Pitäisikö erota? 15 v yhdessä ja 2 lasta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erotkaa vaan. Turha jäädä roikkumaan ja yrittää löytää rakkautta uudelleen. Kun yleensä ei noista liittojen pelastusyrityksistä tule mitään.

Itselleni ainakin olisi ihan itsestäämselvyys, että silloin kun rakkaus katoaa niin jatkaminen on vain haitaksi.

Mutta mistä sen tietää että se on kadonnut eikä vain muuttanut muotoaan? Voiko sellainen hullaantuminen kestää muuttumattomana läpi elämän kaikkien elämäntilanteiden, kriisien, sairauksien ym aikana? Voiko vanhat tunteet palata kun tilanne on taas samanlaisempi? Vai tarvitseeko ja tulevaisuudessa odottaakin jotain erilaisempaa? Etsinkö uuden kumppanin ja jos löytyy, eroan taas kun huuma loppuu? En tiedä. Ap

Oikeaan rakkauteen harvoin kuuluu alkuhuumat ja muut romanttiset hömpät. Se on enemminkin ihmetystä ja laajentumista kuin pinnallista hömppää.

Nyt en kyllä ymmärrä, oletko sitä mieltä ettemme ole koskaan rakastaneetkaan? N 10 vuotta emme saaneet kylliksemme toistemme seurasta henkisesti ja fyysisesti. Millaista rakkaus on jos ei tuollaista? Ap

Vierailija kirjoitti:

Ah, aloitus on ihan story of my life! 10 ekaa vuotta meni loistavasti, siitä eteenpäin kaikki vuodet on olleet enemmän tai vähemmän perseestä. Koen kuitenkin, että ”pakko” vielä olla yhdessä ja hoitaa arki ja lapset yhteisen katon alla, kun ovat vielä alle kouluikäisiä. Lisäksi oman talouden järjestely valmiiksi eroa varten tulee ottamaan aikaa. Helsingissä ei hirveen helposti ostella perheasuntoja yksin..

Tämä on varmaan tosi monen 30-40v ihmisen tarina tällä hetkellä.

Olin ihan samassa tilanteessa. Elomme oli kilpailua, nalkutusta ja kyttäämistä. Vielä kun kumppani ei osannut/halunnut puhua niin sain tarpeeksi lopulta ja lähdin. Nyt parempi.

Nim. Kaikkeen parisuhteeseen osallistuva mies.

Hirveästi ei aina puhuta eikä ajatella sitä, että lapset muuttavat parisuhdetta radikaalisti. Joillekin pareille tämä sopii ja he sujahtavat lapsiarkeen tiiminä. Suurin osa joutuu kamppailemaan paljon, eteenkin pikkulapsiaikaan. Sitten on heitä, joille lapset eivät ihan aidosti sovi, mutta sitä ei joko tajua ajatella tai ei vaan hahmoteta miten valtava se muutos lapsettomasta tiimistä lapsia hoitavaksi perheeksi on.

Lapset eivät tosiaankaan aina paranna parisuhdetta ja vie sitä seuraavalle tasolle, vaikka moni niin ehkä kuvittelee tai  alitajuisesti ajattelee. Että parisuhteen seuraava askel on luonnollisesti lapset, mitäpä tätä edes pohtimaan sen ihmeemmin, että mitä lapsi/lapset käytännössä tarkoittavat minulle, puolisolle, meille yhdessä, parisuhteelle, ajankäytölle, kodinhuollolle, rahan käytölle, harrastuksille jne.

Ehkä tässä on käynyt nyt näin sun miehelle, että se lapsiperhe ei olekaan sellaista elämää, mitä hän ajatteli haluavansa. Usein miehillä on tosi hatarat käsitykset siitä mitä se lapsi, varsinkin vielä pieni ja vanhemmista riippuvainen, sitten ihan oikeasti, AIKUISTEN OIKEASTI, tosielämässä tarkoittaa.

Tsemppiä, AP!

