Onko kenenkään muun elämä ollut täysi pettymys?

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 23:43"]

Kiitos kovasti muiden tarinoista, on jotenkin kuitenkin lohduttavaa huomata, että en ole ainut. Kiitos. Olisi mahtavaa jos me haaveemme ja unelmamme menettäneet ja huonoa onnea kokeneet saisimme nyt jatkossa hieman onnea elämäämme!

ap

[/quote]

Tämä oli tosi kiva viesti, jo tästä sain hieman onnea. :) T. Sairas no: 38

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 23:46"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 23:43"]

Kiitos kovasti muiden tarinoista, on jotenkin kuitenkin lohduttavaa huomata, että en ole ainut. Kiitos. Olisi mahtavaa jos me haaveemme ja unelmamme menettäneet ja huonoa onnea kokeneet saisimme nyt jatkossa hieman onnea elämäämme!

ap

[/quote]

Tämä oli tosi kiva viesti, jo tästä sain hieman onnea. :) T. Sairas no: 38

[/quote]

:)

ap

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:13"]

Olen jo liki keski-ikäinen ja syntynyt onnettomien tähtien alla. Koko elämä on ollut taistelua ja toipumista. On ollut kaikenlaista väkivaltaa: seksuaalista, fyysistä, henkistä. Rakkautta en ole löytänyt haavoja paikkaamaan. Olen vain hyvin vähän voinut vaikuttaa omaan kohtalooni elämänlaatua parantavasti, kun on ulkopuolelta tullut turpaan ja lujaa. En ole (enää) tappamassa itseäni, mutta jotenkin sellainen fiilis, et menispä tää loppuaika nopeesti et sais hoidettua tämän elämän pois alta. Pääsis vaan pois täältä. Kun tietää miten onnekkaita ja onnelisia jotkut ihmiset ovat, pahatkin, niin se epäoikeudenmukaisuuden tunne on lamaannuttava. Enää en edes kuvittele, että löytäisin onnea tai että pienetkään unelmat toteutuisivat, vaikka kuinka taistelisin ja tekisin työtä sen eteen. Olen tosi pettynyt elämääni ja usein itken yksinäni, muille näytän hymynaamaa.

[/quote]

Älä näytä muille hymynaamaa, ole surullinen ja näytä pahaolosi. Sinulla on oikeus olla tunteinesi olemassa läheisille, kavereille ja tuttaville. Yllävät ihmiset haluavat auttaa ja saat heiltä voimia. Älä ole kiltteyden vanki. Tärkeintä on olla tästä eteenpäin hyvillä mielillä, välillä jopa onnellinen. Tuleviin hetkiin voit vaikuttaa, kenenkään kohtalo ei ole olla ikuinen taistelija :-)

Hyväksikäyttö jättää arvet. Arvet vaalenevat ja muistuttavat että selvisit. Oma kokemukseni on että romanttinen rakkaus ei paranna, mutta läheisten ja eläinten rakkaus eheyttää. Varmaan tiedätkin, että hyväksikäytön taustalla on tietynlainen käyttäytymismalli, jonka väkivallantekijät näkevät. Siitä on päästävä irti, jotta et päädy samanlaiseen suhteeseen uudestaan.

Epäoikeudenmukaisuus on kalvavaa, mutta en usko että kukaan paha ihminen voi olla onnellinen. Miten he voisivat tietää onnesta? Useimmille ihmisille onnellisuus on hyviä vuorovaikutussuhteita ja pieniä hetkiä. Onnen eteen ei sillä tavalla voi tehdä työtä tai taistella, pakottaa onnea tulemaan. Parisuhteen haussa epätoivoisuus näkyy, sen sijaan tyytyväisyys vetää hyviä ihmisiä puoleensa.

Sinulta on varmasti kuollut läheisiä ihmisiä. Mitä he sanoisivat sinulle tuonpuoleisesta? Millaisen elämän sinä haluaisit parhaalle ystävällesi, itsellesi?

