhehuone (eka yö oli täyttä). Laitoin bb voidetta ja ripsaria ja siirryttiin aamupalalle osaston aulaan vauvan kanssa. Mun välilihaan ei kajottu ja sain vain pari tikkiä niin istuminen onnistui hyvin. Aamupäivällä lähisukua tuli käymään. Vauva oppi hienosti heti ekana yönä rinnalle. 

Kaikki oli ihanaa :). Voisin mennä heti uudelleen takaisin synnyttämään :).

Oloja on synnyttäneillä niin monia kuin synnyttäjiäkin :) Hyviä ja vähemmän hyviä.

Toivottavasti ystäväsi olo kohenee.

Kipuun lääkettä ja väsymykseen unta.

Menettikö paljon verta? Jos niin verta lisää kroppaan, ei siitä muuten kohene olo.

(Kokemuksesta tiedän, molemmissa synnytyksissäni meni noin 1l verta, aikas paljon siis. Sain sit molemmissa kaks pussia lisää).

Olin ihan poikki synnytyksestä ja mulla oli raskausmyrkytys. Nukuin ekan yön läpeensä. Vauva oli alkuun tarkkailussa. Mulla oli isot vaipat oli, tietty. Jälkivuotoa tuli hurjan paljon ja tikkejä oli ihan helvetisti.

Seuraavana päivänä sain vauvan viereen. Imetin melkein koko ajan. Nänneihin sattui. Vauva oli heti tosi hanakkaasti ja kovalla voimalla nännissä kiinni. Vauva nukkui välillä ja minä katselin sitä pientä ihanaa näppylänaamaa.

Ihmettelin, että mitäs tässä. Mies oli paikalla, kun sai olla. Harjoiteltiin vaipanvaihtoa.

Molempien vanhemmat tuli käymään. Mun isä purskahti itkuun liikutuksesta (ensimmäinen lapsenlapsi).

Vessassa käyminen oli hankalaa. Mulla oli tippa varmuuden vuoksi raskausmyrkytyksen takia. Piti kerätä pissaa proteiinin takia. Onneksi vain yhden vuorokauden ajan. Kerätty pissä tosin oli varmaan neljäsosalta verta. Kädestä otettiin verikokeita. Veriarvot onneksi parani nopsaan.

Tekstiviestejä sateli. Onnitteluja. Päivitin facebookiin, että poika tuli. En muuta. En mitään omasta voinnista.

Kätilöt kutsuivat mua äidiksi ja miestä isäksi. Se oli outoa. En meinannut sisäistää ajatusta, että oon todellakin äiti.

Sairaalan jääkaapissa oli luumusosetta. Sitä kannatti syödä, että ei olisi tullut ummetusta (huono juttu tikeille).

Nämä tuli mieleen. Aika sekavaa aikaa se oli. Meni vain hetkestä toiseen vähän kaikkea ihmetellen!

Jotkut viihtyy. Joidenkin on pakko olla kauemmin.

Jotkut inhoaa olla siellä.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 23:04"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 23:00"][quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:29"]

Synnyttäneet kulkee zombeina ruokatarjottimet kädessä ja mulkkaa sitä ainoaa äitiä, joka näyttää voivan hyvin ja on meikannut. Minä olin 25v. saadessani ekan lapsen ja olin ihan eri sarjassa kuin muut äidit, jotka olivat vähintään 40v., naamat norsunvitulla.

[/quote]

Sitä voi synnytyslaitoksella keskittyä maailman ihanimpaan ja tärkeimpään uuteen ihmiseen, tai sitten voi kytätä sitä miten muut muhun suhtautuu.

Huomaa että olet ollut nuorempana synnytyslaitoksella. Viisi vuotta ikää lisää, ja olisit tajunnut että ei siellä kukaan toisia kyttää vaan koettaa parhaansa mukaan toipua.

[/quote]

Mä olin 21 esikoista synnyttäessä. Olin onnellinen ja keskityin mun omaan pieneen ihmeeseen. Mutta kyllä mun mielen pahoitti se, kun huonekaverin kuulin sanovan puhelimessa, että "samassa huoneessa oleva teiniäiti on varmaa ottanu kestoväriä kulmiin ja käyny kaikenmaailman kosmetologit ennen tänne tuloa.". Olin vessassa ja hän ilmeisesti luuli etten kuule. En ollut ottanut mitään väriä enkä käynyt missään, enkä ymmärtänyt miksi se olisi häntä haitannut. En tiedä minkä ikäinen hän oli, mutta joku häntä suututti minussa.

