Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisikö erota? 15 v yhdessä ja 2 lasta
20.06.2021 |
Eli se tavallinen tarina, 15 v yhdessä, kaksi lasta joista toinen nukkuu vielä melko huonosti. Ollaan jotenkin vastustajajoukkueissa arjessa, olen lipsumassa siihen että arvioin paljon hän saa unta/omaa-aikaa tai käyttää siivoamiseen/ruuanlaittoon/pyykkeihin ja että meneekö kaikki tasan (ei tietenkään mielestäni mene). Kommunikointi on kiukuttelua, normaalit asiat tulee minulle tiuskimalla. Huomaan että hän syyttää minua kaikesta esim unohtuneesta tavarasta, rypistyneestä paidasta tai rikkoutuneesta esineestä. Seksi hänen kanssaan ei juurikaan enää kiinnosta muuta kuin viikon verran kuusta. Muutoin se on ällöttävää ja toimin vain tarpeiden tyydyttäjänä. Hellyyttä ei muutoinkaan ole, muuten kuin niin että se tuntuu heti seksin vaatimiselta.
Mutta hän on hyvä ihminen, hauska, komea, hyvä isä ja ennen lapsia kaikki sujui hyvin. Olimme ihan umpirakastuneita varmaan 10 vuotta, nyt en tiedä onko tämä enempi vain kiintymystä. Onko tässä jotain tehtävissä vai pitääkö vaan suosiolla lähteä uusiin suuntiin? Millaisia kokemuksia teillä on, ei varmaan olla ainoita historiassa tällaisessa tilanteessa. En todellakaan haluaisi mutta... Tällaista loppuelämää en kuitenkaan itselleni tai miehelleni toivo.
Kommentit (58)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat oli 20v yhdessä. Ei ollut tiuskimista tai muutakaan "vikaa" liitossa näin lapsen näkökulmasta. Rakkaus vain puuttui. Näin aikuisena toivon, että olisivat eronneet paljon aiemmin, ennen kuin molemmat olivat vihaisia ja katkeria tuhlatuista vuosista. Itselle jäi käteen vinoutunut suhtautuminen parisuhteisiin ja avioliittoon. Tosi pitkään luulin että ihastuminen/rakastuminen on sama asia ja sen kuuluukin hiipua pois, kun mennään naimisiin eikä isät ja äidit koskaan halaa tai pussaa toisiaan.
Onneksi oma avioliittooni on täysin vastakohta vanhempieni liittoon verrattuna.
Oletteko olleet pitkään yhdessä? Meillä ei ole ollut aina näin, rakkaus ei ole kokonaan puuttunut vaan hävinnyt jonnekin matkan varrella lasten syntymän jälkeen. Voikohan se löytyä uudelleen? Ap
Vierailija kirjoitti:
Pariterapia.
Se varmaan täytyy käydä, tuntuu vain ongelman myöntämiseltä. Nythän kaikki on tavallaan "hyvin" ap
Meillä oli ensin 10 v hyvää, sitten 10 v huonoa. Erottiin talvella. Itse koen että rakkauden olisi voinut löytää uudelleen keskustelujen kautta. Niin että asenne olisi muuttunut. Olisi pitänyt osata olla enemmän tiimi. Mutta ex-mieheni ei halunnut ratkaista ongelmia. Minulla meni 10 vuotta tajuta että hän ei aio muuttaa käytöstään eikä asennettaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat oli 20v yhdessä. Ei ollut tiuskimista tai muutakaan "vikaa" liitossa näin lapsen näkökulmasta. Rakkaus vain puuttui. Näin aikuisena toivon, että olisivat eronneet paljon aiemmin, ennen kuin molemmat olivat vihaisia ja katkeria tuhlatuista vuosista. Itselle jäi käteen vinoutunut suhtautuminen parisuhteisiin ja avioliittoon. Tosi pitkään luulin että ihastuminen/rakastuminen on sama asia ja sen kuuluukin hiipua pois, kun mennään naimisiin eikä isät ja äidit koskaan halaa tai pussaa toisiaan.
Onneksi oma avioliittooni on täysin vastakohta vanhempieni liittoon verrattuna.
Oletteko olleet pitkään yhdessä? Meillä ei ole ollut aina näin, rakkaus ei ole kokonaan puuttunut vaan hävinnyt jonnekin matkan varrella lasten syntymän jälkeen. Voikohan se löytyä uudelleen? Ap
10 vuotta ollaan oltu yhdessä. Ollaan kyllä vasta kolmenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, joten mistäpä sitä tietää, miten elämä tästä etenee.