Ei kannata jäädä yksin ajatuksineen ja kyynelten kanssa, jos mahdollista, käy kokeilemassa ratkaisukeskeistä terapiaa. Vähintäänkin saat kuuntelijan ja peilin omille ajatuksille.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:58"]

Jatkan vielä, yksi pääsi siihen asian ytimeen, mitä yritin hakea. Sydän on niin arvilla ja haavoilla, ollut koko ikäni.  Olen oikeasti ujo vieraita kohtaan, mulla menee oikeasti KAUAN, ennen kun pystyn luottamaan kehenkään (sen verta monta kertaa elämässä tullut puukosta selkään, että harkitsen pitkään ja hartaasti kelle avaan sydäntäni ja näitä henkilöitä ei ole montaa).

Tuo mies oli sellainen, johon pystyin luottamaan jostain syystä heti (mikä olikin sitten suuuuuuuuri virhe, jota en tee kyllä enää uudestaan. Se on varmaa se! Eiköhän se ole jo tullut kantapään kautta opittua liian monta kertaa) ja meillä oikeasti synkkasi. Tuo kehui kuinka kaunis olen ja kuinka haluaa olla kanssani jne. Vittu mitä paskaa.

Ja sekin vaikeuttaa asiaa, että vihaan ihmisjoukkoja, esim. känniset (vieraat) porukat saa mut ahdistumaan ja senpä takia en hirveemmin käy esim. baareissa (ja oonhan mä kyllä melkeinpä absolutisti, ei sen puoleen :D).

Onhan moni mulle vittullaikseen sanonut, että ei ne miehet perkele kotiin tuu, sun pitää mennä jonneen. Tämänkin tyypin tapasin koirapuistossa :D

[/quote]

Oho, mulle on käynyt aivan kuin sinullekin ja asia on vielä aika tuore, viime talven ja kevään mittainen. Samat ongelmat luottamisessa jne. (Siksi näinkin, mikä tilanteesi on henkisine havoineen, minulla sama) Ja mun onnettomuus oli se, että yksi mies alkoi hiukan hakkailla mulle sellaisella psyykkisen toipumisen ryhmässä kurssilla, jolla olimme. Siellä olin luonnollisesti vähemmän varautunut ja alemmalla muurilla liikkeellä kuin normaalisti, enkä todellakaan odottanut kenenkään tyhjänpäiten siellä ketään hakkailevan, vaan kun mies halusi osoittaa minun olevan hänelle tärkeä otin sen vastaan "ihanana lahjana" ja uskalsin laittaa (onnellisena) tunteet peliin. Se oli eka kerta, kun mulla oli oikeasti tunteita mukana, yleensä valitsin minua ei-niin-kiinnostavia miehiä vain järjellä, jotta kuitenkin saan edes jonkun. 

Niin sitten mulle käy ihan samoin kuin sulle, mies ei oikeasti haluakaan mitään. Sain elämäni hirveimmät sydänsurut. Silti en osaa olla miehelle edes vihainen, koska hänen tilanteensa vielä pahempi kuin minun; nyt 45v. eikä seurustellut kuin yhden lyhyen kerran. Haluaisi kuulemma parisuhteen, mutta kenen lie kuvittelee siihen vierelleen tuleva, Claudia Shifferin, vai? Mies itse on sellainen resuinen shamaani.

20

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 23:59"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:13"]

Olen jo liki keski-ikäinen ja syntynyt onnettomien tähtien alla. Koko elämä on ollut taistelua ja toipumista. On ollut kaikenlaista väkivaltaa: seksuaalista, fyysistä, henkistä. Rakkautta en ole löytänyt haavoja paikkaamaan. Olen vain hyvin vähän voinut vaikuttaa omaan kohtalooni elämänlaatua parantavasti, kun on ulkopuolelta tullut turpaan ja lujaa. En ole (enää) tappamassa itseäni, mutta jotenkin sellainen fiilis, et menispä tää loppuaika nopeesti et sais hoidettua tämän elämän pois alta. Pääsis vaan pois täältä. Kun tietää miten onnekkaita ja onnelisia jotkut ihmiset ovat, pahatkin, niin se epäoikeudenmukaisuuden tunne on lamaannuttava. Enää en edes kuvittele, että löytäisin onnea tai että pienetkään unelmat toteutuisivat, vaikka kuinka taistelisin ja tekisin työtä sen eteen. Olen tosi pettynyt elämääni ja usein itken yksinäni, muille näytän hymynaamaa.