[/quote]

Mä olisin ollut tosi tyytyväinen, jos joku olisi sanonut minusta noin. Tulisi ihan voittajafiilis. Sehän tarkoittaa sitä, että toinen pitää mun ulkonäköä laitettuna ja parempana kuin omaansa. Ei kukaan sanoisi noin, ellei mukana olisi kateutta tai katkeruutta. 

Tylsäähän siellä sairaalassa oli. Selvisin synnytyksestä kivuitta, ilman repeämiä ja tikkejä. Vointi oli aivan loistava, pystyin kävelemään ihan normaalisti heti synnytyksen jälkeen ja vessassa asiointi sujui ongelmitta. Ihmettelin, kun hoitajat kävivät kyselemässä useaan otteeseen särkylääkkeen tarvetta. Ilmeisesti useimmilla tarvetta on, mutta minä en ollut mistään kipeä enkä huonovointinen millään tapaa. Verta vuoti paljon, se oli koko homman rasittavin puoli. Monet yöpaidat ja verkkokalsarit tuli vaihdeltua, lattiallekin lorahteli pari kertaa ylös noustessa, vaikka oli kaksi isoa vaippaa housuissa. Sen takia lähinnä makoilinkin vuoteessa, ei huvittanut nousta kun melkein aina tuli sotkua noustessa. Mies palveli minulle ruoatkin eteen :) Muita äitejä en oikeastaan edes nähnyt. Minulle sopi hyvin olla omissa oloissani, eikä ollut mitään tarvetta lähtea yleisiin tiloihin istuskelemaan. Iltaisin/öisin hain keittiöstä jotain jugurtteja syötäväksi, jos olin hereillä ja tuli nälkä.

Vauva osasi syödä heti hyvin. Ei viihtynyt yhtään omassa kaukalossaan, joten piti pitää vieressä melkein koko ajan. En uskaltanut nukkua kapealla pedillä vauva vieressä, vaikka väsytti ihan älyttömästi ja imettäessä väsymys oli aivan järjetön. En ollut pariin vuorokauteen ennen synnytystä saanut nukuttua. Päivällä mies piteli vauvaa aina sen aikaa, että sain otettua torkkuja. Ensimmäisen yön sain olla yksin huoneessa, toisena yönä huoneeseen tuotiin joku joka oli aika kipeänä synnytyksen jälkeen. Ei ollut mukava kuunnella toisen tuskia ja kuorsausta. Ja kun siellä sitä verta roiskuu, niin ei ollut kivaa sekään, että vessan ja suihkun joutui jakamaan toisen kanssa. Onneksi pääsin heti seuraavana päivänä pois. Osastolla olin tasan 2 vrk, mikä taitaa ensisynnyttäjälle olla aika hyvin. Kotiin pääseminen oli suuri helpostus, vihdoin sai nukkua ja tutustua vauvaan ja vauvan hoitoon ihan rauhassa.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:43"]Olen usean lapsen äiti ja oon voinu aina fyysisesi tosi hyvin ja toipunut nopeasti synnytyksistä (jo sairaalassa kävelly reippaasti jne.) MUTTA se henkinen puoli... Oon kaivannu tosi paljon kotiin! Varsinkin illat ja yöt ovat järkyttäviä ja ahdistavia sairaalassa eikä vaan siksi, että oma vauva ja naapurin vauva herättävät. Vaan siksi, että se koti-ikävä on jotain hirveetä!

[/quote]

Mikset ole lähtenyt synnytyksen jälkeen kotiin? Tokihan esikoisesta pitää olla vähintään pari päivää, mutta itse lähdin tokan ja kolmannen kanssa 6 tuntia synnytyksen jälkeen kotiin. En kestä sairaalaa paikkana ja mullakin iskee ihan järjetön koti-ikävä. Ei siellä ole pakko aikaa kuluttaa, jos itsellä ja vauvalla on kaikki hyvin.

Karmeat sairaalan yöpaidat. Imetyksen opettelua. Olin ainoa ihminen, joka kävi joka pv lukemassa yleisissä tiloissa lehden ja syömässä välipalaa. Karsea nälkä oli kaiken aikaa.

Ainiin, aamupalaintoa laimensi hieman kun joku oli käytävällä kävellyt vuotavan "vaipan" kanssa ja koko käytävän pituudelta oli tip-tip-tip veritippoja :D.

