Sanotteko suuttuneena asioita, joita ette tarkoita?

[quote author="Vierailija" time="16.06.2014 klo 11:17"]Mun mies on samalainen kuin ap ja minä olen samalainen kuin ap:n mies.

Mikään ei ole niin kuluttavaa ja rasittavaa ja raskasta kuin se, kun toinen suuttuu ja leppyy ykskaks ja kun siinä suuttuneena on vielä sanonut ties mitä. Se kaikki pitäisi sitten saman tien unohtaa ja olla kuin mitään riitaa ei olisi ollutkaan.

[/quote]

Meillä sama. Mies sanoo kuulemma vihaisena asioita joita ei tarkoita, mutta aina riidellessä nostaa kummasti saman aiheen esille ja haukkuu minut. En usko, että sellainen voi tulla täysin tyhjästä.

Riidellessä tulee joskus mieleen toinen toistaan hirveämpiä asioita mutta Luojan kiitos osaan joskus jopa pitää leipäläpeni kiinni. Olen muutenkin pikkuisen liian suorapuheinen.

Nuorempana tuli exälle sanottua asioita, jotka jättäisin tällä kokemuksella sanomatta.

En koskaan sano sellaista mitä en tarkoita, mutta liioittelen. Meillä on mieheni kanssa vastaava ongelma. Kun haluan riidan jälkeen käsitellä sitä, mieheni väittää että ei tarkoittanut mitä sanoi, puhui vain suutuspäissään. Minun on kuitenkin vaikea uskoa häntä. Epäilen, että on kuitenkin tarkoittanut sitä, mutta ei vain lepyttyään halua enää puhua asiasta.

[quote author="Vierailija" time="16.06.2014 klo 12:01"]

Minä olin nuorempana tuollainen. En ole enää, koska sain vähän turhankin kovaa shokkihoitoa asian suhteen. Avomieheni kuoli kesken riidan, enkä osaa varmaan ikinä antaa itelleni anteeksi. Mutta jos niin ei olisi käynyt, olisin luultavasti odottanut, että hän antaa anteeksi minulle. Eli odotin toiselta jotain, mihin en itse pysty. Paskamaista, eikö totta?

Seuraava lainaus on aika korni, mutta silti niin osuva:

Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika. Hänen isänsä antoi hänelle pussillisen nauloja ja sanoi,
että joka kerran kun hän menetti malttinsa hänen tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan.

Ensimmäisen päivä naulasaalis oli 37 naulaa.

Muutamien viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja päivittäin naulojen lukumäärä yhä pieneni.
Hän huomasi, että oli helpompaa hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.

Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt
malttiaan.
Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä,
jolloin hän ei kiivastunut.
Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen voi vihdoin kertoa isälleen, että hän oli poistanut kaikki naulat.

Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo. Hän sanoi: "Olet
tehnyt hienoa työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia reikiä. Aitaa ei koskaan enää saada entiselleen.
Vihapäissäsi sanomat sanat jättävät juuri tämänlaisia arpia. Voit iskeä veitsen toiseen ihmiseen ja vetää sen ulos.
On ihan samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi - haava on yhä olemassa".

Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin.

[/quote]

Eikä ole. Tää on taas näitä keskiluokan ulkoaopeteltuja mantroja, joita piisaa ja joita ei oikein kuitenkaan ole sisäistetty.

Jos lastasi kiusataan henkisesti koulussa, niin vaihtaisit ilomielin tai tyynesti sen esim. potkimiseen tai puukoiskuun? Enpä oikein usko. Fyysisellä ja henkisellä on vissi ero ja vakavuusaste. Jos tarkoitus on sanoa, että molemmista jää arpia, niin OK. Mut et yhtä pahaa tai pahempaa, pliiiiiiiis. vähän kuitenkin sitä suhteellisuuudentajua, te keskiluokkaiset mamikset.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2014 klo 16:44"]

[quote author="Vierailija" time="16.06.2014 klo 12:01"]

Minä olin nuorempana tuollainen. En ole enää, koska sain vähän turhankin kovaa shokkihoitoa asian suhteen. Avomieheni kuoli kesken riidan, enkä osaa varmaan ikinä antaa itelleni anteeksi. Mutta jos niin ei olisi käynyt, olisin luultavasti odottanut, että hän antaa anteeksi minulle. Eli odotin toiselta jotain, mihin en itse pysty. Paskamaista, eikö totta?

Seuraava lainaus on aika korni, mutta silti niin osuva:

Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika. Hänen isänsä antoi hänelle pussillisen nauloja ja sanoi,
että joka kerran kun hän menetti malttinsa hänen tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan.