[/quote]

Älä näytä muille hymynaamaa, ole surullinen ja näytä pahaolosi. Sinulla on oikeus olla tunteinesi olemassa läheisille, kavereille ja tuttaville. Yllävät ihmiset haluavat auttaa ja saat heiltä voimia. Älä ole kiltteyden vanki. Tärkeintä on olla tästä eteenpäin hyvillä mielillä, välillä jopa onnellinen. Tuleviin hetkiin voit vaikuttaa, kenenkään kohtalo ei ole olla ikuinen taistelija :-)

Epäoikeudenmukaisuus on kalvavaa, mutta en usko että kukaan paha ihminen voi olla onnellinen. Miten he voisivat tietää onnesta? Useimmille ihmisille onnellisuus on hyviä vuorovaikutussuhteita ja pieniä hetkiä. Onnen eteen ei sillä tavalla voi tehdä työtä tai taistella, pakottaa onnea tulemaan. Parisuhteen haussa epätoivoisuus näkyy, sen sijaan tyytyväisyys vetää hyviä ihmisiä puoleensa.

Sinulta on varmasti kuollut läheisiä ihmisiä. Mitä he sanoisivat sinulle tuonpuoleisesta? Millaisen elämän sinä haluaisit parhaalle ystävällesi, itsellesi?

Ei kannata jäädä yksin ajatuksineen ja kyynelten kanssa, jos mahdollista, käy kokeilemassa ratkaisukeskeistä terapiaa. Vähintäänkin saat kuuntelijan ja peilin omille ajatuksille.

[/quote]

Kipuilen juuri tämän asian kanssa nyt, vaikka en olekaan se ketä linasit. Minunkin varmaan pitäisi näyttää paha mieleni muille, mutta miten se tehdään niin, ettei kuule kertaakaan: "Mitä mä olen sulle tehnyt, että olet noin myrtynyt?" Tai niin, ettei ihmiset jätä minua yksin, koska minussa ei ole tippaakaan iloa? Kuka uusi ihminen haluaisi mitään minusta, jos möllötän surullisena ja näytän jopa vihan tunteeni? Osaan olla vihainen erittäin epärakentavasti, tai ainakin siltä tuntuu. Vihani on varmaan niiden toisten syytä, kuinka olla niin, ettei se muka ole heidän vikansa? Koska jos he olisivat kivoja niin tarttisko mun olla vihainen? 

Itse kyllä tiedän, että vihani on kauempaa perua, mutta muut eivät tiedä. Tuntuu, ettei se heitä kiinnosta, he näkevät vain, että olen vihainen. Tai surullinen. Pakkohan se on pitää sisällään, kun olen vain "ilkeä tai muista välittämätön ihminen", jos heille sen näytän! Jos sanoisin toisille, ettei vihaisuuteni johdu heistä, niin tavallaan se ei ole totta, olen vihainen jokaiselle joka ei auta. Ja jos koitan ajatella, että en ole vihainen heille, niin ainakin jos sanon, että ei tämä teistä johdu, niin en ilmeisesti osaa peittää sitä, koska minusta ainakin tuntuu, että minua katsotaan kuin outoa eikä kukaan halua ainakaan tukea.

Eli miten saan ihmiset muka kiinnostumaan minun pahasta olostani? Ja auttamaan?

On meitä saman ongelman kanssa painivia.
Minä jaksoin unelmoida pitkään.

Jo lapsena unelmoin siitä, että minä kasvaisin vähän isommaksi ja silloin kaikki olisi paremmin. Todistin väkivaltaa, ja yritin suojella uhria, enkä onnistunut siinä, se oli kai ensimmäinen epäonnistumisen kokemus. Mutta aina jaksoin ajatella, että vähän vanhempana ymmärrän paremmin ja jaksan enemmän olla.
En kuitenkaan jaksanut ja yritin itsemurhaa juuri ennen kouluikää. Elämällä ei ollut vain mitään hyvää tarjottavaa minulle ja olin aivan loppu. Kuitenkin elättelin toivetta siitä, että kun olen aikuinen, niin jaksan elää ja ymmärrän asioita paremmin, olen onnellinen jne.

Vuodet oli kuitenkin pimeitä, ainoa toivoni oli paremmasta tulevaisuudesta, että kun jaksan elää vielä, niin olen vielä joskus onnellinen.