Mielestäni sairaalassa oli kamalaa olla! Samassa huoneessa 3äitiä ja vauvaa on mielestäni liikaa, oli todella ahdasta, muiden vauvat itki koko ajan joten ei siellä paljon tullut nukuttua. Koko ajan odotin että pääsee kotiin. Selkä tuli kipeäksi sairaaala sängyssä . Olo oli kamala lähinnä sen takia kun piti sitä sairaala kaapua päällä ja vessassa oli hankala käydä kun vessä oli ihan toisessa päässä käytävää pieni koppi jossai oli vaikea liikkua kipujen ja sairaala kaavun kanssa. Istuminen oli todella vaikeaa ja jos tuli vieraita piti mennä hissiaulaan vauvan kanssa... Muuten voisin koska vaan synnyttää uudestaan, mutta se sairaalassa olo oli tosi kamalaa. Lisäksi jotkut hoitajat kohtelivat kuin vammasta sen takia etten ollut 30vuotias.

Olin sairaalassa 3 yötä, koska luulin että se kuuluu olla... Joo olipa typerää! Kehoittaisin lähtemään kotiin mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. 

Kolme huonosti nukuttua yötä, kun samassa huoneessa kaksi muuta äitiä vauvoineen, ja vauvat heräs 2 tunnin välein syömään - kaikki eri aikaan...

Lisäksi oli jo 3 valvottua yötä synnytyksen ja supistusten takia.

Synnytin ilman suurempaa kivunlievitystä, pelkällä ilokaasulla ja pareservikaalilla. Synnytys meni hyvin. Vauva sai täydet pisteet. Mutta jälkeisiä eivät olisi malttaneet odottaa, vaan heti haluttiin antaa oksitosiinipiikki. Pyysin että odotetaan 5 min jos tulisi luonnostaan. Ei ihan niin nopeasti tullut, joten oksitosiinipiikki annettiin ja sanottiin, että se on täysin rutiini. Sitten kätilö sanoi: "nähdä ikä kaikki..." Jälkeiset irtosivat niin rajusti, että menetin paljon verta ja harkittiin verensiirtoa. Meinasin pyörtyä kun nousin ylös, en pystynyt viikkoon kunnolla kävelemään tai edes nostamaan vauvaa. Hemoglobiini oli 75. Synnärillä nappia painamalla sai kyllä apua. Mutta se valvominen... Jouduin kolmantena yönä pyytämään vauvan isältä luvan, että saan antaa vauvan aamuyöksi kätilöille, että saisin edes hetken nukkua. 

Vauva sai kuulemma hyvin ensimaitoa. Pyydettiin kuitenkin lupa, että vauvalle saisi antaa korviketta - ajattelin että mikäs siinä, jos syö vain entistä enemmän? Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun vauva ikinä suostui syömään mitään korviketta, korvikepohjaista, tai edes lämmintä maitoa...!

Näin muuten kun hoitaja valmisti yhdelle vauvalle korvikejuomaa, ja hän käytti siihen lämmintä vettä suoraan hanasta, mikä on huono sikäli että siihen on liuennut metalleja ym. 

Ennen synnytystä minulta kysyttiin kirjallisesti, annanko suostumukseni verinäytteen ottamiseen vauvalta johonkin kansalliseen tutkimukseen. En suostunut siihen, koska en halunnut vauvaani pistettävän (en tiennyt ettei vauvoilla ole jalkapohjissa kovin herkkää tuntoa.) Koska asiasta kysyttiin vielä synnärillä, ilmoitin kolmen hoitajan kuullen ja selvästi sanoen, että vauvaltani ei saa ottaa mitään verinäytettä. Hoitajat puhuivat jotain lääkärin aamukierroksesta ja siitä että lääkäri päättää jotain, mutta sanoin vielä, että olen jo päättänyt sen asian. No mitäs sitten tehtiin? Kun olin seuraavana päivänä lähtenyt käymään vessassa ja tulinkin suht nopeasti takaisin, kätilöiden ylihoitaja (tai mikä vastaava onkaan) oli juuri aikeissa ottaa verinäytteen ilman lupaani. Hänellä oli sokeriliokset valmiina, mutta hän antoikin ne sitten vain minulle, ja sanoi että niitä voi käyttää jos vauvalle aikoo tehdä jotain mikä voi olla kivuliasta.

Kyllä ne sen verinäytteen kaikilta ottaa, saadaan kattava tutkimustulos, kysely on pelkkä pakollinen muodollisuus.

