Terapiassa käyneet...Oletteko voineet kertoa elämästänne oikeasti kaiken?

Asiat muuttuvat paljon siinä kohtaa, kun ihmisellä on lapsia. Valitettavasti ohjeet ja määräykset lastensuojeluilmoituksen tekemiseen ovat niin tiukat (mikä pääasiassa tietenkin hyvä asia), että terapiassakin todella joutuu miettimään mitä uskaltaa kertoa ja mitä ei. Lastensuojeluilmoituksenhan joutuu ammattihenkilö tekemään aina, vaikka puheissa ei millään muotoa tulisi ilmi lapseen kohdistuvaa kaltoinkohtelua tai muitakaan varsinaisesti lapseen kohdistuvia haitallisia seikkoja, jo pelkästään lapseen välillisesti vaikuttavat asiat riittävät syyksi siihen, että ilmoitus on tehtävä, ja virkavelvollisuuttaan rikkoo, mikäli sitä ei tee. Näitä välillisesti vaikuttavia syitä voivat olla esim. vanhemman itsetuhoisuus, alkoholin liiallinen käyttö tms. Itsekin alan ihmisenä olen joutunut niitä tekemään, vaikkei olekaan ollut epäilystä siitä, että lapsi olisi suoranaisesti vaarassa, mutta näin laki vain asiasta määrää. Tästä tietoisena en todellakaan pystynyt itsekään omassa terapiassani olemaan täysin rehellinen, koska pelkäsin niin paljon rehellisyyden vaikutuksia lapseeni! En voinut kertoa rehellisesti masennukseen ja ahdistukseen liittyvästä kuoleman halusta ja itsetuhoisista ajatuksista ylipäätään. En myöskään ahdistukseen liittyvästä alkoholin käytöstä. Vaikka tiesin, että meilläkin perheessä lapsella erittäin terve ja tasapainoinen isä, eikä mainitsemani alkoholin käyttö tms. koskaan tapahtunut lapsen läsnä ollessa, mutta ilmoituksen tekemistä terapeutin taholta silti pelkäsin, koska tiesin, että periaatteessa hänen kuuluisi se noillakin kriteereillä tehdä. Ja vaikka tiesin myös, ettei lastensuojeluilmoituksen tekeminen todellakaan tarkoita lapsen huostaanottoa, vaan sitä, että sosiaalipuolen on kartoitettava tilanne (mikä meidänkään tapauksessa ei olisi varmasti edes huostaanottoon johtanut), niin kukapa haluaisi kuitenkaan omasta perheestään ilmoitusta tehtävän. Varsinkaan, kun alkuperäinen tarkoitus on ollut hakea itselle apua. Hankalaksi tilanteen tekee myös se, että eipä ole juuri jatkuvuutta terapiasuhteella sen jälkeen, jos terapeutti on mennyt tekemään asiakkaastaan lastensuojeluilmoituksen, vaikka hänen voi kuitenkin olla se pakko oman ammattinsa puitteissa tehdä. Jos olisin terapian aikaan ollut lapseton, olisin voinut kertoa siellä asiasta kuin asiasta, mutta perheellisenä tilannetta joutui valitettavan paljon puntaroimaan eri kantilta. Ja koska en voinut olla täysin rehellinen, en koe, että terapiasta olisi ollut myöskään niin suurta apua, kuin siitä olisi voinut olla.

Omasta tilanteestani onneksi kulunut jo reilusti aikaa, ja asiat kaikesta huolimatta nykyisin oikein hyvin.

Mutta valitettavasti fakta on se, että jos sinulla on lapsia, ei ole lainkaan yhdentekevää, mitä suustansa päästää!!

Olen kyllä. Toki aluksi kaunistelinkin, salailin, yritin tehdä terapeuttiin vaikutuksen, mutta pikkuhiljaa saatoin kuvailla kokemuksiani sellaisina kuin ne koin. Se oli hyvin helpottavaa. Uskon, että terapeuttini kyllä tiesi aina kun valehtelin. Joskus hän puuttui siihen, joskus jäi odottelemaan, että voisin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. 

Iso osa terapiatyötä tapahtui tapaamisten välillä, kun pohdin ja käsittelin eteenpäin terapeutin kanssa käsiteltyjä asioita. Sama jatkuu edelleen, vuosien jälkeen erilaisissa tilanteissa. Opin terapiassa todella paljon ja se oppi "jäi päähän" :)

Kävin terapiassa vajaa viisi vuotta 2x/ vko. Masennuksesta toipuminen on kovaa työtä eikä terapia ole "jutustelua" tai muutakaan viihdettä.

Minulle ei terapian aikana tullut mieleenkään että meitä uhkaisi ls-ilmoitus tms. Masennukseni olisi hoitamattomana ollut lapsilleni suurempi uhka. 

Mulla on ollut lähtökohtaisesti alunperin se asenne, että yritän olla mahdollisimman avoin ja kertoa "kaiken". Oon kuitenkin joutunut huomaamaan, että niin en voi terapiassa tehdä, koska terapeutti vaivaantuu, pelästyy tai osoittaa hyvinkin suoraan ettei kiinnosta. Sitä ennen taas on ollut sellaista ongelmaa, että sanomiseni ovat vääristyneet matkalla, minkä olen huomannut sitten potilastiedoista. Se tie on nyt käyty loppuun ja nykyisin käyn terapiassa, koska tarvitsisin sitä, vaikken apua saakaan.