Luulen, että vanhempanikin ovat joskus olleet rakastuneita. Olivat vuosia yhdessä ennen lapsia. En tiedä mitä sitten tapahtui. Nyt kun katson heitä, niin en ymmärrä, miten ovat koskaan edes yhteen päätyneet. Ovat niin erilaisia ihmisiä. Surullista myös, ettei kummallakaan oikein ole positiivista sanottavaa toisesta. Isäni ei puhu äidistä juuri koskaan ja jos äiti puhuu isästäni, jaksaa aina muistuttaa kuinka huono aviomies ja isä tämä oli. Raskasta kuunneltavaa.
Kyllähän se varmasti voi uudelleen löytyä, mutta vain jos molemmat ovat valmiit tekemään työtä sen eteen. Ei kai näihin valmiita vastauksia voi kukaan antaa, jokainen ihminen ja pariskunta on erilainen. Pariterapiasta voisi olla apua omien solmukohtien löytämiseen. Tämä toki vaatii motivaatiota ja sitoutumista teiltä molemmilta.
Hoh hoh hoijaa...
Keksi nyt vähän parempia aloituksia.
Onko lämpö sekoittanut pään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei pidä, kun kysyt asia muilta. Sitten voi erota, kun on varma eikä mikään asia päätöstä pyörrä. Kun rakkaus on loppunut. Niin voi erota.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäiset lapset?
1.5v ja 5v on iät. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat oli 20v yhdessä. Ei ollut tiuskimista tai muutakaan "vikaa" liitossa näin lapsen näkökulmasta. Rakkaus vain puuttui. Näin aikuisena toivon, että olisivat eronneet paljon aiemmin, ennen kuin molemmat olivat vihaisia ja katkeria tuhlatuista vuosista. Itselle jäi käteen vinoutunut suhtautuminen parisuhteisiin ja avioliittoon. Tosi pitkään luulin että ihastuminen/rakastuminen on sama asia ja sen kuuluukin hiipua pois, kun mennään naimisiin eikä isät ja äidit koskaan halaa tai pussaa toisiaan.
Onneksi oma avioliittooni on täysin vastakohta vanhempieni liittoon verrattuna.
Oletteko olleet pitkään yhdessä? Meillä ei ole ollut aina näin, rakkaus ei ole kokonaan puuttunut vaan hävinnyt jonnekin matkan varrella lasten syntymän jälkeen. Voikohan se löytyä uudelleen? Ap
10 vuotta ollaan oltu yhdessä. Ollaan kyllä vasta kolmenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, joten mistäpä sitä tietää, miten elämä tästä etenee.
Luulen, että vanhempanikin ovat joskus olleet rakastuneita. Olivat vuosia yhdessä ennen lapsia. En tiedä mitä sitten tapahtui. Nyt kun katson heitä, niin en ymmärrä, miten ovat koskaan edes yhteen päätyneet. Ovat niin erilaisia ihmisiä. Surullista myös, ettei kummallakaan oikein ole positiivista sanottavaa toisesta. Isäni ei puhu äidistä juuri koskaan ja jos äiti puhuu isästäni, jaksaa aina muistuttaa kuinka huono aviomies ja isä tämä oli. Raskasta kuunneltavaa.
Kyllähän se varmasti voi uudelleen löytyä, mutta vain jos molemmat ovat valmiit tekemään työtä sen eteen. Ei kai näihin valmiita vastauksia voi kukaan antaa, jokainen ihminen ja pariskunta on erilainen. Pariterapiasta voisi olla apua omien solmukohtien löytämiseen. Tämä toki vaatii motivaatiota ja sitoutumista teiltä molemmilta.
Olisin minäkin voinut kirjoittaa noin muutama vuosi sitten. En olisi ikinä uskonut että meille käy näin, oltiinhan olleet jo 10v hullaantuneita toisiimme. Pidin ja pidän kyllä edelleenkin miestäni elämäni rakkautena. Ehkäpä se terapia on tosiaan meille oikea osoite. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä, kun kysyt asia muilta. Sitten voi erota, kun on varma eikä mikään asia päätöstä pyörrä. Kun rakkaus on loppunut. Niin voi erota.
Jos ei ole ikinä varma niin kärsii sitten huonosta suhteesta koko elämänsä. Mistä tiedän että rakkaus on nyt lopullisesti loppuen?