Kun lääkäri oli tutkinut vauvan ja sanonut kaiken olevan hyvin, kysyin hoitajalta milloin voimme lähteä kotiin. Hän sanoi että vauvan puolesta milloin vain. Tuli hölmö olo, koska vaikka olinkin rasittunut ja tarvitsin apua, niin sairaalassa oleminen rasitti entisestään. Olisi todella hienoa, jos äidillä on omassa kodissaan käytettävissään joku läheinen ihminen, joka auttaa silloin kun äiti sitä kaipaa.

Meillä sairaalassa on ihan liian vähän tilaa ja itse kun synnytin kuulemma sellaiseen ruuhka-aikaan niin äitejä oli majoitettu käytäville ja suihkuihinkin. Onneksi itse pääsin huoneeseen (kolme henkeä, keskimmäinen vuode). Viereinen äiti oli onneksi mukava ja meillä riitti juttua, toisella puolella oli todella pahanhajuinen virolainen nainen joka ei sanonut sanaakaan koko aikana (siis oikeesti ei ole tarkoitus olla rasistinen tai muuuta mutta aina huoneeseen tullessa tuli niin vahva hien ja virtsan haju että teki pahaa). Verta tosiaan tulee aika paljon ja oltiin vauvan kanssa molemmat vaipoissa :D Äideillä oli hyvin erilaisia tuntemuksia kivun suhteen. Itse pystyin hädin tuskin kävelemään ja istuminen muualla kun sängyssä oli mahdottomuus kun taas vieressä oleva äiti ei näyttänyt tuntevan enää mitään erityistä. Vessassa käynti oli ihan kauheeta ja pelkäsin yli kaiken pyyhkimistä, siispä huuhtelin aina vaan pidesuihkulla ettei tikit repeäisi. En oikeen tykännyt sairaalassa olosta mutta silti en olisi halunnut lähtä kotiin kun sielä kuitenkin on aina apu lähellä jos jotain sattuu. Kotoa sitten soittelin jatkuvasti sairaalalle että onkos tämä ok ja mitäs nyt kun.. :D

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:43"]

Olen usean lapsen äiti ja oon voinu aina fyysisesi tosi hyvin ja toipunut nopeasti synnytyksistä (jo sairaalassa kävelly reippaasti jne.) MUTTA se henkinen puoli... Oon kaivannu tosi paljon kotiin! Varsinkin illat ja yöt ovat järkyttäviä ja ahdistavia sairaalassa eikä vaan siksi, että oma vauva ja naapurin vauva herättävät. Vaan siksi, että se koti-ikävä on jotain hirveetä!

[/quote]

Täällä ihan sama juttu!

Fyysisesti kaikki oli mainiosti, varsinkin esikoisen jälkeen, toinen tuli sectiolla ja silloin käveleminen/sängystä nouseminen oli alkuun todella hankalaa!

Mutta se koti-ikävä oli ihan mieletön! ihan tippa linsissä vähän väliä eikä tilannetta helpottanut se etten kummankaan kohdalla saanut sairaalassa nukuttua hyvin, ne sängyt kun ovat niin hirrrveen mukavat, joten se väsymyskin vaikutti siihen että itku oli herkässä!

Kuopuksen kohdalla, kun tuli kätilön kanssa puheeksi kotiuttaminen, melkeimpä siltä seisomalta olin lähdössä pakkaamaan, kunnes kätilö kysyi olenko käynyt isommalla hädällä, se on edellytys kotiuttamiselle... enpä ollut käyny ja se oli kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja taisi kätilö huomata, että silmäni alkoivat kostua ja purin hammasta yhteen etten purskahtaisi itkuun... Niimpä hän toi mulle hetken päästä peräruiskeen! :D

Mitä kummaa teit sairaalassa? Yleensä sinne saa mennä vain lapsen isä ja sisarukset.

Melko tylsäähän siellä oli mutta aika meni vauvaan tutustuessa kivasti, tuntui kyllä että päivän kohokohta oli kuunnella ruokakärryjen lähestyvää kolinaa :D

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:22"]

Kerro oma kokemuksesi, minua lapsettomana kiinnostaisi.

Kävin pari päivää sitten ystäväni luona sairaalassa jolla oli alle päivän ikäinen vauva, olin ihan hämmentynyt kaikesta.. Ystäväni ainakin oli erittäin väsynyt eikä jaksanut edes puhua, aika meni siinä että vauva oli paidan sisällä ja sitä yritettiin saada syömään. Isot vaipat jalassa ja verta vaan vuotaa. Ei tässä siis ole mitään outoa tai pahaa, haluaisin vain tietää miten erilaista kullakin voi synnytyksen jälkeen olla :-) Olo, kivut, mitä teit, oliko vauva sun luona kokoajan? Jne.

