Lue keskustelun säännöt.
Onko kenenkään muun elämä ollut täysi pettymys?
17.06.2014 |
Olen yllättävän hyvillä mielin, siihen nähden, että koko tämän hetkinen elämäni on suuri pettymys, eikä vastaa yhtään sitä elämää mistä olin haaveillut. Onko kenelläkään muulla asiat näin?
Minulla oli selviä tärkeitä ajatuksia elämästäni jo lapsesta asti. Yksi suurimmista haaveistani oli iso perhe. Tietysti tiesin, että kaikki eivät saa biologisia lapsia ja olin varautunut myös adoptoimaan lapsia. Jokatapauksessa ISO PERHE. No kuinkas kävikään, minulla on kaksi lasta. Sain sentään lapsia, mutta ei tämä tunnu siltä mitä minä halusin.
Uran suhteen en ole ollut kranttu. Olen aina ajatelllut, että kunhan tykkäisin työstä mitä teen. Palkallakaan ei niin väliä. olenkin opiskellut itselleni usean mielenkiintoisen ammatin. Kaikki mahdollisuudet unelmien työpaikkaankin on ollut olemassa, mutta tajuttoman huonon mäihän takia menetin kaikki ne mahdollisuuteni jokaisella alalla. (en tätä nyt jaksa selventää enempää)
Parisuhde sitten taas, löysin kyllä miehen jota olen rakastanut jo 20 vuotta ja meillä on ollut mitä täydellisin suhde, mutta hänkään ei enää vastaa unelmien miestäni. On epäluotettava, ei osallistu perheen arkeen ja on kärttyinen koko ajan. On muuttunut täysin niistä ajoista kun kaikki oli vielä hyvin. Joten on pakko myöntää, että parisuhteenikaan ei ole lähellekään sitä mitä haluaisin sen olevan, vaikka miestäni yhä rakastankin.
Mitä vielä.. useat keskenmenot eli raskaudet ovat pilanneet kroppani. Ja kaikki turhaan kun vauvoja ei ole kuitenkaan tullut kuin se kaksi. (myöhäisiä keskenmenoja 3). Olen ollut aina kaunis ja kiva vartaloinen, mutta nyt mahanahkani on pilalla. En halua lähteä hyödyntämään kauneuskirurgiaakaan missään nimessä, eli näillä mennään.
En oikeastaan keksi mitää osa-aluetta elämässäni missä unelmani olisivat toteutuneet. Ymmärrän kyllä, että harvallapa ne toteutuvat, mutta eiköhän edes joku asia elämässä mene miten on toivonut menevän.
Olenko ainoa?
Kommentit (63)
En ole koskaan haaveillut suuresta perheestä joten en osaa samaistua. Muuten kyllä elämä on mennyt selvitessä erilaisista vaikeuksista. Väliin mahtuu mukavia aikoja ja hukeítakin juttuja, mutta tietyin tasaisin väliajoin on ollut todella suuria vaikeuksia.
Sitä ajattelee, että miksi oi miksi minä juuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä, yksi pääsi siihen asian ytimeen, mitä yritin hakea. Sydän on niin arvilla ja haavoilla, ollut koko ikäni. Olen oikeasti ujo vieraita kohtaan, mulla menee oikeasti KAUAN, ennen kun pystyn luottamaan kehenkään (sen verta monta kertaa elämässä tullut puukosta selkään, että harkitsen pitkään ja hartaasti kelle avaan sydäntäni ja näitä henkilöitä ei ole montaa).
Tuo mies oli sellainen, johon pystyin luottamaan jostain syystä heti (mikä olikin sitten suuuuuuuuri virhe, jota en tee kyllä enää uudestaan. Se on varmaa se! Eiköhän se ole jo tullut kantapään kautta opittua liian monta kertaa) ja meillä oikeasti synkkasi. Tuo kehui kuinka kaunis olen ja kuinka haluaa olla kanssani jne. Vittu mitä paskaa.
Ja sekin vaikeuttaa asiaa, että vihaan ihmisjoukkoja, esim. känniset (vieraat) porukat saa mut ahdistumaan ja senpä takia en hirveemmin käy esim. baareissa (ja oonhan mä kyllä melkeinpä absolutisti, ei sen puoleen :D).