En varsinaisesti kaipaa neuvoja siinä mielessä että niin minun tulisi toimia. Sen sijaan vertaiskokemuksista on kyllä hyötyä asian miettimisestä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ensin 10 v hyvää, sitten 10 v huonoa. Erottiin talvella. Itse koen että rakkauden olisi voinut löytää uudelleen keskustelujen kautta. Niin että asenne olisi muuttunut. Olisi pitänyt osata olla enemmän tiimi. Mutta ex-mieheni ei halunnut ratkaista ongelmia. Minulla meni 10 vuotta tajuta että hän ei aio muuttaa käytöstään eikä asennettaan.
Tajuankohan minä joskus vuonna 2031 että vuodesta 2016 meillä ei ole ollut toivoa eikä oikeastaan olla edes koitettu korjata tilannetta. Miten pitkään asian voi pistää vaan väsymyksen, stressin ym piikkiin. Haluaisin että oltaisiin samaa tiimiä vaikeammissakin tilanteissa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat oli 20v yhdessä. Ei ollut tiuskimista tai muutakaan "vikaa" liitossa näin lapsen näkökulmasta. Rakkaus vain puuttui. Näin aikuisena toivon, että olisivat eronneet paljon aiemmin, ennen kuin molemmat olivat vihaisia ja katkeria tuhlatuista vuosista. Itselle jäi käteen vinoutunut suhtautuminen parisuhteisiin ja avioliittoon. Tosi pitkään luulin että ihastuminen/rakastuminen on sama asia ja sen kuuluukin hiipua pois, kun mennään naimisiin eikä isät ja äidit koskaan halaa tai pussaa toisiaan.
Onneksi oma avioliittooni on täysin vastakohta vanhempieni liittoon verrattuna.
Oletteko olleet pitkään yhdessä? Meillä ei ole ollut aina näin, rakkaus ei ole kokonaan puuttunut vaan hävinnyt jonnekin matkan varrella lasten syntymän jälkeen. Voikohan se löytyä uudelleen? Ap
10 vuotta ollaan oltu yhdessä. Ollaan kyllä vasta kolmenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, joten mistäpä sitä tietää, miten elämä tästä etenee.
Luulen, että vanhempanikin ovat joskus olleet rakastuneita. Olivat vuosia yhdessä ennen lapsia. En tiedä mitä sitten tapahtui. Nyt kun katson heitä, niin en ymmärrä, miten ovat koskaan edes yhteen päätyneet. Ovat niin erilaisia ihmisiä. Surullista myös, ettei kummallakaan oikein ole positiivista sanottavaa toisesta. Isäni ei puhu äidistä juuri koskaan ja jos äiti puhuu isästäni, jaksaa aina muistuttaa kuinka huono aviomies ja isä tämä oli. Raskasta kuunneltavaa.
Kyllähän se varmasti voi uudelleen löytyä, mutta vain jos molemmat ovat valmiit tekemään työtä sen eteen. Ei kai näihin valmiita vastauksia voi kukaan antaa, jokainen ihminen ja pariskunta on erilainen. Pariterapiasta voisi olla apua omien solmukohtien löytämiseen. Tämä toki vaatii motivaatiota ja sitoutumista teiltä molemmilta.
Olisin minäkin voinut kirjoittaa noin muutama vuosi sitten. En olisi ikinä uskonut että meille käy näin, oltiinhan olleet jo 10v hullaantuneita toisiimme. Pidin ja pidän kyllä edelleenkin miestäni elämäni rakkautena. Ehkäpä se terapia on tosiaan meille oikea osoite. Ap
Itse näkisin, että tärkeimpiä asioita on kommunikaatiosta huolehtiminen ja se että puhalletaan yhteen hiileen. Ollaan ns. samassa tiimissä. Muuten varmaan helposti kasvaa erilleen ja sitten asioita onkin jo hankalampi lähteä korjaamaan. Varsinkin, jos tilanteessa ollaan oltu jo vuosia.
Olen itse nyt viimeisilläni raskaana, joten todellakin toivon, että olemme lapsen kanssa vähintään yhtä onnellisia kuin nyt. Olemme molemmat eroperheistä, joten haluaisin, että lapsemme saisi kasvaa onnellisessa ydinperheessä. Tiedän, että tämä on myös miehelle tärkeää. Ehkä taustojemme takia osaamme tarttua epäkohtiin herkemmin kiinni. Tärkeää toki on myös olla armollinen sekä itselleen että kumppanille. Kumpikaan meistä ei ole täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkää nyt ainakin pariterapiaan ja yrittäkää tehdä jotakin, että saatte parisuhteenne kuntoon. Ihan liikaa on eroperheitä nykyään.
Ja pienet lapset vielä perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Menkää nyt ainakin pariterapiaan ja yrittäkää tehdä jotakin, että saatte parisuhteenne kuntoon. Ihan liikaa on eroperheitä nykyään.