Teiltä on kadonnut yhteys. Sen voi löytää uudelleen. Lasten syntymä tuo kummankin puolison oman lapsuudenperheen dynamiikan mukaan omaan perheeseen. Alamme matkia juuri niitä ihmisiä, joita ei todellakaan ollut tarkoitus matkia. Suosittelen pariterapiaa. Meille oli siitä suuri apu. 10 vuoden kohdalla olimme eron partaalla ja menimme pariterapiaan. Nyt yhteiselämää on meillä takana 20 vuotta, puoliväli oli uusi alku. Oman kokemukseni perusteella väitän, että suuri osa eroista voitaisiin välttää pariterapialla. En edes usko, että ero ratkaisee ongelmia. Siitähän alkaa uudet ongelmat: pesänjako, huoltajuussopimukset, lasten ero-oirehdinta, uusperheet... huhhuh. Kyllä ydinperhe-elämö on huomattavasti helpompaa. Tietysti vain silloin, jos ongelmat saadaan ratkottua eikä suhde sisällä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erotkaa vaan. Turha jäädä roikkumaan ja yrittää löytää rakkautta uudelleen. Kun yleensä ei noista liittojen pelastusyrityksistä tule mitään.

Itselleni ainakin olisi ihan itsestäämselvyys, että silloin kun rakkaus katoaa niin jatkaminen on vain haitaksi.

Mutta mistä sen tietää että se on kadonnut eikä vain muuttanut muotoaan? Voiko sellainen hullaantuminen kestää muuttumattomana läpi elämän kaikkien elämäntilanteiden, kriisien, sairauksien ym aikana? Voiko vanhat tunteet palata kun tilanne on taas samanlaisempi? Vai tarvitseeko ja tulevaisuudessa odottaakin jotain erilaisempaa? Etsinkö uuden kumppanin ja jos löytyy, eroan taas kun huuma loppuu? En tiedä. Ap

Oikeaan rakkauteen harvoin kuuluu alkuhuumat ja muut romanttiset hömpät. Se on enemminkin ihmetystä ja laajentumista kuin pinnallista hömppää.

Nyt en kyllä ymmärrä, oletko sitä mieltä ettemme ole koskaan rakastaneetkaan? N 10 vuotta emme saaneet kylliksemme toistemme seurasta henkisesti ja fyysisesti. Millaista rakkaus on jos ei tuollaista? Ap

Rakkaus tulee sitten kun on tarpeeksi kypsä, siksi ihmiset eroavat kun ovat vihdoin kypsyneet.

Vierailija kirjoitti:

Hirveästi ei aina puhuta eikä ajatella sitä, että lapset muuttavat parisuhdetta radikaalisti. Joillekin pareille tämä sopii ja he sujahtavat lapsiarkeen tiiminä. Suurin osa joutuu kamppailemaan paljon, eteenkin pikkulapsiaikaan. Sitten on heitä, joille lapset eivät ihan aidosti sovi, mutta sitä ei joko tajua ajatella tai ei vaan hahmoteta miten valtava se muutos lapsettomasta tiimistä lapsia hoitavaksi perheeksi on.

Lapset eivät tosiaankaan aina paranna parisuhdetta ja vie sitä seuraavalle tasolle, vaikka moni niin ehkä kuvittelee tai  alitajuisesti ajattelee. Että parisuhteen seuraava askel on luonnollisesti lapset, mitäpä tätä edes pohtimaan sen ihmeemmin, että mitä lapsi/lapset käytännössä tarkoittavat minulle, puolisolle, meille yhdessä, parisuhteelle, ajankäytölle, kodinhuollolle, rahan käytölle, harrastuksille jne.

Ehkä tässä on käynyt nyt näin sun miehelle, että se lapsiperhe ei olekaan sellaista elämää, mitä hän ajatteli haluavansa. Usein miehillä on tosi hatarat käsitykset siitä mitä se lapsi, varsinkin vielä pieni ja vanhemmista riippuvainen, sitten ihan oikeasti, AIKUISTEN OIKEASTI, tosielämässä tarkoittaa.

Tsemppiä, AP!