[/quote]

Minä en ollut yhtään väsynyt. Jotkut hormonit piti päinvastoin mut virkeänä vaikka molemmat lapset on syntyneet yöaikaan.

Yksityishuone olisi ollut ihan jees!

Esikoisen syntymä oli niiin ihanaa. Oli perhehuone. Täydellinen voittajaolo. Jotenkin ei haitannut yhtään se, että verta tuli ja vaippoja oli pidettävä. Se jotenkin kuului asiaan. Olin kyllä hyvävointinen, vaikka menetin paljon verta ja sain punasoluja.

Ripsiväriä laitoin varmasti seuraavana aamuna, samoin omat vaatteet oli mukana. Imetyspaita ja verkkarit ja omat kengät. Ihanaa oli käydä syömässä yhteisessä tilassa. Ja en kyllä todellakaan kaivannut mitään seuraa muista äideistä. Mutta, koska meillä oli perhehuone oli mies koko ajan mukana, sen 3 yötä. Kerran taisi käydä kotona. Ei ollut yhtään tylsää, sai vain keskittyä siihen ihanaan vauvaan. Ja oli ihanaa, kun kävi paljon vieraita, jotka mahtuivat hyvin yli 20m2 huoneeseeni.

Kolmas synnytys meni sekin hyvin, fyysisesti vielä paremmin kuin ekat. Ei vuotoa tms. Olin yhdessä toisen äidin kanssa samassa huoneessa. Ja oli tosi tylsää. Ja pieni pettymys siitä, kun ei enää tullut sitä samaa euforiaa kuin aiemmin. Ruoka tuotiin omaan huoneeseen. Ei ollut mitään tekemistä, eikä vieraita oikein käynyt.

Sairaalassa olo on ihan ok, kunhan siellä saa nukkua riittävästi. Vauvaa syötellään, hoidetaan ja sitten yritetään saada nukkumaan. Aina ei onnistu ihan heti. Yöaikaan olen vienyt itkevän vauvan toisaalle ettei häiritä naapureita.

Olen ollut synnytysteni jälkeen pirteä ja hyväkuntoinen, paitsi viimeisellä kerralla. Syy ei ollut synnyksessä vaan juntissa, jonka sain huonekaveriksi vuorokausi myöhemmin.

Nainen lässytti taukoamatta vauvallensa, mies asui huoneessa ympäri vuorokauden ja sukulaiset ramppasivat hölöttämässä. Olin vielä siinä ensimmäisessä sängyssä, niin tosi kiva kun vielä naapurin junttisukulaisten seurue marssi huoneeseen tuijottaen minua, mutta kukaan ei voinut edes sanoa "hei" tms. Eikä tietenkään naapuri voinut viedä sukuansa yleisiin tiloihin, vaan sinne vaan huoneeseen hölöttämään turhanpäiväisyyksiä. Vieraita ravasi jatkuvasti. Kiitti vitusti. Olin aivan lopussa ja väsynyt. Meinasin jo itse hakeutua taukohuoneeseen nukkumaan.

Ensi kerralla jos tulee jotain samanlaista vastaan, pitää ottaa puheeksi hoitajien kanssa. Tuolloin olin niin pöyristynyt ylitsevuotavasta törppöydestä, etten saanut suutani auki. Olisi pitänyt.

Minun vauvani syntyi keskosena kiireellisellä sektiolla. Hänet vietiin ambulanssilla eri sairaalaan teho-osastolle.

Itse jäin synnytyssairaalaan ja oli tosi kurjaa olla 3 päivää osastolla, jossa kaikilla muilla synnyttäneillä oli vauvat läsnä. Koin, että minua taas tuijotettiin sen takia, että olin synnyttänyt, mutta vauva puuttui. Olin lisäksi aika huonossa kunnossa, verenpaineet tosi alhaalla.

Kerran päivässä kävin toisessa sairaalassa katsomassa vauvaani. Hän oli hengityskoneessa, ja sain hänet ensimmäisen kerran syliini kun hän oli 5 vrk vanha.

Onneksi meillä on nykyään kaikki hyvin, tyttö on reipas ja kasvaa kovaa vauhtia.

Alkuajasta jäi kyllä traumat, kaikki kävi niin yllättäen ja nopeasti. Eipä olisi minua paha ruoka tai tympeät naapurit haitanneet, kunhan olisin vaan saanut olla vauvani kanssa. Monille se lienee itsestäänselvyys. Kannattaa tosiaan arvostaa sitä, jos synnytys menee hyvin ja vauva on täysiaikainen ja terve.