Terapiassa käyneet...Oletteko voineet kertoa elämästänne oikeasti kaiken?

Kyllä ne terapeutit on kuullu vaikka mitä. Ite ainakin oon kertonu kaiken. Joten suosittelen että kerrot. Ei se sua tuomitse tai kauhistele.

Ei ole helppoa kertoa, kaikki tekevät noin, mutta kannattaa yrittää. Voisit aloittaa kertomalla terapeutille tuon mitä kirjoitit! Että et kehtaa ja on estoja avautua koloista jutuista. Tsemppii! 

Yritin käydä mutta sitten lopetin kun en halunnutkaan kertoa asioitani. En mä halua kerto kaikkea jollekin uppo-oudolle, joka siten ehkä kertoo ne eteenpäin ja päivittelee ja yms. Tai ylipäätään uskoutua ihmiselle, joka ei ole mun henk. koht. tuttu.

En voisi ikinä kertoa terapeutille kaikkea elämästäni. Kerran olen luottanut yhteen poikaystävääni niin paljon, että kerroin henkilökohtaisimmistakin asioistani. Sen keskustelun jälkeen hänestä ei kuulunutkaan enää mitään. Joten kaikkea ei aina kannata kertoa. Omassa tapauksessanikaan kyseessä ei ollut mitään rikollista, itsemurhaan viittaavaa tai perverssiä, vaan jotain äärimmäisen traagista.

Pääasiassa kerroin kaiken rehellisesti. Muutamia juttuja kaunistelin vähän tai jätin kertomatta. Liittyivät yhdenillan juttuihin, joita oli yhdessä välissä aika paljon. Ne nolotti enkä halunnut niistä puhua.

No sitte ei kannata mennä terapiaan jos ei halua vieraalle puhua.

Älkää sitten vinkuko että on vaikeeta jos ette ota apua vastaan...

Älkää sitten vinkuko että on vaikeeta jos ette ota apua vastaan...

Kerro kaikesta terapeutikle, se on tärkeää terapian etenemisen kannalta.

Jos sinua nimenomaan vaivaa ne asiat joita eniten häpeät, kehottaisin uskaltamaan kuitenkin puhumaan niistä. Muuten voi olla että terapia menee hukkaan. Jälkeenpäin huomaat ettei ne nyt niin kamalia asioita olleetkaan etkä ole maailman ainoa ihminen joka sellaista on tehnyt.

Kaikesta muusta voin kertoa totuuden, mutta en alkoholin käytöstä ja sievistelisin yhdstä hyväksikäyttö asiasta, jossa siis minä olin se hyväksikäytön uhri, mutta siitä kertoisin vain osan totuudesta.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2014 klo 12:34"]

Jos sinua nimenomaan vaivaa ne asiat joita eniten häpeät, kehottaisin uskaltamaan kuitenkin puhumaan niistä. Muuten voi olla että terapia menee hukkaan. Jälkeenpäin huomaat ettei ne nyt niin kamalia asioita olleetkaan etkä ole maailman ainoa ihminen joka sellaista on tehnyt.

[/quote]Ei se noin mene. Se auttaisi jos se terapeutti sitten kertoisi jonkun oman kokemuksensa mutta eihän se kerro. Sitä jää ihan siihen uskoon, että mä olen ainoa ja vähän hullu kun ajattelen näin tai mulle sattui näin.

Kyllä mä aika lailla kaikesta lopulta puhuin, mutta aikaa siihen meni. Jotkut asiat oli helpompi kertoa. Hiljalleen vaan kertoo enemmän. Kun niistä asioista lopulta pystyy puhumaan avoimesti niin ne ei enää vaikuta yhtä paljon. Voi kestää kauan, ennen kuin terapeuttiin luottaa niin paljon. 

Pystyin kyllä avautumaan, mutta tuli niin kipeitä asioita ilmi että itkeä pillitin aina kun avasin suuni. Pitäisi kyllä aloittaa terapia uudelleen. Jäi silloin kesken

kertomista voisi helpottaa, että kirjoittaisit asiasta, jos osasyy on se, ettet kykene puhumaan vaikeista asioista. toimi mulla, kun en kyennyt läheisilleni puhumaan kaikesta.

Olisiko teistä huono idea kirjoittaa kaikki asiat ylös ja lätkäistä sitten paperi terapeutille? Vai onko tuossa tilanteessa juuri se ääneen sanominen tärkeämpää..?

[quote author="Vierailija" time="11.06.2014 klo 12:32"]

Pääasiassa kerroin kaiken rehellisesti. Muutamia juttuja kaunistelin vähän tai jätin kertomatta. Liittyivät yhdenillan juttuihin, joita oli yhdessä välissä aika paljon. Ne nolotti enkä halunnut niistä puhua.

[/quote]

Ne asiat, jotka eniten nolottavat ja hävettävät, ovat juuri niitä joista pitäisi kertoa! Se nolottaminen on merkki siitä, että juuri tuo kyseinen asia on tärkeä elementti persoonallisuutesi ja onnellisuutesi/onnettomuutesi rakentumisen kannalta. Mitä helpompaa jostakin asiasta on puhua, sitä vähäpätöisempi se on kasvuprosessisi suhteen.

Itselläni ei enää ole oikeastaan mitään, mistä en voi läheisten ja luotettujen ihmisten kanssa puhua, vaikka kaikenlaista hyvin noloa ja ikävää minunkin elämääni mahtuu. Voin kertoa, että nuo salaisuudet vievät aivan hirmuisesti energiaa ja voivat pahimmassa tapauksessa pilata koko elämän!

Mitä nopeammin uskaltaa terapeutille avautua, sitä nopeammin pääsee myös parantumaan ja terapiassa ei tarvitse juosta niin monia vuosia. Tosin jos terapeutti ei itselle tunnu lainkaan luotettavalta, eikä asiaan tule muutosta, kyse voi olla persoonallisuuksien yhteensopimattomuudesta ja silloin kannattaa kokeilla muita terapeutteja, kunnes löytää sen, johon pystyy luottamaan.

Just. Eihän terapiasta ole mitää hyötyä, jos ei ne kipeimmät asiat tule esille. Hukkaatte joko omia tai verovaroja. Ei terapeuttia kiinnosta mitkään juoruyksityiskohdat, vaan ne tunteet mitä kannatte.

Kävin terapiassa vaikean masennuksen vuoksi teini-ikäisestä lähtien joitakin vuosia. Oli yksi asia jota en sanonut ääneen ja tavallaan luulen että se oli aika iso syy sille miksi alunperinkään masennuin. Kyse oli siis siitä, että kuulin joskus 10vuotiaana vanhempien riidellessä yöllä, että olin ns. Vahinko ja että jos minua ei olisi, ei vanhempienkaan tarvitsisi "kestää toisiaan". Pikkujuttu, mutta se kummitteli mielessäni enkä ole voinut sitä sanoa koskaan ikinä kenellekkään ääneen. Tähän sen nyt voin kirjoittaa kun kukaan ei minua tunne. No, vanhemmiten sitten tajusin että homma ei ollut ehkä ihan noin mustavalkoinen ja vanhempani ovat yhä edelleen onnellisesti naimisissa. Lapsena se vaan tuntui hirvittävältä taakalta, että minunkonsyy se on että vanhemmat riitelee aamusta iltaan ja kotona on huono ilmapiiri.

no minulla ainakin on sitten kotona omassa mielessä alkaneet aueta uudet solmut, vaikka en ole saanut niitä sanottua ääneen vaan puhunut vähän asian vierestä. tai kertonut vastaavan tilanteen mutta en sitä pahinta.