Ehkä se olin minä joka ei tajunnut mitä lapset tuovat mukanaan. Minulla oli todella massiivinen kriisi kun ensimmäinen lapsi syntyi, mikä on minun merkitys, kuka olen jne. Eihän siihen voi varautua. Lapset on kuitenkin rakkaita, ja heidät olisin halunnut vaikka olisin tiennytkin mikä odottaa. mutta perheeni rytmi on paljon kiivaampi kuin mikä olisi minun mukavuusalueella. Olemme siis ihan samassa veneessä molemmat mieheni kanssa tässä, eikä parisuhteen laimeneminen ole hänen vikansa. Kiitos tsempeistä, tänään oli ihan kivojakin hetkiä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menkää nyt ainakin pariterapiaan ja yrittäkää tehdä jotakin, että saatte parisuhteenne kuntoon. Ihan liikaa on eroperheitä nykyään.

Ja pienet lapset vielä perheessä.

Ei se ero aina ole huono vaihtoehto. Itse olisin säästynyt monelta traumalta, jos vanhempani olisivat eronneet aiemmin.

Ei ole lapsen etu, että vanhemmat väkisin lapsen takia roikkuvat onnettomassa liitossa. Onnelliset vanhemmat voivat tarjota onnellisemman lapsuuden lapsilleen.

niin ja monta uutta traumaa oisit saanut sun pompottelusta isältä äidille, vanhempien viikonloppupanoista, vannhempien taloudellisista tilainteista yms.

Vierailija kirjoitti:

Teiltä on kadonnut yhteys. Sen voi löytää uudelleen. Lasten syntymä tuo kummankin puolison oman lapsuudenperheen dynamiikan mukaan omaan perheeseen. Alamme matkia juuri niitä ihmisiä, joita ei todellakaan ollut tarkoitus matkia. Suosittelen pariterapiaa. Meille oli siitä suuri apu. 10 vuoden kohdalla olimme eron partaalla ja menimme pariterapiaan. Nyt yhteiselämää on meillä takana 20 vuotta, puoliväli oli uusi alku. Oman kokemukseni perusteella väitän, että suuri osa eroista voitaisiin välttää pariterapialla. En edes usko, että ero ratkaisee ongelmia. Siitähän alkaa uudet ongelmat: pesänjako, huoltajuussopimukset, lasten ero-oirehdinta, uusperheet... huhhuh. Kyllä ydinperhe-elämö on huomattavasti helpompaa. Tietysti vain silloin, jos ongelmat saadaan ratkottua eikä suhde sisällä väkivaltaa.

Kuulostaa hyvältä, kiitos kun jaoit kokemuksesi. Ehkäpä uusi yhteys on siis mahdollista meillekin. Ap

Muuttaisin erilleen ja kokeilisin miltä tuntuu kun saa vähän hengähdystilaa. Lapsivuodet on aika kuluttavia. Jostain syystä ne pitäisi useimpien mielestä vaan kärsiä ja sinnitellä - ei, elämä on liian lyhyt! Onnellinen vanhempi on parempi vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Ap: n tarina on ihan normaali parisuhdetarina.

Niin siinä normaalisti käy, että ns intohimoinen rakkaus hälvenee vuosien myötä ja sen jälkeen tuli kiintymys, kumppanuus ja silti nekin ovat rakastamista.

Jotta rakkaus ei lentäisi pois, parisuhdetta pitää vaalia ja pitää hengissä pienten lasten aikanakin siten, että vanhemmat ottavat yhteistä aikaa aika ajoin. Hotelliviikonloppuja, muita yhteisiä matkoja jne.

On olemassa parisuhdeleirejä/ kursseja joissa pariskunta saa uusia vinkkejä ja kuulevat kohtalotovereilta miten suhde saadaan uuteen kukoistukseen. Aina ei kannata luovuttaa , jos ei ole pahoinpitelyjä, alkoholismia ym kuvioissa.

Parisuhdekouluttajien mielestä Suomessa luovutetaan liian helposti, kun ei " parisuhde maistu enää" samalta kuin silloin joskus.