Onhan moni mulle vittullaikseen sanonut, että ei ne miehet perkele kotiin tuu, sun pitää mennä jonneen. Tämänkin tyypin tapasin koirapuistossa :D
Ei elämäni nyt ehkä ihan täysi pettymys ole, mutta useita pettymyksiä on kyllä tullut vastaan.
Rakastin elämääni kun olin vielä alle 24 vuotias. Asuin yksin omassa makuni mukaan remontoudussa asunnossa koirani kanssa. Oli vakityö kohtuuliksalla (varsinkin koulutukseen nähden. Olen siis amis). Terveys reilassa ja paaaljon ystäviä joiden kanssa kaikki vapaa-aikani kuluikin. Näin olisin halunnut elämääni jatkaa. Lapsia en ainakaan halunnut koskaan. No toisin kävi.
Nyt nuoruuden aikainen pahin painajaiseni on toteutumassa. Olen jäämässä yksinhuoltajaksi. Omasta tahdostani tosin. Mieheni on yksinkertaistettuna k*spo! Vakityö meni firman konkurssin mukana viemäriin. Alallani on melko tuulista tällä hetkellä joten määräaikaisuuksia lähitulevaisuudessa tiedossa. Ystävät ovat karisseet lapsen saamisen jälkeen yli puoleen. Ja viimeisenä vielä sairastuin parantumattomaan etenevään sairauteen joka vie minut todennäköisesti jossain vaiheessa aika heikkoon kuntoon.
Jee jee elämä on laiffii!
Elämästä osaa nauttia vasta sitten kun on tarpeeksi menettänyt. Mikä se tarpeeksi itse kullekin on? Itse olen ollut iloinen jokaisesta positiivisesta asiasta elämässäni, koska lähtökohtaisesti en odottanut mitään. Asiat näyttävät siltä miten ne haluaa nähdä. Ja selväähän on että aikuiset ihmiset, jotka rypevät itsesäälissä kun elämä ei mennytkään käsikirjoituksen mukaan, ovat säälittäviä keskenkasvuisuudessaan. Ap:llä on kaksi lasta, todennäköisesti terveinä syntyneitä. Lopeta ruikuttaminen kun halutessasi saat vaikka Planin kautta niin monta (osa)huollettavaa lasta kuin haluat.
Olen jo liki keski-ikäinen ja syntynyt onnettomien tähtien alla. Koko elämä on ollut taistelua ja toipumista. On ollut kaikenlaista väkivaltaa: seksuaalista, fyysistä, henkistä. Rakkautta en ole löytänyt haavoja paikkaamaan. Olen vain hyvin vähän voinut vaikuttaa omaan kohtalooni elämänlaatua parantavasti, kun on ulkopuolelta tullut turpaan ja lujaa. En ole (enää) tappamassa itseäni, mutta jotenkin sellainen fiilis, et menispä tää loppuaika nopeesti et sais hoidettua tämän elämän pois alta. Pääsis vaan pois täältä. Kun tietää miten onnekkaita ja onnelisia jotkut ihmiset ovat, pahatkin, niin se epäoikeudenmukaisuuden tunne on lamaannuttava. Enää en edes kuvittele, että löytäisin onnea tai että pienetkään unelmat toteutuisivat, vaikka kuinka taistelisin ja tekisin työtä sen eteen. Olen tosi pettynyt elämääni ja usein itken yksinäni, muille näytän hymynaamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:45"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:45"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:42"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:32"][quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:18"]
Mitä te oikein olette vailla? Että joku tulee ja järjestää teidän asiat?
[/quote]
Miksi ylenkatsova kommentti? Kaikki ihmiset ovat jotain vailla, usein juttuseuraa ja empatiaa. Some on tarkoitettu vertaistueksi ja ajatustenvaihtoon.
Miksi on niin vaikea olla tukena?
[/quote] Ehkä siksi, kun olin aiemmin itse samanlainen valittaja.
Luulin, että täytyy pelata vaan niillä korteilla mitkä on jaettu, eikä asioihin voi juurikaan vaikuttaa. Olin harvinaisen väärässä.
Ärsyttää itsesäälissä vellominen.
[/quote]
Kerro sitten minulle, että miten minä saisin sen suurperheeni mistä olen aina haaveillut? Minulta on kohtu poistettu ja en voi enää saada lapsia. Adoptioon ei ole varaa.