Ja pienet lapset vielä perheessä.
Ei se ero aina ole huono vaihtoehto. Itse olisin säästynyt monelta traumalta, jos vanhempani olisivat eronneet aiemmin.
Ei ole lapsen etu, että vanhemmat väkisin lapsen takia roikkuvat onnettomassa liitossa. Onnelliset vanhemmat voivat tarjota onnellisemman lapsuuden lapsilleen.
Ap, kuinka paljon sinua haittaisi, jos lapsesi eivät enää haluaisi pitää yhteyttä aikuisena?
Asiat helpottaa tuosta kun teidän lapset vähän kasvaa. Olette vain pikkulapsiarkeen turhautuneita.
Tossa vaiheessa on oikeasti turha erota. Elätte nyt raskaimpia aikoja elämässänne. menkää edes pariterapiaan. Näin käy monelle pikkulapsiperheelle. Vuosi eteenpäin tuosta niin lapsenne leikkivät jo yhdessä ja saatte enemmän hengähtää.
Onko teidän mahdollista ottaa yhteistä aikaa, saatteko lapset jonnekin yökylään? Uskon että tuo seksijuttukin muuttuu ajan kanssa paremmaksi, kun alat näkemään miehesi paremmassa valossa.
HOITAKAA suhdetta, käykää treffeitä. Ottakaa myös omaa aikaa ja pitäkää kiinni omista harrastuksista.
Antakaa aikaa älkääkä luovuttako helpolla. Elämä ei eron jälkeen välttämättä muutu yhtään paremmaksi, jos teillä on ennen lapsia ollut niin loistava suhde, kun kerroit. Se on vielä mahdollista saada takaisin :)
Itse olin turhautunut mieheeni kun nuorimmainen oli juuri 1,5v...nyt kun nuorimmainen on 3,5v elämä on jo helpottanut aika tavalla ja keskinäiset välimme ovat parantuneet.
Nykyään on eroperheitä joka paikassa ja montaa perhettä ja lapsia seuranneena, ei se elämä sen hehkeämmäksi ole valitettavasti muuttunut. Lapset kärsii enemmän tai vähemmän AINA, kun joutuvat siihen jatkuvaan muuttorumbaan. Teidänkin nuorimmainen on vielä niin pieni että lapsi tulisi olemaan kuitenkin sinulla pääosin seuraavat vuodet, elämä olisi todennäköisesti vieläkin uuvuttavampaa.
Kuulostaa aika tavalliselta vaiheelta parisuhteessa, huomioiden etenkin että teillä on ”pahin” pikkulapsivaihe päällä. Ei kannata erota antamillasi tiedoilla. Jos olette 15 v olleet yhdessä ja siitä kertomasi mukaan 10 vuotta rakastuneita, niin arvelisin, että pikkulapsiaika ja sen aiheuttama stressi ja ristiriidat ovat nyt syy pahoinvointiin.
Keskustele, keskustele ja keskustele miehesi kanssa. Tunteeko hän samoin? Mitä hän haluaa? Tunnistatteko tilanteen samoin? Miten näette parisuhteenne tilan ja sen kehityksen? Entä tulevaisuuden? Jos keskustelu kahdestaan ei auta tai onnistu, niin ottakaa ammattilainen mukaan. 15 vuoden suhdetta ei kannata helposti heittää menemään. Yrittäkää! Itselle tärkeä opetus on myös ollut, että vain itseään ja omaa asennetta/ajattelua voi muuttaa, on turhaa ajanhaaskausta miettiä ja odottaa toiselta muuttumista. Ei toimi kaikille eikä kaikissa tilanteissa, mutta oma aviokriisi selvisi aika isolta osalta oman ajatteluni muutoksen kautta.
Alue: Aihe vapaa
Mun vanhemmat oli 20v yhdessä. Ei ollut tiuskimista tai muutakaan "vikaa" liitossa näin lapsen näkökulmasta. Rakkaus vain puuttui. Näin aikuisena toivon, että olisivat eronneet paljon aiemmin, ennen kuin molemmat olivat vihaisia ja katkeria tuhlatuista vuosista. Itselle jäi käteen vinoutunut suhtautuminen parisuhteisiin ja avioliittoon. Tosi pitkään luulin että ihastuminen/rakastuminen on sama asia ja sen kuuluukin hiipua pois, kun mennään naimisiin eikä isät ja äidit koskaan halaa tai pussaa toisiaan.
Onneksi oma avioliittooni on täysin vastakohta vanhempieni liittoon verrattuna.