Vanhempien kannattaa sekin miettiä millaisen mallin antavat lapsilleen. Hekin ovat joskus pariduhteessaan. Eli kantapäät vastakkain vaan, kun ei enää tunnu kivalta

Herätti ajatuksia. Tosiaan lapset saavat vanhemmiltaa mallin , miten he omissa suhteissaan ja liitoissaan ratkaisevat " ongelmat". Kuka haluaa ehdottomasti siirtää lapsilleen saman mallin?

Uskon, että heitä ei ole paljon ilmoittautumassa. Ei ainakaan silloin, jos ei ole painavaa syytä erota kuten pahoinpitelyt, juoppous holtiton rahankäyttä jne..

Olen ollut monissa juhlissa , joissa on ollut keskiössä eroperhe tai lapset. Melkoista sukkulointia koska ei voida olla samassa tilassa ex:n kanssa ja exän suvun kanssa. Huhuh...

Pidetään kahdet eri riippijuhlat, yo-juhlat, mutta kun kaksia häitä ei voi oikein pitää niin siinä tuleekin  stoppi. Mitä noi tekevät lasten ja lastenlapsien mielelle vaikka ovat aikuisia. Jäljet voivat näkyä vielä pitkän ajan päästä. Pitäkää parisuhteenne kunnossa ja vaalikaa sitä. Lapset ja lastenlapset kiittävät.

Yksi ihan perus nyrkkisääntö on ettei erota ennen kuin nuorin lapsi on täyttänyt kolme. Silloin vasta alkaa suhde palautumaan. Tietysti jos on väkivaltaa, päihteitä jne. Niin pitää erota heti.

Meillä on vähän samankaltainen tilanne, ruuhkavuosiarki (meillä lapset 3 ja 6) vie mehut molemmista ja se aiheuttaa kaikenlaista turhaa konfliktia. Parhaimmillaan meillä on kuitenkin edelleen hauskaa yhdessä, joten ihan noin pitkälle tilanne ei ole päässyt. Pariterapiaa olen silti miettinyt, että saataisiin kommunikaatiota parannettua eikä ehkä päädyttäisi noin pahaan tilanteeseen. Tunnistan myös tuon ajatuksen, että se tuntuisi luovuttamiselta ja asian myöntämiseltä, ja siksi se on vaan jäänyt. Toisaalta tuntuu, että asiat on ehkä menneet parempaan lasten vähän kasvaessa ja saattavat kohentua itsekseenkin? Mies on luultavasti sitä mieltä, että kaikki on hyvin ja pariterapian ehdottaminen saattaisi olla järkytys hänelle.

Valtataistelu on yksi tavallinen vaihe parisuhteessa. Väitän että pikkulapsivaihetta on helppo syyttää, mutta oikeasti kyse on jostain muusta.

Sinun on mahdollista muuttaa dynamiikkaa teidän välillänne toimimalla itse toisin. Voit laskea aseesi ja olla avoin ja uskaltaa olla haavoittuvainen. Kuulostat siltä, että kuitenkin ihan arvostat miestäsi, joten tämä olisi ihan mahdollinen toimintatapa.

Itseäni on auttanut myös se ajatus, että jossain asioissa tai joinakin päivinä minä voin tehdä enemmän. Se on ihan ok. Tietenkin joku kohtuus tämän ajatuksen kanssa. Ja joskus vaan antaa asioiden olla. Riitely silloin tällöin ei haittaa, jos se oikeasti puhdistaa ilmaa. Koska tuleehan sitä kaikenlaista.

Olemme olleet suunnilleen yhtä kauan yhdessä ja suht pienet lapset myös. Jollain tapaa suurin oivallus, joka on auttanut meidät taas samaan tiimiin, on ollut olla (pyrkiä olemaan) oikeasti, vilpittömästi eri tilanteissa avoin ja käyttää kaikkea sitä kypsyyttä mitää itsestään löytää, ja tuntea myös myötätuntoa toista kohtaan. Ei tarkoita sitä, että ei olisi riitoja tai huonoja päiviä, mutta keskinäisen luottamuksen määrä kasvaa vuosi vuodelta. Siltä se nyt tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ensin 10 v hyvää, sitten 10 v huonoa. Erottiin talvella. Itse koen että rakkauden olisi voinut löytää uudelleen keskustelujen kautta. Niin että asenne olisi muuttunut. Olisi pitänyt osata olla enemmän tiimi. Mutta ex-mieheni ei halunnut ratkaista ongelmia. Minulla meni 10 vuotta tajuta että hän ei aio muuttaa käytöstään eikä asennettaan.