Kasvoin, päädyin itse väkivallan uhriksi, useiksi vuosiksi. Päivittäistä pahoinpitelyä, taponyrityksiä, raiskauksia, henkistä väkivaltaa. Opin ettei minusta ole mihinkään, että olen syyllinen kaikkeen, etten koskaan onnistu missään, että olen turha ihminen, että minun sietäisi kuolla. En koennut ansaitsevani elämää, en osannut lähteä, olin vankina omassa kodissani, omassa mielessäni. Mutta silti uskoin vielä siihen, että kun olen vähän vanhempi elämä vielä muuttuu.

Yritin opiskella, mutta ei siitä tullut mitään. Olin liian väsynyt elämään, olin oppinut liiaksi sen, ettei minusta ole mihinkään. Kukaan ei koskaan ollut sanonut, että minä olisin hyvä tai hieno ihminen. Olin aina vain se roskakori, se epäonnistuja, se josta ei voi olla ylpeä. Vaikka tein mitä, vaikka koko elämäni yritin miellyttää, tehdä kaikkeni, olla paras, olla hyvä kaikessa, suorittaa ja suorittaa niin silti minä olin epäonnistuja. Aina nähtiin vain se missä minä epäonnistuin, ne asiat jotka tein hyvin, olisin voinut tehdä paremminkin.

Aikuistuin, sain lapsia. Usko onneen ja elämään rapistui. Ei tullut parempaa huomista, en vain jaksanut enää yrittää olla se paras. Unohdin oman elämäni.
Minusta tuli vain äiti. Annan lapsilleni 100%kaikkeni, ainoa syy miksi elän, on se, että toivon, että lapseni saa paremmat lähtökohdat, että he voisivat olla joskus onnellisia. Että he kokisivat elämässä nautintoa ja hyvää.
Mutta pelkään, etten osaa. Tunnen riittämättömyyttä. En pysty olemaan täydellinen, vieläkään. En pysty koskaan yltämään siihen rimaan, joka on asetettu, ja jonka asetin itselleni.
Ja sitten yksi lapsistani kuoli.
Se lopulta mursi sen pienenkin toivenrippeen elämästäni.
Suru mursi kehoni. Sairastuin vakavasti.

Nyt istun tässä, enkä tiedä mitä enää tekisin. Pelkään huomista, pelkään eilistä ja tätä päivää. Olen 30 ikäinen, minulla ei ole ammattia, minä en ole tehnyt koskaan töitä, olen yhteiskunnan riesa, se ihminen joka ei koskaan tule olemaan tuottava. Olen pettynyt. Vielä tänäkin päivänä muistan päässäni sen pienen tytön mietteen:"sitten kun minä olen aikuinen".
Ja koen pettäneeni sen pienen tytön.

Onpas täällä surullisia tarinoita!

Toivon ap:lle ja teille muillekin kaikkea hyvää! ❤️

aika monissa viesteissä (poislukien he jotka ovat ammattiavun tarpeessa) näkyy se ongelma rivien välissä aika suoraan.

esim sinä joka sanoit ettet usko löytäväsi miestä perheen perustamiseen. Jos jo valmiiksi asenteesi on tuo niin vaikea varmaan huomata sitä lähijunassa sinulle usein hymyilevää miestä tai muita mahdollisuuksia.

on totta että ihan kaikki ei ole mahdollista, mutta silloin kannattaa miettiä mikä sen haaveen olennainen ydin on. Jos haaveilee suurperheestä, muttei voi saada lapsia, voi koti täyttyä pikkujalkojen tepastelusta esim sijaisperheenä toimimisen muodossa.

tai te jotka olette heittäneet pyyhkeen kehään koska alallanne on vaikea työllistyä! Muistakaa että vaikka suhdanteet sanovat mitä, niin olette kuitenkin vain yksi ihminen ja teille riittää se yksi aukeava unelmien työpaikka. se ei ole mahdoton tavoite, mutta se vaatii sen että olette aktiivisia ja selaatte niitä lehtiä, ettette missaa sitä teille sopivaa paikkaa kun se tarjolle tulee.

pyydän, haaveilkaa ja uskokaa tulevaisuuteen koska vain se auttaa teitä löytämään ja ennenkaikkea huomaamaan mahdollisuuksia jotka tuovat onnen. Ihminen joka ei usko on tilaisuuksilleen sokea.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:08"]Elämästä osaa nauttia vasta sitten kun on tarpeeksi menettänyt.