Ensimmäisen päivä naulasaalis oli 37 naulaa.

Muutamien viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja päivittäin naulojen lukumäärä yhä pieneni.
Hän huomasi, että oli helpompaa hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.

Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt
malttiaan.
Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä,
jolloin hän ei kiivastunut.
Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen voi vihdoin kertoa isälleen, että hän oli poistanut kaikki naulat.

Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo. Hän sanoi: "Olet
tehnyt hienoa työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia reikiä. Aitaa ei koskaan enää saada entiselleen.
Vihapäissäsi sanomat sanat jättävät juuri tämänlaisia arpia. Voit iskeä veitsen toiseen ihmiseen ja vetää sen ulos.
On ihan samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi - haava on yhä olemassa".

Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin.

[/quote]

Eikä ole. Tää on taas näitä keskiluokan ulkoaopeteltuja mantroja, joita piisaa ja joita ei oikein kuitenkaan ole sisäistetty.

Jos lastasi kiusataan henkisesti koulussa, niin vaihtaisit ilomielin tai tyynesti sen esim. potkimiseen tai puukoiskuun? Enpä oikein usko. Fyysisellä ja henkisellä on vissi ero ja vakavuusaste. Jos tarkoitus on sanoa, että molemmista jää arpia, niin OK. Mut et yhtä pahaa tai pahempaa, pliiiiiiiis. vähän kuitenkin sitä suhteellisuuudentajua, te keskiluokkaiset mamikset.

[/quote]

Et nyt ehkä ymmärtänyt koko juttua... Ilmeisesti vertauskuvat eivät ole vahvin puolesi. Ei se mitään. Koko tarina puhuu pelkästään henkisestä puolesta, jonka vertauskuvana käytetään sitä puukkoa tuossa lopussa. (Kuten sitä käytetään loukkauksen ja petoksen vertauksena usein muutenkin, esim. selkäänpuukotus.) Tarina kertoo vain siitä, että vihaisista sanoista jää henkisiä arpia riippumatta siitä, miten paljon pyytää anteeksi. Fyysiseen puoleen tämä ei ota kantaa tippaakaan.

On helppo antaa anteeksi mutta vaikeampaa on unohtaa joten ole varovainen mitä sanot.

Joskus voimakkain sana on sanomatta jäänyt hiljaisuus.

Et voi lyödä nauloja puuhun ja repi niitä pois ilman että jää jälkiä.

Kielessä ei ole luita mutta sillä on voima murskata sydän.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2014 klo 16:50"]

[quote author="Vierailija" time="23.06.2014 klo 16:44"]

[quote author="Vierailija" time="16.06.2014 klo 12:01"]

Minä olin nuorempana tuollainen. En ole enää, koska sain vähän turhankin kovaa shokkihoitoa asian suhteen. Avomieheni kuoli kesken riidan, enkä osaa varmaan ikinä antaa itelleni anteeksi. Mutta jos niin ei olisi käynyt, olisin luultavasti odottanut, että hän antaa anteeksi minulle. Eli odotin toiselta jotain, mihin en itse pysty. Paskamaista, eikö totta?

Seuraava lainaus on aika korni, mutta silti niin osuva:

Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika. Hänen isänsä antoi hänelle pussillisen nauloja ja sanoi,
että joka kerran kun hän menetti malttinsa hänen tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan.

Ensimmäisen päivä naulasaalis oli 37 naulaa.

Muutamien viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja päivittäin naulojen lukumäärä yhä pieneni.
Hän huomasi, että oli helpompaa hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.

Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt
malttiaan.
Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä,
jolloin hän ei kiivastunut.
Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen voi vihdoin kertoa isälleen, että hän oli poistanut kaikki naulat.

Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo. Hän sanoi: "Olet
tehnyt hienoa työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia reikiä. Aitaa ei koskaan enää saada entiselleen.
Vihapäissäsi sanomat sanat jättävät juuri tämänlaisia arpia. Voit iskeä veitsen toiseen ihmiseen ja vetää sen ulos.
On ihan samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi - haava on yhä olemassa".

Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin.

[/quote]

Eikä ole. Tää on taas näitä keskiluokan ulkoaopeteltuja mantroja, joita piisaa ja joita ei oikein kuitenkaan ole sisäistetty.

Jos lastasi kiusataan henkisesti koulussa, niin vaihtaisit ilomielin tai tyynesti sen esim. potkimiseen tai puukoiskuun? Enpä oikein usko. Fyysisellä ja henkisellä on vissi ero ja vakavuusaste. Jos tarkoitus on sanoa, että molemmista jää arpia, niin OK. Mut et yhtä pahaa tai pahempaa, pliiiiiiiis. vähän kuitenkin sitä suhteellisuuudentajua, te keskiluokkaiset mamikset.