Tajuankohan minä joskus vuonna 2031 että vuodesta 2016 meillä ei ole ollut toivoa eikä oikeastaan olla edes koitettu korjata tilannetta. Miten pitkään asian voi pistää vaan väsymyksen, stressin ym piikkiin. Haluaisin että oltaisiin samaa tiimiä vaikeammissakin tilanteissa. Ap

Itse olen eroamassa reilu kymmenen vuoden parisuhteesta.

Iso syy juurikin tuo, että ei olla oltu yhtä tiimiä enää pitkään aikaan. Mies alkoi jossain vaiheessa olla kateellinen liki kaikesta missä onnistuin. Itse halusin onnistua asioissa, jotta saataisiin hyvä tulevaisuus, siis yhdessä. Mutta toinen sitten näkikin asian jonain ihmeen kilpailuna.

Mies itse valitellut suhteen tilaa jo vuosia, muttei sitten ole kylläkään tehnyt mitään asioiden korjaamisen eteen.

Joskus vaan pitää myöntää, ettei hommasta tulee enää mitään. Itselläni se hetki on nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap: n tarina on ihan normaali parisuhdetarina.

Niin siinä normaalisti käy, että ns intohimoinen rakkaus hälvenee vuosien myötä ja sen jälkeen tuli kiintymys, kumppanuus ja silti nekin ovat rakastamista.

Jotta rakkaus ei lentäisi pois, parisuhdetta pitää vaalia ja pitää hengissä pienten lasten aikanakin siten, että vanhemmat ottavat yhteistä aikaa aika ajoin. Hotelliviikonloppuja, muita yhteisiä matkoja jne.

On olemassa parisuhdeleirejä/ kursseja joissa pariskunta saa uusia vinkkejä ja kuulevat kohtalotovereilta miten suhde saadaan uuteen kukoistukseen. Aina ei kannata luovuttaa , jos ei ole pahoinpitelyjä, alkoholismia ym kuvioissa.

Parisuhdekouluttajien mielestä Suomessa luovutetaan liian helposti, kun ei " parisuhde maistu enää" samalta kuin silloin joskus.

Vanhempien kannattaa sekin miettiä millaisen mallin antavat lapsilleen. Hekin ovat joskus pariduhteessaan. Eli kantapäät vastakkain vaan, kun ei enää tunnu kivalta

Herätti ajatuksia. Tosiaan lapset saavat vanhemmiltaa mallin , miten he omissa suhteissaan ja liitoissaan ratkaisevat " ongelmat". Kuka haluaa ehdottomasti siirtää lapsilleen saman mallin?

Uskon, että heitä ei ole paljon ilmoittautumassa. Ei ainakaan silloin, jos ei ole painavaa syytä erota kuten pahoinpitelyt, juoppous holtiton rahankäyttä jne..

Olen ollut monissa juhlissa , joissa on ollut keskiössä eroperhe tai lapset. Melkoista sukkulointia koska ei voida olla samassa tilassa ex:n kanssa ja exän suvun kanssa. Huhuh...

Pidetään kahdet eri riippijuhlat, yo-juhlat, mutta kun kaksia häitä ei voi oikein pitää niin siinä tuleekin  stoppi. Mitä noi tekevät lasten ja lastenlapsien mielelle vaikka ovat aikuisia. Jäljet voivat näkyä vielä pitkän ajan päästä. Pitäkää parisuhteenne kunnossa ja vaalikaa sitä. Lapset ja lastenlapset kiittävät.

Tähän kyllä pakko todeta, että parisuhdetta on todella vaikea kannatella yksinään.