[/quote]

Väärin. Minä nautin elämästäni, vaikka ja koska olen saanut kaiken haluamani ja vielä enemmänkin. Oikeastaan koko aikuisikäni on sujunut todella hyvin, ja hyvä tuurikin on osunut kohdalle. En nauttisi yhtään enempää, jos nyt kokisin menetyksen. Sellainen harmittaisi vain.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:51"]En usko, että esim. viidessäkään vuodessa tapaan ketään, jonka kanssa oikeasti haluaisin elää ja asua. Sinänsä eihän 32 ole ikäloppu (ellei kysytä kummipojalta..) ja kyllähän mulla on mahdollisuus tulla raskaaksi vielä esim. nelikymppisenä (äitini vaihdevuodet alkoivat suht myöhään ja vissiin mumminkin, en ole varma) eli sinänsä ei ole kiire.

Mutta ärsyttää vaan, kun koko suku tai no, okei.. Pelkästään eno ja sukulaismammat hönkii niskaan, että JOKO sillä PirkkoMarjatalla nyt on jo sussu????? JOKO??? (AI EI??? No johan se on jo vanhapiika!).

Mutta mulla on oikeasti rankka menneisyys (mm. paha koulukiusaamishelvetti takana + lapsena saanut rakkautta oikeastaan keltään ja mummilta sai kuulla solvauksia mm. ulkonäöstä ja esim. siitä, ettei kukaan nyt noin läskiä tyttöä huoli (jooooo.. Teininä painoin painavimmillaan 99 kiloa, lukiossa aloin sitten laihtumaan).

Ehkä mulla on vieläkin mummin sanat takaraivossa, että tuskinpa kukaan mua huolii, kun olen paska ja ruma (kaikki kyllä väittää, että olen hoikka, painan nyt n. 63 kiloa, mutta peilistä kyllä katsoo kaikkea muuta kuin hoikka ihminen...).

[/quote]

Missä päin asut? Tietäisin sulle oikeanlaisen miehen :)

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:18"]

Mitä te oikein olette vailla? Että joku tulee ja järjestää teidän asiat?

[/quote]

Samaa ihmettelen....? Makaisitte vaan sohvalla ja elämä kannettaisiin valmiina syliin, sitäkö haluatte?? Kenelläköhän on 100% unelmien elämä? Mä voin ainakin olla tyytyväinen siihen että olen tästä elämästäni tehnyt mahdollisuuksien mukaan parhaan mahdollisen vaikka mattoa vedetään alta jatkuvasti jostain suunnasta. Silti olen saanut tavattoman paljon.

- halusin sisustusarkkitehdiksi jo 70 luvulla - tuli merkonomi ja toimistorotta

- halusin rakastavan ja arvostavan miehen - sain lapsille hyvän isän, kunnollisen miehen mutta en rakkautta enkä arvostusta.

- avioero on tietenkin aina pettymys (mutta myös helpotus), yh aika nollilta lähtiessä aika raskasta 3 lapsen kanssa. Mutta me nautittiin elämästä:D

- menetin myös suuren rakkauteni väärinkäsityksen takia, kumpikaan ei koskaan pääse irti menneestä täysin

- menetin vanhempani vaikka toivoin että he olisivat meidän elämässä pitkään

- löysin ihanan miehen jonka kanssa perustin uusperheen - toivoin suunnatonta intohimoa, sain tasaista turvallista rakkautta ja arvostusta joka kestää varmaan ikuisesti

- sain 4 keskenmenoa mutta vain 1 yhteisen lapsen perheeseemme, toivoin kahta

- haaveilin tietyn alan töistä - sain upeita työpaikkoja mutta vain 1 unelmien työpaikan. Harmi että firma oli sellainen etten pitänyt sen toimintatavoista ja lähdin 2 vuoden jälkeen.

- lopultakin taloudellinen tilanne näytti helpottavan - kummankin palkat oli jo kohtuullisella tasolla ja ajattelimme että voimme alkaa nauttimaan elämästä. Kunnes sairastuin vakavasti. En saa sairaslomaa joten oli jäätävä pois töistä omalla kustannuksella - ja taas eletään kädestä suuhun.