En kertonut mutta hyödyin silti. Opin ottamaan vastuun omista tunteista. Täysin täydellistä kaikki ei toki ole vieläkään. Mutta en viitsinyt kertoa että suurkulutan alkoholia tai olen tehnyt niin hirveän teon ettei sitä voi kertoa kenellekään. Saattaisin pahimmassa tapauksessa olla menettänyt työni jos terapeutti siksi olisi tehnyt rikosilmoituksen. Yhden rikoksen kerroin mutta se oli tyyliin "varastaa lääkkeitä kuolevalle omaiselle pelastaakseen tämän hengen" eli moraalisesti oikein, laillisesti ei. Kerroin ne asiat joita oli tarpeen käsitellä. Alkoholista en siksi koska sen syyksi aletaan sitten pistää kaikki.

Pahimmat omat tekoni jätin kertomatta, siis lain rikkomiset ja sellaiset. Muuten kerroin kyllä kaikki menneisyyden traumat.

En ole kertonut kaikkea, en ainakaan vielä, eivätkä terapeuttini siihen painostakaan. Ihan kaikkea ei heidän mielestään tarvitse sanoa, mutta kyllä ne solmukohdat sieltä vähitellen aukeavat ajan kanssa. He sanovat, että liian raju heittäytyminen kaikkein vaikeimpiin asioihin voi aiheuttaa ihan lukkoon menemisen ja sen olen kerran huomannutkin. Kadotin kokonaan tunne-elämäni kolmeksi vuorokaudeksi ja en edes muistanut enää mitään, ihan kuin silmieni edestä olisi mennyt ovi kiinni.

Pelkään muistojen arkkua, se on kuin Pandoran lipas. Tai musta maa jalkojen alla, enkä tiedä mitä siellä mullan alla on, koska olen torjunut liian vaikeat asiat muististani. Pelkään terapiaistuntoja, mutta viime aikoina olen ruvennut luottamaan siihen, että he osaavat jarruttaa liian kovaa vauhtia tai palauttaa minut tähän päivään ihan kuin ovat luvanneetkin.

Terapian paras anti on se, että pääset puhumaan henkilölle, joka on paitsi ammattilainen myös täysin ulkopuolinen elämässäsi. Hän ei tunne kuvailemiasi henkilöitä, eikä tuomitse sinun näkemyksiäsi tilanteista. Tosielämän tutuillemme kerromme tapahtumat aina niinkuin ne olivat, esim. kiusaamistilanteissa kiusattukin saattaa sanoa: "Olin vähän helppo kohde, ehkä vähän ärsyttävä hikipinko" mutta terapeutille voit kertoa rehellisesti sen että sinua kohdeltiin mielestäsi epäreilusti. Terapeutti ottaa vastaan sen, mitä oikeasti haluaisit sanoa mutta mitä et voi tai halua sanoa elämäsi ihmisille.

Lisäksi terapeutille maksetaan sinun juttujesi kuuntelemisesta, joten et ole hänelle vaivaksi. Lisäksi hän tekee työtään: hän ei tule päivittelemään juttujasi kavereilleen, kuten eivät tee lääkäritkään. Ne ovat hänelle "vain" työasioita.

Ja lisäksi terapeutti on vaitiolovelvollinen. Eli ehdottoman luotettava.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2014 klo 12:32"]

Yritin käydä mutta sitten lopetin kun en halunnutkaan kertoa asioitani. En mä halua kerto kaikkea jollekin uppo-oudolle, joka siten ehkä kertoo ne eteenpäin ja päivittelee ja yms. Tai ylipäätään uskoutua ihmiselle, joka ei ole mun henk. koht. tuttu.

[/quote]

Voi kuule, todennäköisempää on että ne sun henkilökohtaiset tutut levittelee sun asioita, kuin että terapeutti levittelee.

Jokainen kaunistelee vähän terapiassa asioita, se on yksi sellainen asia mille ei mahda mitään, mutta kaikesta kannattaa puhua, vaikka sitten hieman kaunistellen. Se vaan on meidän ihmisten tapa, yrittää saada itsensä hyvään valoon, vaikka kyseessä olisikin terapeutti jolle puhutaan. Mikäli joku asia aiheuttaa sinulle häpeää ja hankaloittaa elämääsi, niin voit aloittaa puhumalla vaikka ihan yleensä ottaen häpeän tunteesta. Alku terapiassa menee pitkälti luottamuksen saamiseen, ja terapeuttikin tietää että tuolloin ei täysin todennmukaisesti asioista puhuta, hän tietää myös että loppuakaan kohden kaikki eivät kykene täysin todenmukaisesti kaikesta puhumaan. Terapeutit kuitenkin ovat itsekin joutuneet käymään läpi terapian, joten tietävät omakohtaisestikin mistä on kyse. Pointti on että vähän väliä haastaisit itseäsi, ja yrittäisit puhua vaikka pala palalta enemmän häpeää aiheuttaneista kokemuksista. Useimmat terapeutit ovat kuulleet hyvin rajujakin juttuja, joten kun puhut häpeää aiheuttaneesta asiasta, niin pikkuhiljaa huomaat että terapeutti kestää sen, ja alat ymmärtää että sinun ei tarvitse hävetä kokoajan tai kantaa asiaa yksin sisälläsi.