[/quote]

Et nyt ehkä ymmärtänyt koko juttua... Ilmeisesti vertauskuvat eivät ole vahvin puolesi. Ei se mitään. Koko tarina puhuu pelkästään henkisestä puolesta, jonka vertauskuvana käytetään sitä puukkoa tuossa lopussa. (Kuten sitä käytetään loukkauksen ja petoksen vertauksena usein muutenkin, esim. selkäänpuukotus.) Tarina kertoo vain siitä, että vihaisista sanoista jää henkisiä arpia riippumatta siitä, miten paljon pyytää anteeksi. Fyysiseen puoleen tämä ei ota kantaa tippaakaan.

[/quote]

Niinkö...Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin. ...ei ole, kyllä se ruumiillinen, esim. puukolla aiheutettu haava, on pahempi.

Ainakin mun mielestä.

[quote author="Vierailija" time="23.06.2014 klo 16:44"]

[quote author="Vierailija" time="16.06.2014 klo 12:01"]

Minä olin nuorempana tuollainen. En ole enää, koska sain vähän turhankin kovaa shokkihoitoa asian suhteen. Avomieheni kuoli kesken riidan, enkä osaa varmaan ikinä antaa itelleni anteeksi. Mutta jos niin ei olisi käynyt, olisin luultavasti odottanut, että hän antaa anteeksi minulle. Eli odotin toiselta jotain, mihin en itse pysty. Paskamaista, eikö totta?

Seuraava lainaus on aika korni, mutta silti niin osuva:

Olipa kerran pahantuulinen pikkupoika. Hänen isänsä antoi hänelle pussillisen nauloja ja sanoi,
että joka kerran kun hän menetti malttinsa hänen tuli vasaroida yksi naula aidan takaosaan.

Ensimmäisen päivä naulasaalis oli 37 naulaa.

Muutamien viikkojen aikana poika oppi hillitsemään kiukkuaan ja päivittäin naulojen lukumäärä yhä pieneni.
Hän huomasi, että oli helpompaa hillitä itsensä kuin takoa nauloja aitaan.

Vihdoin koitti päivä, jolloin hän ei kertaakaan menettänyt
malttiaan.
Hän kertoi siitä isälleen ja tämä ehdotti että poika vetäisi aidasta pois yhden naulan jokaisena sellaisena päivänä,
jolloin hän ei kiivastunut.
Päivät kuluivat ja lopulta nuorukainen voi vihdoin kertoa isälleen, että hän oli poistanut kaikki naulat.

Isä johdatti pojan kädestä pitäen aidan luo. Hän sanoi: "Olet
tehnyt hienoa työtä, poikani, mutta katsopas aidassa olevia reikiä. Aitaa ei koskaan enää saada entiselleen.
Vihapäissäsi sanomat sanat jättävät juuri tämänlaisia arpia. Voit iskeä veitsen toiseen ihmiseen ja vetää sen ulos.
On ihan samantekevää, kuinka monta kertaa pyytelet anteeksi - haava on yhä olemassa".

Sanoilla aiheutettu haava on aivan yhtä paha kuin ruumiillinenkin.

[/quote]

Eikä ole. Tää on taas näitä keskiluokan ulkoaopeteltuja mantroja, joita piisaa ja joita ei oikein kuitenkaan ole sisäistetty.

Jos lastasi kiusataan henkisesti koulussa, niin vaihtaisit ilomielin tai tyynesti sen esim. potkimiseen tai puukoiskuun? Enpä oikein usko. Fyysisellä ja henkisellä on vissi ero ja vakavuusaste. Jos tarkoitus on sanoa, että molemmista jää arpia, niin OK. Mut et yhtä pahaa tai pahempaa, pliiiiiiiis. vähän kuitenkin sitä suhteellisuuudentajua, te keskiluokkaiset mamikset.

[/quote]

Mites se keskiluokkaisuus tähän liittyy? :D

Heh vai keskiluokan mantroja. Latvalahon brainfartit raikaa.

Pidän omana plussanani sitä, että sanon aina riidellessä ne ihan oikeat sanat, ilman mitään turhaa haukkumista tai karjumista.Totta kai ääni kohoaa ja päässä kihisee, mutta jos suutun kunnolla niin yleensä se todella on asiasta. En viitsi tuhlata aikaa turhaan haukkumiseen ja solvaamiseen tai epämääräiseen uhoamiseen, kun on oikeitakin asioita selvitettävänä.