Eikö tällaisessa tilanteessa voi ainoastaan pelata niillä korteilla mitä on? Miten selität tilanteessani sen, että kaikki on mahdollista? Kun aina ei ole!
[/quote]
olin siis ap
[/quote]
Ap:lle iso perhe oli tärkeä asia ja pettymys on suuri kun sitä ei saanut. Yhdellä kaverilla ei ole (50-v) miestä eikä lapsia ja on melko surullinen asiasta. Ei hänessä mitään vikaa ole, elämä vaan ei mennyt niin, että hän olisi uskaltanut esim. yksin niitä lapsia tehdä.
Olen II kirjoittaja ja kommentti omista pelikorteista on että sokeaa on turha pyytää taidenäyttelyyn. Eiköhän ihmiset hyvin tiedä, mikä on mahdollista ja mitä vain joutuu hyväksymään. Jos ei hyväksy omia rajoituksiaan, hakkaa päätään seinään ja palaa loppuun. Olosuhteet eivät ole yksilön vika ja hyväosaisuus ei oikeuta toisten vähättelyyn. Itsestäni voin sanoa, että tottakai lapsena hyvä itsetunto ja toisenlainen kasvatus olisivat tehnyt minusta toisenlaisen. Oma vikani kun en hyvää itsetuntoa pystynyt murrosikäisenä hankkimaan, mutta keski-iässä minua on kehuttu joistakin ominaisuuksistani. Heikommista lähtökohdista on pitempi matka kasvaa omien unelmiensa täyttäjäksi.
Valittamisissakin on hiukan eroja. Emme taida puhua ylipainosta tai raitistumisesta, asioista joita voi muuttaa yksin ja toisten tuella. Valittaminen ei myöskään tarkoita, etteikö tekisi mitään niille asioille, joita voi muuttaa.
Mulla on niin huono elämä verrattuna ympärillä (ennen) pörränneisiin menestyjiin, etten kykene näkemään ketään ihmistä siitä mun entisestä hyvästä elämästä. Mulla oli hetken aikaa kaikki ja olin siitä niin kiitollinen, mutta nyt mulla ei ole mitään jäljellä. Toivon, ettei mulla koskaan olisi mitään ollutkaan, jotta tämä tyhjä turha elämä ei satuttaisi niin paljoa. Tietoisuus siitä mitä mulla piti olla, mikä oli ihan melkein mun hyppysissä, tekee niin pahaa. Nyt mun elämä ei etene mihinkään ja joku Facebook täyttyy niiden entisen elämän ihmisten hehkutuksista.
Kunpa voisin unohtaa ihan kaiken. Mun sielu on tänään kuin läjä lyijyä. Tai ei, se on kuin jotain antimateriaa. Tyhjää mutta aivan, aivan liian voimakasta mun kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap oletko lukenut oman viestisi?? tarvitset ehka terapiaan tai ainakin asennemuutoksen. ei kannata tehda suuria suunnitelmia elaman suhteen, koska sita ei voi kontrolloida. ja sina itse teet oman onnellisuutesi!! mina olen onnellinen, vaikka olen juuri eroamassa.
Oksettaa lukea ap:n naurettavaa tilitystä pikkuasioista kun itsellä on sairaus (fyysinen) joka pakottaa viettämään paljon aikaa kotona neljän seinän sisällä ja vaatii hoitoa ja leikkauksia loppuelämän ajan. Yhtään lasta ei todellakaan tule tehtyä, vaikka olisin kyllä halunnut. Ja silti nautin elämästäni enemmän kun ap, joka voisi hävetä ja ottaa itseään niskasta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, enpä ole hirveästi odottanut elämältä mitään. Lukion jälkeen näytti hetken siltä, että elämä hymyilee (tai hymyilihän se jo lukiossa, sain ystäviä, luokkahenki oli loistava ja se yläasteen pahin narttu lähti toisen kaupungin kouluun), mutta sitten alkoikin alamäki ja tuntuu, että elämä on ollut ainoastaan yhtä vuoristorataa alaspäin. Pohjalla ollaan oltu ja sieltä ollaan välillä noustu, mutta heti tiputtu uudestaan. Olenkin aina kuvaillut elämääni Fenix linnuksi, joka poltaa itsensä sadan/tuhannen vuoden välein ja nousee tuhkastaan.