Silti mun elämä on hyvä - on ihana puoliso, ihanat terveet ja elämässään menestyneet lapset, kaunis tilava talo, iso puutarha,  ruokaa joka päivä pöydässä ja ystäviä jakamassa sitä, matkojakin joskus, muutama kivuton päivä vuodessa ja rauha menneisyydenkin menetysten kanssa.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:27"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:09"]

On ollut huonoina hetkinä oma elämä täysi pettymys.Haaveilin urasta, ei tullut, kolme tutkintoa kilpailukykyisiltä aloilta, lapsia ei ole, mies ei tue henkisesti, paljon sairautta (osa ei parane vaan näillä mennään), rahaton ym.

Jouduin toteamaan että paremmin silti menee kuin esim. kaverilla joka teki itsemurhan sadistimiehensä takia. Hänen elämänsä 7 vuotta nöyryytystä, häpeää ja kidustusta.

Kaverin kuoleman jälkeen olen keskittynyt nauttimaan elämästä ilman rajoja, niin että olen onnellinen. Periaatteet maksaa ja jos jumittaa liikaa menneisyyteen, ei näe mahdollisuuksia. Unelmat pitää päivittää ja pelata omilla korteilla.

Kaksi kivaa lasta, pelleilet ja laulat niiden kanssa. Katselet muita miehiä tai kehut omaa miestä ja kiedot pikkusormen ympärille. Vatsanahka kuosiin leikkaamalla, turha sitä on pelätä. Arvaa onko ikävä joutua terveydellisistä syistä leikattavaksi, ennemmin menen ulkonäköä kohentamaan. Kaikkeen tottuun ja arvet vaalenee, ajattele pitkällä tähtäimellä.

Välillä masentaa, liikunta auttaa. Tee jotain erilaista. Päivät kuluvat ja sinulle on moni asia vielä mahdollista. Vesimelonia poskee ja iltakävelylle :-)

[/quote]

Pidin erityisesti kohdasta: Unelmat pitää päivittää ja pelata omilla korteilla.

En ole ajatellut missään vaiheessa sitä, että minun pitäisi pelata omilla korteillani. Niillä mitkä minulle on jaettu, eikä harmitella sitä, että en saanut koko pakkaa.

Kiitos

ap

[/quote]

Hyvä että ymmärsit elämän yhden perusasian - tilanteet ja haaveet muuttuu ja sinä ihmisenä myös. Jos joka päivä haaveilee 100 asiasta ja vie yhden huomiseen niin on jo lähempänä sen saavuttamista:)

52 (kait)

[quote author="Vierailija" time="18.06.2014 klo 09:14"][quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:18"]

Mitä te oikein olette vailla? Että joku tulee ja järjestää teidän asiat?

[/quote]

Samaa ihmettelen....? Makaisitte vaan sohvalla ja elämä kannettaisiin valmiina syliin, sitäkö haluatte?? Kenelläköhän on 100% unelmien elämä?

[/quote]

Ongelmat ei ole suhteutettavissa ihmisen jaksamiseen ja kykyyn nousta suosta. Joillakin on kyky taistella pidempään, joillakin Se on vähäisempi.

Luulen, että monia elämään pettyneitä yhdistää se, että ei osata olla tyytyväisiä itseensä ja saavutuksiinsa. Ollaan ehkä aina oltu moitteen keskellä ja itsetunto on huono. Siitä tulee helposti pettynyt olo, kun ei ikinä tunnu saavuttavan unelmiaan, vaan kokee jokainen kerta pettymyksen.

Minä en usko, että kukaan tässä ketjussa odottaa, että joku tulisi tekemään asiat valmiiksi, vaan he toivovat vertaistukea, ehkä tilaisuuden edes sanoa se ääneen:"olen pettynyt elämääni". Vaikka asiat näennäisesti olisi hyvin, niin se aina riitä hyvään elämänlaatuun, vaan kulissielämään.

Vaati rohkeutta sanoa se, erityisesti, jos elämäntilanne muiden silmissä näyttää hyvältä ja helposti leimataan turhasta valittajaksi jne.

Mutta jokaisella meillä olisi oikeus olla onnellinen, jokaisella meillä kuuluisi olla oikeus tyydyttävään ja hyvään elämään.