Omalla kohdalla mies ei enää alkuhuumavuoden jälkeen ehdottanut mitään yhteistä tekemistä. Ei mitään hotelleja, kylpylöitä, keikkoja jne. Itse sain järjestää aina kaiken.

Myöskään mitään huomionosoituksia en juuri saanut. Edes synttäreinä tai jouluna ei yleensä mitään lahjaa tullut, koska "en mä keksi mitään".

Olin kertonut, että joskus olisi mukava saada spontaanisti vaikka kukkia ja edes jupistuna "rakastan sinua". Tätä ei koskaan toteutettu.

Viimeisimpien vuosien aikana en enää muista, milloin meillä olisi ollut yhdessä kivaa. Kaikki on ollut vain minun kannattelemanani. Ja kun en enää ole edes ehdottanut mitään yhteistä tekemistä, ei sitä ole ollut.

Olen käytännössä vain kuunnellut kotona, kun mies valittelee miten huono parisuhde meillä on. Mutta koskaan ei tehnyt mitään, millä parantaa tilannetta.

En oikeastaan edes tiedä, miksi mies on kanssani ollut, näin kun jälkikäteen ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni nykyään erotaan jokseenkin liian heppoisilla perusteilla. Kukaan ei toki tiedä parisuhteen tilaa paremmin kuin pariskunta itse, mutta jotenkin ihmettelen tällaisia pohdintoja, jotka kuulostavat omaan korvaani siltä, että "no jaa, pitäisiköhän tässä erota". Perhettä ja elämän parisuhdetta ei kannata tuosta vain heittää pois. Puhukaa, puhukaa, puhukaa. Kertokaa, miltä tuntuu; keskustelkaa mitä kumpikin kaipaa ja mitä voisitte yhdessä tehdä näiden asioiden eteen; olkaa lempeitä ja armollisia toisianne kohtaan.

Olen samaa mieltä että erotaan liian helposti, en minäkään haluaisi erota. Parisuhde on vaan arjessa ollut jo useamman vuoden huonoa. Useammin aiheuttaa pahaa kuin hyvää mieltä, pääasiassa asiaa ei edes huomaa. En halua heittää perhettä ja parisuhdetta pois mutta en minä tällaistakaan elämää halua.

Ollaan tietenkin keskusteltu, koitetaan tehdä välillä asioita kaksinkin ja silloin on ihan kivaa. Toki korona aikana tämä on ollut tosi vähäistä ja lapset on vieraantuneet isovanhemmistaan tai ehkä oikeastaan toisin päin. Mutta se ei ole mitään arkea, hyvä fiilis nollautuu usein heti kun päästään kotiin. Tai jos teen yksin jotain, lapset heitetään minun syliin kun pääsen kynnyksen yli, jääkaappi tyhjä ja kämppä pommin jäljiltä ja joudun hoitamaan yöheräämiset 2 viikkoa putkeen.. kaupan päälle kiukuttelua ja tiuskimista ja seksiäkin pitäisi saada. Ehkä tämä nyt vaan kuvastaa tätä pikkulapsiarjen rytmin epäsopivuutta meidän vanhempien sisäisen rytmin kanssa. Toisin sanoen molempia uuvuttaa.. Ap

Te olette vain väsyneitä. Ette te ole eri tiimeissä, ettekä ole toistenne vastustajia, vaan päävastustajanne on väsymys.

Teidän on levättävä. Teidän on oltava itsekkäitä. Teidän on otettava yhteistä aikaa vaikka väkisin.

Hankkikaa apua kodin ja lasten hoitoon. Siivooja kerran viikossa saattaa tehdä jo ihmeitä.

Lapset kerran viikossa hoitoon, ja treffeille tai ihan vaikka vaan nukkumaan.

Lisäksi miehesi on tajuttava kodinhoitoon liittyvien tehtävien jakaminen paremmin. Seksiasioita pitäisi puida vaikka terapeutilla.