Pääsin heti lukion jälkeen opiskelmaan haluamaani alaa (en kyllä enää tiedä, että haluanko just lähihoitajaksi enää.. Lasten parissa kuitenkin haluaisin työskennellä). Ehdin kuitenkin olla koulussa pari kuukautta, kun isäni syöpä palasi viiden vuoden jälkeen ja joulun jälkeen päätin muuttaa takaisin kotiin (asia, jota EN ole ikinä katunut!) auttamaan äitiäni isäni hoidossa. Yritin samalla saada siirtoa lähi kaupunkien kouluihin, eipä onnistunut. Kouluissa EI vaan ollut tilaa ja sanottiin vaan, että sun pitää hakea uudestaan kouluun yhteishaussa.
Isäni kuoli sitten keväällä ja pääsinkin silloin keväällä töihin, lastenhoitajaksi yhteen perheeseen. Pestiä kesti kesään asti joilloin naapurin teini tuli taas hoitajaksi ja syksyllä lapset saivatkin sitten paikan ryhmiksessä.
Kaveri (tai siis nykyisin ex-kaveri) sitten kesällä sanoi, että tuu meille hoitamaan meidän taaperoa, kun ei oikein huvittaisi laittaa sitä vielä päikkäriin. Ekat kaks kuukautta menikin hyvin, ei siinä mitään, vaikka kaveri oli ihan helvetin mustasukkainen miehelleen, soitteli mm. mulle kesken päivän, että mitäs se PeraKalle nyt puuhaa, onkos se käynyt jo kotona syömässä ym. ym. ja soitteli myös miehelleen (tämä mustaisukkaisuus asia tuli täysin puun takaa), että missä olet ym. Ja niinhän siinä sitten kävi, että heinäkuun lopulla kaveri soitti, et tuus kahville ja paukautti sitten kesken kahvittelun, että mä kuule aattelin antaa sulle potkut! Ja laittaa tonne NicoPetterin päikkäriin!
Siitä sitten alkoikin se alamäki todella.. Laskut kasaantuivat, mistään kun ei saanut rahaa, kun asui kotona ja oli alle 25v ja ilman koulutusta. Perintäähän nuo lopulta meni ja lopulta sitten ulosottoon, missä ne kasvavat vieläkin korkoa..
Vuoden asuin kotona ja sitten pääsin kouluun (en sille lähihoitajalinjalle, minne halusin vaan köksäpuolelle..), puoli vuotta kestin ja sitten riitti. Kiusaaminen alkoi taas, opettaja ei tehnyt taaskaan mitään, vaikka kuuli. Pahin oli kuitenkin se, kun luokan huume hörhö uhkasi tappaa mut, jos vielä näytän naamaani tuolla. Se riitti. Opettaja kuuli tuon, mutta ei tehnyt mitään. Ehkä sen takia, että olin aikuinen ja muut oppilaat jotain vitun kakaroita, peruskoulusta päässeitä pikku paskiaisia.
Tuon jälkeen olenkin sitten ollut päiväkodissa harkkarina (pisin jakso oli 9kk, toinen 3kk) ja käynyt enempi ja vähempi säännöllisesti pääsykokeissa (pari vuotta sitten sairaanhoitajalinjalle, unelmoin jos olisi päässyt lastensairaanhoitajaks, mutta eipä tuostakaan mitään tullut.. Jäin 3 pistettä alle pistemäärän :( Eli sinne meni sekin unelma.. Lähihoitajalinjalle olen hakenut varmaan 6 kertaa, aina homma on jäänyt siihen pirun ryhmäkeskusteluun, mä vaan menen lukkoon AINA, jos pitää keskustella vieraslauman kanssa ja JOKU TARKKAILEE ja tekee muistiinpanoja! Mä vaan jähmetyn noissa tilanteissa...).
Nyt sitten hain sosionomikoulutukseen, tuossa kun on tuo lastentarhanopettaja mahdollisuus. Mutta tuskinpa mä tuonnekaan pääsen. Eiköhän se taas jää parin pisteen pähään :( Eli turhaan mä edes yritinkään.
Mä nimittäin opin jo lapsena, että turha niitä unelmia on jahdata, ne on vaan pelkkiä haavekuvia. Ja eipä kukaan tällaista halua (nytkin se tuli harvinaisen selväksi). Joten enpä ole niitä unelmia hirveästi tehnyt.