Eihän se tarkoita, että jos sanoo olevansa pettynyt, että he sanoisivat että elämä on ihan sietämätöntä ja kaikki asiat on huonosti. Monellahan asiat on näennäisen hyvin, mutta jos ei itse koe tyytyväisyyttä elämään, on se vain puolittaista elämää.

ja kun pitkään pettymyksestä kärsii, tulee yleensä sokeaksi ratkaisuille, ei näe enää ulospääsyä ja lannistuu.

Silloin juuri tarvitsee vertaistukea ja tsemppiä, ulkopuolisen sanoja ja ratkaisuja, joita ei itse enää näe. Uskon siihen, ettei ole ainoa epäonnistuja, ja on vielä mahdollisuus muuttua, usko siihen, että on hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin on.

Yleensä tässä tilanteessa moittivat ihmiset eivät ole kokeneet sitä tuskaa ja pimeyttä, pettymyksen tietä, tai ovat itse niin katkeroituneita, etteivät voi syödä enää toiselle apua. Tai eivät vain ymmärrä, osaa ajatella asioita toisen näkökulmasta.

Tämän ketjun jäsenille haluan sanoa. Te olette hyviä ja hienoja ihmisiä, nekin, jotka eivät koe saavuttaneensa mitään. Silti te olette savuttaneet paljon, te olette jaksaneet pettymysten läpi, te olette siinä ja sanotte ääneen, että olen pettynyt.

Eläkää itsellenne, unohtakaa hetkeksi se, mitä teidän pitäisi tehdä ja ajatelkaa mitä te haluaisitte tehdä. Unelmoikaa, vaikka unelmat murskattaisiin. Jaksakaa aina päivä eteenpäin pettymyksistä huolimatta, nauttikaa reilusti siitä mikä on hyvin.

Kaikki on vielä mahdollista.

Kaikista suurin tuska tulee kun ei enää toivo, ei enää unelmoi, elkää antako niin tapahtua, pitäkää kiinni unelmista, uskokaa parempaan.

t.47

Vähän sivupolulle: Facebook ei ole yhtä kuin ihmisen elämä, se on enemmänkin CV. Ihan toista tarinaa voi tulla, jos näkee kasvokkain. Itsekin olen elämässä pettynyt ja huomaan luistavani sosiaalisista tilanteista, mutta ymmärrän järjen tasolla, että ihmisiä, esim. vanhoja ystäviä ja tuttavia kannattaa tavata, vaikka sisällä päätään nostaisi katauden kalvava pistos.

Elämä on. Ehkei olisi alunperinkään pitänyt uskoa kaikkia naistenlehtiä ja romaaneja ja kuvitella olevansa oman onnensa seppä ja voivansa vaikuttaa asioihin ja muuta sellaista diipadaapaa.

Jaa täällä taas alapeukutetaan koska kirjoitit että olet kaunis. Mitä pahaa on myöntää että on kaunis, jos sen peilistäkin itse jo näkee?

Vai mille tässä alapeukutetaan? PAKKO olla iloinen kun on kaksi lastakin?

mITEN VASTOINKÄYMISET käsittelee, jos niitä kerääntyy liiana lyhyessä ajassa liian monta? Koen ihan hirveän suurta turhautumista, surua ja pettymystä, kun mulle tulee jatkuvasti viestejä, kuten: kiitos kiinnostuksestasi, mutta valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. toivomme sinulla mukavaa loppuvuotta. että toi rikkoo mun omakuvaani. Ymnmärtäisin paremmin, jos viesteissä olisi joku perustelu, vaan ei. en kyllä enää ikinä hae töitä, enkä opiskelupaikkaa, koska mua ei valita siihen kuitenkaan. Otan pettymykset tämän viikon osalta niin raskaasti, että vatsaan sattuu, eikä ruoka maistu, paitsi vanukkaat ja virvoitusjuomat. eiks kukaan pitä mun puolia, kun kaikki työnantajat ja opiskelupaikat ovat olleet mua kohtaan ihan kohtuuttoman ankaria. en jaksa tätä enää. Onks lukijoissa ketään, joka vois auttaa?

on tosi, tosi paha olla. Mikään ei onnistu. Miks mua rangaistaan vanhempien mokista?