... Sitten se iso, iso miinuspuoli: suutun todella harvoin, joten sitä patoutumaa voi olla aivan tolkuttomasti. Pitää todella opetella sitä, ettei kokoa säkillisestä pikkuasioita valtavaa lavakuormallista. Että jos osaisin vähän useammin sanoa vähän rauhallisemmin ja pitää oikeuksistani useammin kiinni, niin ehkä ne isotkin riidat olisivat astetta pienempiä. 

*

Minä en ole ikinä ymmärtänyt sitä, että riidellessä olisi lupa rikkoa tavaroita tai satuttaa sanallisesti - ja tietenkin fyysinen ja henkinen väkivalta ovat ehdottomalla kieltolistalla. Jos kiukku sumentaa pään niin että harkintakyky pettää ja rakkaimmasta tulee arkkivihollinen, niin minusta sitten olisi parasta harjoitella jonkinlaista mielenhallintaa. 

Toisaalta sitten se ääripää on minunkaltaiseni kuminauha, joka joustaa ja joustaa, nöyrtyy eikä sano, ja odottaa vain sitä "oikeaa hetkeä" kun se riitely voi oikeasti ollakin kova paikka molemmille. Minä osaan sanoa ne oikeat asiat ja pitää puoleni noissa tilanteissa ja silloin toiselle jää harvoin mitään lisättävää tai vastaan hangoiteltavaa... mutta kuka haluaa oikeasti olla sellaisessa piinapenkissä, jos asiat voisi selvittää vähän niin kuin pienemmissä annospusseissa? :)

... Että kai se riitelykin on hemmetinmoinen taitolaji. 

En sano, mutta saatan kiukutella hiukan liikaa, jos miehessä on oikeasti vika eikä ole ottanut aiemmin opikseen. Tyyliin kun se on itse jättänyt jonkun homman tahallisesti hoitamatta, ja ilmaisee mielipahaa seurauksista.

Sanon. Mulla on sellanen 15 minuuttia sen jälkeen kun olen suuttunut jolloin saatan sanoa mitä sattuu. Mutta sitten se on ohi, enkä kanna kaunaa. 

Toiset taas tosiaan pitkävihaisia eivätkä näytä suuttumustaan ennenkuin se purkautuu ihan out of the blue, ja mä olen äimänkäkenä kun se riehuu jostakin asiasta jota en enää edes muista. Eli parempi jos suututtaa niin päästää se silloin ulos eikä alkaa räyhätä paljon myöhemmin että "sä sillonkin, ja tällönkin" jne. Ihan todella olen huuli pyöreänä että mistä tuo möykkää. Asioita ei kannata pitää sisällään.

Kiitos vastauksista. Mä olen nyt päättänyt, että hillitsen itseni. En halua enää sanoa ikävästi miehelleni, jota rakastan maailman eniten. Ap

En sano. Mutta saatan sanoa suoraan sellaista, mitä muuten en sano ääneen.

Kyllä sanon. Saatan päästellä ihan mitä vaan suuttuneena, ei sillä ole mitään tekemistä välttämättä tosiasioiden kanssa. Esim. olen joskus huutanut miehelleni että en ole koskaan edes rakastanut sinua, säälistä otin, vaikka todellakin olen rakastanut ja rakastan, rakkaudentunne vaan oli riidan takia noin 10 minuutin katkolla juuri silloin ;-)

En sano. Mietin aina seurausta. En halua sanoa mitään, mikä tuhoaa. 

[quote author="Vierailija" time="16.06.2014 klo 11:03"]Mun mies ei ymmärrä sitä, että kun suutun, saatan sanoa jotain, jota en oikeasti tarkoita. Suutun tulisesti, mutta lepyn pian. Mies taas on pitkävihainen, eikä juuri näytä suuttumustaan.

[/quote] mun mies on sellainen. Tai tarkoittaa se niitä asioita sillä hetkellä, mutta muuttaa mieltään kun on leppynyt. Helvetin ahdistavaa ja kuluttavaa.

Joskus saattaa tulla ulos totuus tai mielipide jota en muuten sanoisi ääneen.

Mä olen sanonut, että painu helvettiin, äläkä enää koskaan tuu takasin. Mies otti kirjaimellisesti.

Kyllä sanon tai oikeastaan saatan ihan tarkoittaa mitä sanon. Tosin suutun todella harvoin kunnolla! Siihen vaaditaan sellainen ärsyke, joka loukkaa minua ja osaan kyllä pistää sitten luun kurkkuun.