Ainoat unelmat on yksitellen vedetty vessasta alas ja kohta ei oikeasti ole enää mitään, mistä haaveilla ja unelmoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:33"]
Joo, enpä ole hirveästi odottanut elämältä mitään. Lukion jälkeen näytti hetken siltä, että elämä hymyilee (tai hymyilihän se jo lukiossa, sain ystäviä, luokkahenki oli loistava ja se yläasteen pahin narttu lähti toisen kaupungin kouluun), mutta sitten alkoikin alamäki ja tuntuu, että elämä on ollut ainoastaan yhtä vuoristorataa alaspäin. Pohjalla ollaan oltu ja sieltä ollaan välillä noustu, mutta heti tiputtu uudestaan. Olenkin aina kuvaillut elämääni Fenix linnuksi, joka poltaa itsensä sadan/tuhannen vuoden välein ja nousee tuhkastaan.
Pääsin heti lukion jälkeen opiskelmaan haluamaani alaa (en kyllä enää tiedä, että haluanko just lähihoitajaksi enää.. Lasten parissa kuitenkin haluaisin työskennellä). Ehdin kuitenkin olla koulussa pari kuukautta, kun isäni syöpä palasi viiden vuoden jälkeen ja joulun jälkeen päätin muuttaa takaisin kotiin (asia, jota EN ole ikinä katunut!) auttamaan äitiäni isäni hoidossa. Yritin samalla saada siirtoa lähi kaupunkien kouluihin, eipä onnistunut. Kouluissa EI vaan ollut tilaa ja sanottiin vaan, että sun pitää hakea uudestaan kouluun yhteishaussa.
Isäni kuoli sitten keväällä ja pääsinkin silloin keväällä töihin, lastenhoitajaksi yhteen perheeseen. Pestiä kesti kesään asti joilloin naapurin teini tuli taas hoitajaksi ja syksyllä lapset saivatkin sitten paikan ryhmiksessä.
Kaveri (tai siis nykyisin ex-kaveri) sitten kesällä sanoi, että tuu meille hoitamaan meidän taaperoa, kun ei oikein huvittaisi laittaa sitä vielä päikkäriin. Ekat kaks kuukautta menikin hyvin, ei siinä mitään, vaikka kaveri oli ihan helvetin mustasukkainen miehelleen, soitteli mm. mulle kesken päivän, että mitäs se PeraKalle nyt puuhaa, onkos se käynyt jo kotona syömässä ym. ym. ja soitteli myös miehelleen (tämä mustaisukkaisuus asia tuli täysin puun takaa), että missä olet ym. Ja niinhän siinä sitten kävi, että heinäkuun lopulla kaveri soitti, et tuus kahville ja paukautti sitten kesken kahvittelun, että mä kuule aattelin antaa sulle potkut! Ja laittaa tonne NicoPetterin päikkäriin!
Siitä sitten alkoikin se alamäki todella.. Laskut kasaantuivat, mistään kun ei saanut rahaa, kun asui kotona ja oli alle 25v ja ilman koulutusta. Perintäähän nuo lopulta meni ja lopulta sitten ulosottoon, missä ne kasvavat vieläkin korkoa..
Vuoden asuin kotona ja sitten pääsin kouluun (en sille lähihoitajalinjalle, minne halusin vaan köksäpuolelle..), puoli vuotta kestin ja sitten riitti. Kiusaaminen alkoi taas, opettaja ei tehnyt taaskaan mitään, vaikka kuuli. Pahin oli kuitenkin se, kun luokan huume hörhö uhkasi tappaa mut, jos vielä näytän naamaani tuolla. Se riitti. Opettaja kuuli tuon, mutta ei tehnyt mitään. Ehkä sen takia, että olin aikuinen ja muut oppilaat jotain vitun kakaroita, peruskoulusta päässeitä pikku paskiaisia.
Tuon jälkeen olenkin sitten ollut päiväkodissa harkkarina (pisin jakso oli 9kk, toinen 3kk) ja käynyt enempi ja vähempi säännöllisesti pääsykokeissa (pari vuotta sitten sairaanhoitajalinjalle, unelmoin jos olisi päässyt lastensairaanhoitajaks, mutta eipä tuostakaan mitään tullut.. Jäin 3 pistettä alle pistemäärän :( Eli sinne meni sekin unelma.. Lähihoitajalinjalle olen hakenut varmaan 6 kertaa, aina homma on jäänyt siihen pirun ryhmäkeskusteluun, mä vaan menen lukkoon AINA, jos pitää keskustella vieraslauman kanssa ja JOKU TARKKAILEE ja tekee muistiinpanoja! Mä vaan jähmetyn noissa tilanteissa...).