Tulee kyllä tosi kurja adventin aika. en enää ikinä hae mistään töitä. kun ei tärppää kuitenkaan. Suomi on opettanut mulle sen, etten ole mitään, eikä musta koskaan tulekaan mitään. Kurjaa nyhjätä aina vaan kotona. eiks ihmistä pitäis nostaa, eikä leimata alas? koko loppuelämäni on pilalla, vaan sen takia, että kerran ärähdin Helpassa, etten tee. jotain. on niin paha olla, ettei ruokakaan maistu, paitsi vanukkaat.

Vierailija kirjoitti:

Olen yllättävän hyvillä mielin, siihen nähden, että koko tämän hetkinen elämäni on suuri pettymys, eikä vastaa yhtään sitä elämää mistä olin haaveillut. Onko kenelläkään muulla asiat näin?

Minulla oli selviä tärkeitä ajatuksia elämästäni jo lapsesta asti. Yksi suurimmista haaveistani oli iso perhe. Tietysti tiesin, että kaikki eivät saa biologisia lapsia ja olin varautunut myös adoptoimaan lapsia. Jokatapauksessa ISO PERHE. No kuinkas kävikään, minulla on kaksi lasta. Sain sentään lapsia, mutta ei tämä tunnu siltä mitä minä halusin.

Uran suhteen en ole ollut kranttu. Olen aina ajatelllut, että kunhan tykkäisin työstä mitä teen. Palkallakaan ei niin väliä. olenkin opiskellut itselleni usean mielenkiintoisen ammatin. Kaikki mahdollisuudet unelmien työpaikkaankin on ollut olemassa, mutta tajuttoman huonon mäihän takia menetin kaikki ne mahdollisuuteni jokaisella alalla. (en tätä nyt jaksa selventää enempää)

Parisuhde sitten taas, löysin kyllä miehen jota olen rakastanut jo 20 vuotta ja meillä on ollut mitä täydellisin suhde, mutta hänkään ei enää vastaa unelmien miestäni. On epäluotettava, ei osallistu perheen arkeen ja on kärttyinen koko ajan. On muuttunut täysin niistä ajoista kun kaikki oli vielä hyvin. Joten on pakko myöntää, että parisuhteenikaan ei ole lähellekään sitä mitä haluaisin sen olevan, vaikka miestäni yhä rakastankin.

Mitä vielä.. useat keskenmenot eli raskaudet ovat pilanneet kroppani. Ja kaikki turhaan kun vauvoja ei ole kuitenkaan tullut kuin se kaksi. (myöhäisiä keskenmenoja 3). Olen ollut aina kaunis ja kiva vartaloinen, mutta nyt mahanahkani on pilalla. En halua lähteä hyödyntämään kauneuskirurgiaakaan missään nimessä, eli näillä mennään.

En oikeastaan keksi mitää osa-aluetta elämässäni missä unelmani olisivat toteutuneet. Ymmärrän kyllä, että harvallapa ne toteutuvat, mutta eiköhän edes joku asia elämässä mene miten on toivonut menevän. 

Olenko ainoa?

Kiittämätön ap. Olet saanut kaiken mitä olet halunnut, joka osa-alueella. Sitten valitat. Uskomatonta.

Vierailija kirjoitti:

Nyt kyllä kalskahti omaan korvaan vähän valittamiselta. Sinulla on kaksi (oletan että tervettä) lasta, mies, ei sairauksia, (oletan) että talous kunnossa ja rivien välistä luettuna ainakin ok työ. Tuossa on kuule jo niin hyvä pohja elämälle että ei muuta kuin otat itseäsi niskasta kiinni ja teet asioille jotain jos haluat niitä muuttaa/tavoitella unelmiasi. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Ja kai ymmärrät että se on oikeasti aika pitkälti sinusta itsestäsi kiinni millaiseksi se elämäsi rakentuu? Elämä potkii välillä kaikkia päähän mutta yleensä sieltä aina noustaan ja rakennetaan toiveet, unelmat ja tavoitteet uusiksi. Ei niihin vanhoihin, menetettyihin tilaisuuksiin kannata jäädä roikkumaan.

Miksi ei saa valittaa?

En ole ap, mutta minusta elämä tuottaa niin paljon pettymyksiä, että johan on piru, jos ei edes valittaa saa!

Kehukaa te positiiviset vaan keskenänne, miten ihanaa teillä on ja antakaa meidän negatiivisten valittaa. Meillä on siihen oikeus.