Terapiassa kerrotut kaikki kertomasi, myös muita ihmisiä koskevat!!!, kirjataan tiedostoon, josta niitä ET SAA POIS, vaikka myöhemmin haluaisitkin! Sinne kirjautuu myös ihan vääriä tietoja, ja ellet itse pyydä saada katsoa, mitä sinusta on tiedostoissa, ne jää sinne, ne väärät tiedot! Ne pitää lukea sen terapeutin valvonnassa, et saa tiedostoa kotiin vasta, kun ne on läpikäyty, tehty niiden loppuun korjaukset ja terapeutti selittänyt, miksi joku asia on kirjoitettu siten kuin siellä on!

Sinulle annetaan muutamien terapeuttikäyntien jälkeen psykiatrille aika, koska ilman potilasdiagnoosia ei voi käydä montaa kertaa terapiassa, "hoidossa", eli psykiatrilta saat mielenterveysdiagnoosin, jonka takia SAAT käydä "hoidossa", vaikka tarkoituksesi olisi ollut vain käydä juttelemassa ja selvittelemässä ajatuksiasi.

Jos tahdot pitää tietosi, elämänkokemuksesi ja ongelmasi suojassa mahdollisilta leviämisiltä ja mahdolliselta tulevalta sinua vastaan käytöltä, niin katso, kenelle avaudut. Ne tiedot vaikuttavat moniin asioihin tulevaisuudessa, kun kaikki kootaan yhteen ainoaan globaaliin tietojärjestelmään. Sen jälkeen jokaiselle jaetaan otsaan tai käteen ilmeisèsti jonkunlainen siru, joka nyt on jo monissa jutuissa käytössä, esim pankkikorteissa, ja siihen siruun on tallennettu kaikki  sinun tietosi, varsinkin raha-asioihisi liittyvät. Se aika, tämän nykyisen ajanjakson loppuaika, tulee olemaan kovaa aikaa, vaikeaa, kun kaikki kaupanteko, ostot ja myynnit, on sen sirun varassa, ja se määrittelee sitten ijmisten elämän.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2014 klo 10:31"]

[quote author="Vierailija" time="11.06.2014 klo 12:32"]

Yritin käydä mutta sitten lopetin kun en halunnutkaan kertoa asioitani. En mä halua kerto kaikkea jollekin uppo-oudolle, joka siten ehkä kertoo ne eteenpäin ja päivittelee ja yms. Tai ylipäätään uskoutua ihmiselle, joka ei ole mun henk. koht. tuttu.

[/quote]

Voi kuule, todennäköisempää on että ne sun henkilökohtaiset tutut levittelee sun asioita, kuin että terapeutti levittelee.

Jokainen kaunistelee vähän terapiassa asioita, se on yksi sellainen asia mille ei mahda mitään, mutta kaikesta kannattaa puhua, vaikka sitten hieman kaunistellen. Se vaan on meidän ihmisten tapa, yrittää saada itsensä hyvään valoon, vaikka kyseessä olisikin terapeutti jolle puhutaan. Mikäli joku asia aiheuttaa sinulle häpeää ja hankaloittaa elämääsi, niin voit aloittaa puhumalla vaikka ihan yleensä ottaen häpeän tunteesta. Alku terapiassa menee pitkälti luottamuksen saamiseen, ja terapeuttikin tietää että tuolloin ei täysin todennmukaisesti asioista puhuta, hän tietää myös että loppuakaan kohden kaikki eivät kykene täysin todenmukaisesti kaikesta puhumaan. Terapeutit kuitenkin ovat itsekin joutuneet käymään läpi terapian, joten tietävät omakohtaisestikin mistä on kyse. Pointti on että vähän väliä haastaisit itseäsi, ja yrittäisit puhua vaikka pala palalta enemmän häpeää aiheuttaneista kokemuksista. Useimmat terapeutit ovat kuulleet hyvin rajujakin juttuja, joten kun puhut häpeää aiheuttaneesta asiasta, niin pikkuhiljaa huomaat että terapeutti kestää sen, ja alat ymmärtää että sinun ei tarvitse hävetä kokoajan tai kantaa asiaa yksin sisälläsi.

[/quote] No kukin tekee tyylillään. Minusta oli loppujen lopuksi ahdistavampaa puhua niitä asioita kuin pitää ne sisälläni. Joten, päätin hoitaa itse oman psyykeni sillä terapiasta huolimatta sen joutuu tekemään kuitekin ihan itse.

Ja mitä tulee tuohon vaitiolovelvollisuuteen, niin ... ihmiset on ihmisiä. Ei terveydenhuollossakaan kaikki asiat salassa pysy vaikka pitäisi.

Kyllä jos löytyy aito ammattilainen