Nyt sitten hain sosionomikoulutukseen, tuossa kun on tuo lastentarhanopettaja mahdollisuus. Mutta tuskinpa mä tuonnekaan pääsen. Eiköhän se taas jää parin pisteen pähään :( Eli turhaan mä edes yritinkään.
[/quote]
Sinulta on kuollut isä vuosi sitten ja takana koulukiusaamista. Isoja juttuja, ei ihme että masentaa. Aikansa kuuluu surra ja sitten eteenpäin. Olin nuorena arka esiintymään tai olemaan tarkkailun alla, sitäkin voi opetella. Missä harrastuksessa voisit tottua tarkkailun alla olemiseen? Kannattaa laittaa vaikka paperille tai Wordiin noita asioita ja katsoa, mitä yhteisiä nimittäjiä löytyy (hyvissä ja huonoissa asioissa). Monet esteet muuttuvat voimavaraksi myöhemmin. Pettymysten välttämiseksi voi yrittää asennoitua tulevaa neutraalisti: katsotaan miten käyn, kun teen näin. Jos panostat jonkun taidon oppimiseen, tulet hyötymään siitä myöhemmin, vaikka se ei heti toisi tulosta.
Olin hyvä lukiossa, kävin soittotunneilla, linturetkillä, lauloin kuorossa. Kirjoitin hyvät paperit. Kävin sitten lähikaupungin merkonomilinjan, kun en mistään muustakaan mitään tiennyt.
Jostakin sitten sain energiaa pyrkiä yliopistoon ja sinnehän pääsin. Opinnot eteni hyvin, vaikka ei se ammatinvalinta kyllä sillä aineyhdistelmällä selvinnyt yhtään.
Pieleen alkoi mennä siinä, kun kulutin 8 vuotta aikaani itseäni nuoremman keikarin kanssa asumiseen. Tietysti niin, että pikku-patrik asui mun asunnossa, joi mun viinat ja söi mun ruuat. Kaveri föönasi bon-jovi-kampaustaan pidempään kuin mulla meni täydessä meikkaamisessa ja laittautumisessa. Ei ollut uskollinen,ei suinkaan.Petti mua sanojensa mukaan vain kerran, ja laakista 2 sukupuolitautia. Tartutti toisen minuun.
En tajua, olin nuori, opiskelin, tein töitä ja minulla oli ystäviä, mutta en uskonut yhtään itseeni ja roikuin hänessä.Vaikka viimeiset 3 vuotta tiesin jo koko ajan että tää on ihan murhaa.
Huono itseluottamus: kiitos iskä. Ei koskaan kehua, ei arvostusta, ei positiivista huomiota. Kasvatusmetodina: kouluttaminen, että "oppiipahan ajattelemaan":ja "luulis tietävän ens kerralla" Ei siitä itseluottamus maailmalle lähteä kehtity.
Olen alisuoriutuja. Kun opinnot alkoi olla gradua vaillla, en uskonut että saisin sitä tehtyä. Lähdin ulkomaille. Opinnot jäi. Kokeilin kaikenlaisia töitä. Niissäkin olisin voinut edetäkin, mutta kun en usko itseeni enkä laita itseäni likoon koskaan.
Nyt olen 51-v siivooja, vakivirka tosin että hip-hip-hurraa. Pikkupomoksi päässyt työkokemuksen perusteella, vaikka mun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla tällä hetkellä aivan muunalaisissa hommissa.
Suoritus jää aina vajaaksi. Lapset esim.jäi tekemättä kun piti seikkailla ulkomailla ja sitä ennen surra sitä petollista nuorukaista... sitten sitä onkin 38-39- ja kello käy.
Ai niin, takasin 90-luvulla miellytämisenhalussani erään sukulaisen lainan. Ei se sitä maksanut, vaan mulle tuli merkinnät ja myöhemmin satojentuhansien lasku, valmiina printattu tilisiirtolomakkeelle, että maksappa siitä.
No joo, olen terve kyllä. Viiniä menee paljon ja tämän ikäisenä parin vinkkupullon jälkeen ei muista mitään mutta krapula kestää 3 päivää.