Itse olemme käyneet tuon vaiheen läpi. Lapset ovat juuri tulossa siihen ikään (4 ja 7) jolloin he alkavat olla hyvin seuraa toisilleen ja pärjäävät esim. ulkoleikeissä kaksistaan. Meillä oli juuri noita yleisestä väsymyksestä johtuvia riitoja, ja niiden yli päästiin sillä, kun yksinkertaisesti hankittiin apua. Nyt alkaa helpottaa, kun lapset leikkivät paljon kahdestaan, eivät ole enää aivan yhtä tarvitsevia, ja voimme tehdä kotitöitä tunnin-pari illassa yhdessä ilman, että lapset roikkuvat meissä kiinni.

Seksielämän osalta meillä ei ollut isoja riitoja, itse olin (ja olen edelleenkin) meistä se vähemmällä seksillä toimeen tuleva, eikä siitä saatu riitoja tai mielipahaa aikaan. Tosin ei ole ollut haitaksikaan, kun viime aikoina seksielämämme on parantunut kokonaisuudessaan.

Älkää erotko. Käyttäkää kaikki mahdolliset ja mahdottomat resurssinne nyt, että saatte levättyä, saatte yhteistä aikaa ja fiilikset tasoittumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi on tärkeämpi: parisuhde vai rakkaus? Suurin osa on parisuhteessa, jota kuvittelee työstävänsä rakkaudeksi. Rakkauden ei pitäisi tarvita erityistä työtä, vaikka niin jalona väitetään. Voihan se olla rakkauden osoitus, että eroatte, annatte toisille tilaa toteuttaa itseään. Ei toista voi omistaa.

On tässä myös tuo perhenäkökulma. Ilman lapsia voisi keskittyä vain omiin tunteisiin sellaisenaan ilman kummempaa kontekstia, jos tällainen olo olisi ei tarvitsisi miettiä helpottaako kun lapset kasvavat jne. Eikä myöskään miettiä paljonko painaa että saa yhdessä jakaa lasten lapsuuden. Mitä intohimoinen rakkaus painaa siihen verrattuna ja miten saisi parisuhteen kuitenkin mukavaksi vaikkei sitä hullaantumista löytyisikään. Ap

Ottakaa tilanteenne haltuun tiiminä: tähän tarvitaan kaksi. Kerro miehellesi, että tähän tarvitaan kaksi aikuista. Sitten otatte sarvista härkää.

Kämppä kaaoksessa: siivotaan yhdessä. Ruoat tekemättä: tehdään yhdessä. Yhteinen aika puuttuu: keksitään ratkaisu yhdessä. Teidän (ennen kaikkea miehesi) pitää tajuta, että olette härkäpari, jonka täytyy vetää samaan suuntaan, ei eri suuntiin. Tiukkaan samaan suuntaan vetämällä kuorma ei ole raskas, mutta jos toinen vetää perässään sekä äestä että toista härkää, jää pelto kylvämättä.

Tehkää aikatauluja. Päättäkää tehdä yhdessä työt. Jakakaa tiukasti aika ja vastuut.

Aikatauluttakaa myös yhteinen aika. Ja kokeilkaa, voisiko saman tehdä myös seksielämälle? Ei kuulosta aluksi hääviltä, mutta toimii monelle.

Ensin työt, sitten lepo ja lopuksi huvi? Tietenkin tilanteet huomioiden: ei sairaana, ei kuukautisten aikaan, ei silloin kun jokin tuntuu pahalta. Eli varatkaa aikaa seksille esimerkiksi kerran viikossa, silloin, kun oletettavasti olette virkeimmillänne. Jos tilanne on se, että esimerkiksi sinä et mitenkään pysty, käytä veto-oikeutta ja ilmoita, että tänään ei onnistu, koska (_kerro tähän aito syy_). 

Sujuva seksi vaatii ennen kaikkea luottamusta, ja tuollainen aikataulutettu seksiOPTIO (ei ikinä pakko) voisi olla tapa kertoa puolisollesi, että myös sinä haluat häntä ja välität hänestä, etkä kieltäydy seksistä kostoksi tai muuten vaan. Puolisosi täytyy tietysti olla myös valmis panostamaan tähän yhteiseen hetkeen sillä tavoin, kuin sinä haluat.