En oikein jaksa innostua mistään elämänohjeista, että nyt ota ittees niskasta ja opiskele loppuun ja ala menestyä. Ei onnaa.
Niin on mulla mies kyllä. Se on paljon reissutöissä. Ei mulla muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen vaan sanon, että todellakin kannattaa tehdä (jos onnistuu) yksin lapsi jos sellaisen haluaa. YH-elämä on ihanaa siihen nähden, että katuisi loppuikänsä ettei tullut lapsia.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:18"]
Mitä te oikein olette vailla? Että joku tulee ja järjestää teidän asiat?
[/quote]
Järjestää? Miten niitä lapsia järjestetään lisää, jos ei raskaudu?
Mulla on harvinainen sairaus, joka joissain maissa luokitellaan työkyvyttömyyseläkkeeseen oikeuttavaksi vammaisuudeksi, mutta Suomen lääketiede on vähän jäljessä ja sitten olen vaan ollut 12 vuotta Lajittelemattomat-kategoriassa eli toimeentulotuella torjumassa askartelutarjouksia. Joo, pettynyt, voisin sanoa. :D
Sairastuin vakavasti opiskelujen aikana. Tutkinto tuli, mutta ei sen mukaisia töitä. Onneksi jotain sentään, mutta teen työtäni vain rahan takia, vihaan sitä. Mulla on kolme vakavaa sairautta, rajoittavat elämää ja pelottavat. Kavereita on vain pari, ja rakkaille harrastuksille ei jää aikaa. Rahahuolia on koko ajan.
Mulla on kuitenkin perhe. Täydelliset vanhemmat, ihana mies ja kaksi lasta, joita tietenkin rakastan ylettömästi.
Summana se, että olen onnellinen. Ei kaikki vaan voi mennä nappiin.
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 22:08"]
Elämästä osaa nauttia vasta sitten kun on tarpeeksi menettänyt. Mikä se tarpeeksi itse kullekin on? Itse olen ollut iloinen jokaisesta positiivisesta asiasta elämässäni, koska lähtökohtaisesti en odottanut mitään. Asiat näyttävät siltä miten ne haluaa nähdä. Ja selväähän on että aikuiset ihmiset, jotka rypevät itsesäälissä kun elämä ei mennytkään käsikirjoituksen mukaan, ovat säälittäviä keskenkasvuisuudessaan. Ap:llä on kaksi lasta, todennäköisesti terveinä syntyneitä. Lopeta ruikuttaminen kun halutessasi saat vaikka Planin kautta niin monta (osa)huollettavaa lasta kuin haluat.
[/quote]
Kirjoitin aikaisemminkin, että molemmat lapseni eivät ole terveitä, eivätkä siis terveinä syntyneitä. Mutta se ei mielestäni liity millään tasolla tähän pettymys keskusteluun, että ovatko lapseni terveitä vai eivät. Yhtä kiitollinen olen heistä silti.
Ja ei, en voi ottaa meille sijaislapsia koska mieheni ei suostu. Olen rukoillut ja anellut, että alkaisimme sijaisperheeksi lapsille joilla ei ole hyvää kotia. Mutta en voi toista pakottaakaan.
ap
Kiitos kovasti muiden tarinoista, on jotenkin kuitenkin lohduttavaa huomata, että en ole ainut. Kiitos. Olisi mahtavaa jos me haaveemme ja unelmamme menettäneet ja huonoa onnea kokeneet saisimme nyt jatkossa hieman onnea elämäämme!
ap
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:42"]
[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:32"][quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 21:18"]
Mitä te oikein olette vailla? Että joku tulee ja järjestää teidän asiat?
[/quote]
Miksi ylenkatsova kommentti? Kaikki ihmiset ovat jotain vailla, usein juttuseuraa ja empatiaa. Some on tarkoitettu vertaistueksi ja ajatustenvaihtoon.
Miksi on niin vaikea olla tukena?
[/quote] Ehkä siksi, kun olin aiemmin itse samanlainen valittaja.
Luulin, että täytyy pelata vaan niillä korteilla mitkä on jaettu, eikä asioihin voi juurikaan vaikuttaa. Olin harvinaisen väärässä.
Ärsyttää itsesäälissä vellominen.
[/quote]
Saa neuvoa, koska olet valaistunut :)